Hiitten pesä

Kokemäenjoen varressa oleva "Kalmun kallio" on aikoinaan ollut pelätty paikka. Kotiseutulehden juttu kertoo muutamia siihen liittyviä hiisitarinoita. Tarinat on merkinnyt muistiin Kaarlo Kallio.

Kuva: Wikimedia. Theodor Kittelsen

Hiitten pesä (Kotiseutu-lehti 1.11.1910)

Kokemäenjoen varrella Säpilän kylän kohdalla pohjoispuolella jokea on ”Kalmun kallio” jota usein myös nimitetään ”Kohdan kallioksi”. Vuorijono on runsaasti puoli kilometriä pitkä ja noin 150 metriä leveä kulkien aivan joen rantaa. Vuoressa joen puolella on nelikulmainen 2,30 metriä korkea ja 2,45 metriä leveä aivan sileä syvennys, joka monessa suhteessa muistuttaa porttia ja jota aivan yleisesti kutsutaankin joko "Hiitten portiksi” tai myös ”Helvetin portiksi”. Vuoren tausta on hyvin korkea, jylhä ja äkkijyrkkä. Aivan porttia vastapäätä on taustassa noin 3 metrin korkeudella kallionhalkeama, josta alkaa käytävä vuoren sisään. Noin 20 vuotta sitte on kuitenkin ankara ukonilma halkoillut siinä kiviä ja siirrellyt niitä paikoiltaan, muuttaen koko lähiseudun erilaiseksi entisestään, joten mainittua kallionhalkeamaa ja käytävää ei siinä enää ole selvästi havaittavissa.

Tämä paikka on aina näihin aikoihin asti ollut pelätty paikka. Kaikki eivät ole uskaltaneet mennä sitä edes katsomaan. Lapsia on peloiteltu sieltä tulevilla hiisillä ja onpa moni ollut kuulevinaan niiden ”ryskettä” ja ”paukettakin” sieltä. Kansa on luullut täällä ”hiisiä” asuneen ja monta kertomusta liittyy tähän paikkaan, joista tässä muutamia.

Viistoon vuorta vastassa, joen toisella puolen on Upas niminen talo. Monia vuosisatoja sitte oli talo rakennuksen alaisena ja ryhdyttiin ”pakariin” takkaa valmistamaan. Mistään ei tahdottu löytää leveätä, vahvaa laakakiveä takkakiveksi. Silloin isäntä muistaa Kalmun kalliolla sellaisen joskus nähneensä ja ehdottaa miehille, että lähdettäisiin sitä sieltä tuomaan. Miehet vastustelevat pelättyyn paikkaan menoa; lopuksi kuitenkin suostuvat isännän kehotuksiin, isäntä kun lupaa ottaa ”vihat” päällensä. Puolipäivän aikaan lähdetään ja illaksi kivi saadaan talon pihamaalle ja miehet väsyneinä käyvät lepäämään. Mutta ei tule uni miesten silmään, vaan ”painajainen” ahdistaa kaiken yötä ja ulkoa pihamaalta kuuluu kummallista sihinää ja suihkinaa. Lopulta aamu valkenee ja pihalle mentyä nähdään takkakiven tilalla pienoinen kasa mustaa tuhkaa, joksi kivi yön aikana oli muuttunut.

Mutta isäntää yhä ”painajainen” ahdistaa. Ei tule uni silmään öisin ja aina ne aatokset vuorella asustavat. Rauhattomana hän liikkuu ikään kuin unessa kulkien. Eräänä iltana on palvelustyttö kadoksissa. Oli mennyt Kalmun kalliolle karjaa etsimään, ja palaavaksi ei vaan kuulu, vaikka ilta on jo pitkälle ehtinyt. Talossa on taas rauhaton yö. Aamusella isäntä kävelee talonsa pihalla ja kuulee julman äänen: ”Tull piikas lihhaa syömään, tull piikas lihhaa syömään!” Sille tielle palvelustyttö jäi ja ”katumuksen” tehtyään vasta sai isäntä rauhan ja levon.

Noin kolmekymmentä vuotta sitte päätti kaksi kylän rohkeinta miestä mennä katsomaan mitä ”Hiitten pesässä” todella on. Tekivät liiton: Toinen konttaa edellä, ja toinen seuraa jalasta pitäen perässä. Näin he kulkivat pitkän matkaa ja saapuivat lopulta sisälle ja samassa pölähtää joukko annakan (almanakan) lehtiä katsojan kasvoihin. Ukot säikähtävät kovasti ja lähtivät nopeasti pakosalle. Jälestäpäin hyvin salaperäisinä kertoivat niukasti retkestään. ”Pesän” kertoivat kuitenkin kellaria muistuttaneen ja siellä olleen rumia, kammottavia esineitä joita eivät kuitenkaan lähteneet tarkemmin selittelemään. 

Osoitteeksi siitä miten laajalle tieto tästä ”Hiitten pesästä” on levinnyt, on mainittava että noin 40 vuotta sitte eräs vaimo Karkun pitäjästä yksistään kuulemiensa kertomusten johdosta päätti lähteä vuorta katsomaan. Lumisena ja tuiskuisena talvena hän jalkaisin tallustaa tuon matkan Karkusta Kokemäelle ja yöpyy Uppalan taloon. Aamulla lähtee kovasta pyrystä ja isännän vastuksista huolimatta lumikinoksien läpi kahlaamaan päämääräänsä ”Hiitten pesälle”. Talvisen päivän vuorella viipyy, salaperäisenä sieltä palajaa ja lyhyet jättää taloon hyvästit lähtien yön selkään kotiansa kohden astumaan.

Kaarlo Kallio

Peikkoja, piruja ja vaihdokkaita

Hyvin mielenkiintoisen selostuksen Ylistaron peikoista löysin Uudesta Suomettaresta vuodelta 1875. Kyseessä on peikkojen tai pirujen mellastus eräässä talossa, ja siitä nouseva kohu. Tarina on hyvin tyypillinen kansanomainen räyhähenkikuvaus, peikot eli pirut puhelevat talon keskenkasvuisen tytön kanssa, heittelevät kiviä ja taloustavaroita ja pitävät kaikin puolin pahaa elämää. Tämän tarinan kiehtovin piirre on kuitenkin siihen sisältyvä vaihdokas-motiivi.

Piru. Kuvitusta Kurikka-lehdestä. 

Vuoripeikot Ylistarossa talvella 1859 – 60

Jokseenkin yleinen ollee vielä taikausko maassamme. Sen poistamiseksi tarvitaan ennen kaikea selvempi tieto luonnonvoimista ja niiden vaikutuksista. Kansan ykspuoliset uskonnolliset tutkinnot ja mietteet nähtävästi eivät riitä taikaluuloja poistamaan. Pohjanmaan ”herännessä” on taika-usko joskus ehkä syvempi ja juurtuneempi kuin niin sanoituissa ”suruttomissa”. Samassa seurakunnassa, josta juttumme on kerrottava, kysyi pappi kinkerillä sen johdosta eräältä ”heränneeltä”, luuliko hänkin haltioita ja peikkoja löytymän. ”Luulen kyllä”, vastasi mies. Kysymykseen, josko hän Jumalan sanasta oli tullut siihen päätökseen, arveli mies: ”Kielletäänhän katekismuksessa niiden päälle uskomasta”. 

Ennenkun Jumala – niin kerrottiin Ylistarossa peikoista – loi äitimme Eevan Adamin kylkiluusta, loi hän, samalla kun Adaminkin, Heeva nimisen vaimon. Heevan vietteli perkele, ja heidän sikiöitänsä ovat vuoripeikot, jotka sittemmin samoin kuin ihmisetkin ovat enentyneet. Tuon vuoriväen syntyperän papit kyllä tietävät. Siitä on ennen puhuttu raamatussakin, mutta papit ovat sen siitä heittäneet pois ja talleltavat tiedot ”mustassa raamatussa”. Tuo tieto on jollain tavalla tullut kansalle ilmi, vaikka se ei ole yleinen. 

Isonkyrön ja Ylistaron kirkkojen keskivälillä on lähellä Kuivilan kylää vähäinen vuori, jossa vuoripeikoilla on, kansan puheen mukaan, Katajamäki niminen talo. Talo on jotensakin rikas ja elättää 18 lehmää. Peikot olivat siinä kauan hiljaisuudessa tuota taloansa asuneet inhimillisiä naapureitansa häiritsemättä, kunnes eräs itsellinen manasi heidät liikkeelle. Lähellä mainittua vuorta on mökki, jossa tuo mies, Mänttäri nimeltä, asui vaimoinensa lapsinensa, joita oli neljä, vanhin kahdentoista vuotinen tyttö. Syksyllä v. 1859 oli mökkiläinen kovasti kieltänyt lapsia syömästä vaaramia, joita kasvoi mökin ympäristöllä, mutta vaaramat yhtähyvin vähenivät vähenemistään. Pantuaan lapsensa kovalle syyttivät nämät kylän muita lapsia. Silloin oli ukko, vaimonsa puheen mukaan, juossut vihoissaan vuorelle, jossa hän polvin Uuden Testamentin päällä, kiroillen ja manaten käski peikkoja ja muita vuorenhaltioita niiden kimppuun, jotka olivat enimmät vaaramet syöneet.

Eikä pitkiä aikoja kulunut ennen kuin jo levisi huhu että ”vanhan talon isäntä” oli ruvennut mökissä asuntoa pitämään. Sekä tuvassa että ulkona lensi kiviä, niin että moni, joka mökkiä läheni, sai päätänsä varoa. Öisin tunsi mies maatessaan tukasta nykittävän; päivällä hänen köysiä tehdessään lensivät rohtimet huoneen ympäri siksi kun mies sai ne säkkiin kätketyksi. 

Tuo levottomuus ei ollut ukon mieleen ja kun eivät omat voimat riittäneet peikkoja karkoittamaan, haki hän noidan avuksensa. Tämän kansa sanotaan ukon käyneen Ylistaron kirkossa, jossa noita arvattavasti tahtoi voimansa vahvistaa. Sieltä lähtivät miehet hevosella Kuivilaan päin ajamaan, mutta jo puolivälillä oli koni niin vaahdossa ja väsyksissä, että täytyi ottaa Kiikkalan isännältä toinen hevoinen. Millä keinoin noita nyt koki peikkoja pakoittaa, sitä emme tiedä, mutta asiat eivät nähtävästi siitä ensinkään paranneet. Arvellen että tuo levottomuus oli rangaistus tehdystä manauksesta, pakeni ukko vihdoin joukkoinensa mökistä pois ja muutti joen yli Isoonkylään, ikään kuin ei peikko joen yli pääsisi. Ei aikaakaan niin tämä jo hänen joukkonsa saavutti ja piti uudessa majassa miltei vielä pahempaa meteliä kuin entisellä paikalla. Ukko, kun näki ettei pakeneminen auttanut, muutti muutaman viikon poisoltua vanhaan mökkiinsä takaisin ja koki nöyränän kärsiä vierastanasa.

 Peikon haahmua eivät muut nähneet kuin vanhin lapsista, tuo mainttu kahdentoista vuotias tyttö, joka peikkoa puhuttelikin. Milloin orsilla tai uunilla, milloin porstuassa sanoi tyttö peikon istuvan. Välistä vastasi peikko, tytön puhuteltua, muidenkin kuulten, mutta jos tuvassa puhuivat, piti kuuntelijain olla pihalla, mökissä sen sijaan, jos tyttö ja Katajamäkeläinen pihalla keskustelivat. Kevättalven kuluessa juoksivat ihmiset toinen toisensa perässä peikkoa imehtimässä. Toinen näki ja kuuli yhtä, toinen toista. Olipa muuan mies pannut viinalasinkin astialaudalle, kysellen josko viina peikoille kelpaisi. ”Kyllä se maistelee, arveli tyttö, jos antaja on pihalla”. Antaja meni ulos ja näki tupaan tultuansa lasin tyhjänä. ”Hauta-Maija” ja joku toinen vaimo oli ollut mökissä yötä ja maannut lattialla. Siinä heitä peikko nakkeli hiedalla ja muulla, haukkui eikä sanonut pelkäävänsä heitä, eikä muita heränneitä, eipä mustatakkejakaan, mutta valitti ettei Mänttäri tullut noutamaan tarjottuja kultarahojansa. Eräälle vieraalle oli tyttö kertonut että peikot paraikaa nylkevät lattialla härkää, häitä pitääkseensä Katajamäellä, ja niinikään pyhkivät puukkoa lavitsan syrjään; kuuntelija sanoin nähneensä veren jäännöksiä paikalla. Koska tyttö sanoi kuullensa peikoilta, ettei kukaan muu pappi kun E. naapuriseurakunnasta saisi heitä etenemään, lähtivät ukko ja tyttö tuon papin puheille, mutta heidän täytyi palata, kun koko Katajamäen hääjoukko tuli vastaan ja seurasi heitä mökkiin, jossa peikot sitten olivat hypellet koko yön. 

Plökkilässä Toppaalan kylässä oli eräällä syytinkiväelle 15-vuotinen tyttö, jonka lyhytkasvuinen ja huononnäköinen ruumis oli  muutamia vuosia ennen antanut syytä laukkuryssälle sanoa, että se oli peikkojen vaihettama. Lapset ovat näet ennen kastetta pirun hallussa, joka ne vaihettaa, jos ennen kastetta jäävät yksin huoneeseen. Loppiaisen aikana toi akka Kuivilasta Plökkilään sen tiedon, että Mänttärin tyttö oli mökin orsin lähnyt syytinkiväeltä vaiheteteun lapsen, valkoverisen, pitkäkasvuisen  kauiniin tytön, joka oli valittanut pahalla hoidolla olevansa Katajamäellä. Tuo tieto levisi; akat ja akkamaiset juoksivat Plökkilässä onnettomain vanhempien luona mikä mitäkin neuvomassa. Jos vaihokasta nälällä ja kurituksella kyllä vaivattaisiin, niin piru kyllä tulisi omansa korjaamaan ja toisi oikean lapsen takaisin. Nyt syntyi yleinen huuto että vanhempien pitäisi lyödä vaihokas seinään, ja onnettoman lapsen isä saatiin yllytetyksi Kuivilaan, tytöltä tietoa saamaan, koska oikea lapsi saataisiin jos pirun heittämä lopetettaisiin. Hetken puhuttua tytön kanssa, lähti isä paluumatkalle, mutta hänen pihalle tultuansa tuli tyttö juosten perässä ja sanoi peikon istuneen orrella ja arvelleen: ”Tuossa se mies oli, jonka lapsen minä ennen vaihetin”. Kaikeksi onneksi oli pappi samana päivänä saanut tiedon noista kauhistuttavista aikeista ja lähti kohta vanhempien puheille. Lapsi raukka juoksi peloissaan äitinsä ympäri kun oli tavallisesti nähnyt ihmisten irvihampain neuvovan vanhempia häntä surmaamaan. Itse vanhemmat olivat kohmelopäisiä imisten juoksusta ja neuvoista. Pappi käski ajaa ulos oitis kaikki vieraat, joilla ei ollut muuta asiaa talossa, ja luuli saaneensa vanhemmat parempaan ymmärrykseen. Hyvät ihmiset ievät kuitenkaan ensi hädässä tahtoneet luopua aatteistaan. Näköjä näkevä ja muka vallan jumalinen akka, joka oli tuonut ensimäisen sanan vaihokkaasta Plökkilään, surkutteli vanhempia, makasi potkien, syömättä, juomatta vuoteella hartaissa rukouksissa, ja ei aikojakaan, niin sanoi oikean lapsen jo tulleen joen yli Katajamäestä Isoonkylään ja olevan – Karitsan morsian.

Tähän loppuvat muistoonpanomme noista hullutuksista, jotka todistavat maassamme vielä tavattavan raakutta. Myöhemmoin kerrottiin että yllä mainittu naapurseurakunnan pappi oli kevätpuoleen käynyt peikkojen ahdistamassa mökissä asiaa tutkimassa; samoin saatiin, muistaaksemme, selville että peikko ei ollut kukaan muu kuin mökkiläisen 12-vuotias tyttö, jota arvattavasti tuo aika-ihmisten herkkäuskoisuus oli huvittanut. Koko asia, joka oli seurakunnassa niin suurta huomiota herättänyt, pian joutui unohduksiin.

Suomalainen peikko, sen tavat ja pahat tavat

Koska olen juuri kirjoittamassa tarinaa peikoista, on tietenkin luonnollista että näen peikkoja vähän joka puolella. Olen ollut myös huomaavinani että peikot ovat hienoisessa nosteessa, niin kirjallisuudessa kuin televisiossakin. Peikko, sellaisena kuin sen nykyään kuvittelemme, on monimuotoinen hahmo, jonka historiaan päätin perehtyä tarkemmin.

Peikko-sanalla löytää Kansanrunousarkiston haussa yhden runon. Peijakas tuottaa tulokseksi yhdeksän, mutta  Hiisi sen sijaan 382 runoa. Kalevalassa peikoilla ei ole sijaa, eikä Peikko-sanaa tunnu juurikaan esiintyvän vanhassa kansanrunoudessa. Viimeistään satukirjojen myötä peikko on kuitenkin jo korvannut hiidet ja pirut, tai esiintyy niiden rinnakkaisnimityksenä. Mistä peikko on siis tullut maahamme, ja miten?

Suomenkielen peikko-sanan etymologia on jo sinällään mielenkiintoinen, se on samaa juurta kuin esimerkiksi peijakas, ja peijaiset. Varmaa tietoa sanan alkuperästä ei ole, mutta luultavimmin se on germaaninen laina, ja perustuisi sanaan faigjaz, (mon. feigr) joka merkitsee kuolemaan määrättyä, kuollutta. 

”'Peiko, Peijakas, Peijainen' on Gananderilla Perkeleen nimenä ja merkitsemässä samaa kuin Lempo, Hijsi, Pirulainen ym., ja ruotsiksi Hin Svarte, Hin Onde. Siis on koko olento käsitetty pahaksi hengeksi. Castrén katsoo kuitenkin Peikon, Peijaisen merkitsevän alkuaan vainajan henkiä, kun se on muodossa peijaiset käytetty merkitsemään hautajaisia. Tässä olisi siis meillä elävä esimerkki siitä, että vainajain nimitys ja sen käsite on tullut merkitsemään pahaa henkeä.” (M. Varonen;Vainjainpalvelus muinaisilla suomalaisilla)

Peikko, peijakas sanat liittyvät siis alun perin kuolemaan ja vainajiin, kuten niin monet muutkin yliluonnollisten olentojen nimitykset. Esi-isien kunnioittaminen ja vainajien palvominen on ollut niin tärkeä osa muinaista uskoa, että vainajille annettiin useita erilaisia nimityksiä riippuen niiden suhteesta elävien maailmaan. Vainajat ovat saattaneet näyttäytyä hyväntahtoisina haltijoina, tai vihastuessaan ilkeinä peikkoina, painajaisina ja menninkäisinä.

Luultavasti peikko sanan negatiiviset mielikuvat ovat siirtyneet tarkoittamaan ilkeää ihmistä, rosvoa ja ryöväriä. Lapsia tai esineitä ryöstelevät peikot ovat kansansatujen vakioainesta, ehkä metsissä asuvia rosvoja on nimitetty peijakkaiksi ja peikoiksi, ennen kuin sana on saanut nykyisen satumaisen merkityksensä. Vihjeen tällaisesta antaa myös viron kielen sulhasta tarkoittava sana, peikmees, jonka on arveltu tarkoittaneen neidonryöstäjää. 

Nykyisessä asussaan peikko ja siihen liitetyt mielikuvat on tullut suomalaiseen perinteeseen lähinnä skandinavisesta tarustosta, vuoripeikot ja metsänpeikot kuuluvat läntiseen kuvastoon. Niiden asuinsijoina on usein suomalaista maaseutua jylhempi maisema, johon kuuluvat vuoret ja tunturit, vuonot ja luolastot. Peikko on saduissa kuvattu jättiläisten ja hiisien ohella vanhan pakanuuden edustajina. Ne vihaavat kirkkoja ja kirkonkellojen ääntä, varastelevat pyhiä esineitä ja saattavat esimerkiksi haistaa kristityn ihmisen veren. Ruotsin peikkoa tarkoittava sana troll, on historialtaan myös hyvin monimerkityksellinen. Troll on usein yhdistetty taruston jättiläisiin, mutta esimerkiksi vielä keskiajalla sanaa saatettiin käyttää hyvin monenlaisissa yhteyksissä. Se saattoi merkitä mm poikkeuksellisen pitkää ihmistä, demonia, virvatulta, kummitusta tai noitaa. 

Skandinaavisessa perinteessä peikot ovat myös vaihtaneet ihmislapsia omiinsa. Suomessa tällaisia tarinoita ei juurikaan ole. Meillä tarinat vaihdokkaista liittyvät maahisiin, haltijoihin tai joskus piruihin. Maahisten maailmaan tai metsänpeittoon joutumisesta kertovat tarinat ovat samankaltaisia kuin tarinat peikkojen vuoreen ryöstämistä ihmisistä. Maahisten tai peikkojen valtakunnassa on tärkeää että ei koske mihinkään tarjottuun ruokaan, tai juomaan. Jos erehtyy maistamaan maanalaisia antimia, ei enää koskaan pääse palamaan takaisin ihmisten maailmaan. 

Suomalaisissa kansantarinoissa peikko on myös usein tyhmänpuoleinen, jotenkin hassunkurinen hahmo, joka saattaa elää rauhallisessa rinnakkaiselossa ihmisten kanssa. Haltija- ja maahistarinoihin liittyy usein avunpyyntö,  ja myös peikot on usein kuvattu etsimässä apua ihmisiltä. Joskus on käyty hakemassa lapsenpäästäjää, toisinaan lainaamassa jotakin yksinkertaista tarvekalua, kuin naapurilta ainakin. Eräässä Myytillisten tarinoiden kertomuksessa metsässä paimenessa oleva tyttö saa lähistöllä asuvalta peikolta vastaleivotun leivän lahjaksi.

Peikon ulkoasu vaihtelee suuresti kertomuksesta toiseen. Suomalaiselle kansanperinteelle on tyypillistä, että peikot, hiidet ja maahiset ovat metsän ja maan haltijaolentoja, ja usein niiltä puuttuu kiinteä fyysinen olomuoto. Ne voivat näyttäytyä eri muotoisina ja kokoisina, usein kuitenkin ihmisen näköisinä, mutta joskus varustettuna jollakin erityisellä omituisuudella, esim. lautasen kokoiset silmät tms. Aleksis kivi on tallentanut kaksi peikoista kertovaa satua, joista toinen on kerrottu Seitsemässä veljeksessä. Toisessa Vuoripeikot-sadussa kuvataan kirkonryöstäjä-peikkoja näin:

 ”Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä; päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi, ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa suvaita tainneet.”

(Aleksis Kivi: Vuoripeikot)

Kirjallisuudessa ja leffoissa esiintyvistä peikoista voisin kirjoittaa ihan oman postauksen myöhemmin, mutta tässä muutama lukuvinkki omasta kirjahyllystä:

Yrjö Kokon kirjoittama Pessi ja Illusia on peikkokirjallisuutemme klassikko. Se inspiroi Reino Helismaata kirjoittamaan laulun Päivänsäde ja Menninkäinen. Kokon kirjassa on surumielisyyttä, mutta myös tulevaisuuden toivoa. Tarina on kirjoitettu jatkosodan rintamalla, ja sadun taustalla riehuukin ihmisten sota. Alunperin tämä satu on kirjoitettu lähinnä aikuisten luettavaksi, mutta kuten hyvin monet fantastiset tarinat, sekin on lopulta päätynyt lastenkirjaksi.

Peikkokirjallisuutta ei voi käsitellä mainitsematta Johanna Sinisalon romaania Ennen päivänlaskua ei voi. Sinisalon kirja paljastaa hienosti peikkojen monimuotoisuuden. Satuhahmo on saanut aivan uudet karvat modernissa Päivänsäde ja Menninkäinen-tarinassa.

Stefan Spjutin kerronta ei ollut minun mieleeni, mutta hänen romaanissaan Staalo, esitellään hyvin omintakeinen näkemys metsiä asuttavista olennoista. Staalossa kerrotaan myös jännittäviä yksityiskohtia John Bauerin suhteesta peikkoihin.

Suosittelen kaikille peikoista kiinnostuneille myös norjalaista found footage elokuvaa Trolljegere, eli Trollhunter (2010).

Peikkomaisia linkkejä:

Eino Leino - Pimeän peikko

Aleksis Kivi - Vuoripeikot

Mari Heinonen - Peikko kaupungissa, intertekstuaalinen luenta Johanna Sinisalon romaanista Ennen päivänlaskua ei voi