Stefan Spjut - Staalo

Innostuin kovasti kun luin ensimmäiset kuvaukset Stefan Spjutin Staalosta. Jännittävä kirja pohjoisten metsien peikoista. Ja vielä staalosta, vähemmän tunnetusta saamelaisen mytologian hahmosta. Odotin saavani uutta ja ihmeellistä tietoa pohjoisen perinteistä ja jännittävän fantasiaelämyksen. Kansikin oli hieno ja vakuuttava, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä Ruotsin Lapin kanssa. Kirjan avattuani kuitenkin tylsistyin.

Saamelaista mytologiaa ei kirjasta löydy; staalo on vain yksi synonyymi peikolle ja sana on päässyt mukaan ilmeisesti vain tuomaan pohjoista eksotiikkaa. Kuitenkin peikot ovat kirjan parasta antia. Niiden hahmoissa on hienoja ja omaleimaisia ideoita, mutta kirja keskittyy välillä liiaksi ihmisiin joista lukija ei kiinnostu pätkän vertaa. Luin kirjaa melkein sata sivua ennen kuin sain selville että päähenkilö on nainen, ja vasta seitsemänsadan sivun loppupuolella minulle kerrottiin että hänellä on silmälasit. Henkilöistä ei kerrota oikeastaan mitään vaikka heistä puhutaan ja heidän annetaan puhua koko ajan.

Realismia on tekstiin yritetty saada luonnollisilla toiminnoilla. Ihmiset niistävät, raapivat kutisevaa kohtaa ja käyvät vähän väliä vessassa. Nuuskaa henkilöt käyttävät kirjan aikana autolastillisen. Joka toisella sivulla kuvattu eritteiden virtaus jää itseisarvoksi eikä onnistu lisäämään mitään merkittävää tarinaan eikä uskottavuuteen. Myös joissain kohdissa käytetty äärettömän pikkutarkka ympäristön kuvaus muuttuu paikoitellen listaukseksi jossa sivuntäytteenä on luettelo auton lattialta löytyvistä roskista ja pikkutavaroista. Tuntuu kuin kirjasta olisi väkisin venytetty Stephen King tyylinen tiiliskivi. Kolmanneksen kirjasta luettuani toiminta alkoi hiljalleen käynnistyä, mutta siinä vaiheessa aloin toivoa että koko touhu olisi jo ohitse.

Tekstin hivenen kalsea ja realistinen ote on kaikesta huolimatta hieno kontrasti merkilliselle tarinalle. Kirjoittajalla on toteava tyyli joka sopii mainiosti pohjoisen tunnelmiin. Tarinaan on riemastuttavasti sotkettu mukaan myös itse peikkomestari John Bauer, jonka elämästä kerrotaan muutama mielenkiintoinen fakta. Tämäkin juonenkäänne olisi ansainnut mielestäni enemmän käsittelyä. Välillä tarina imaisee mukaansa mutta palauttaa sitten taas keskelle kalseaa nuuskanmakuista arkea jossa kellään ei ole järkevää sanottavaa. Henkilöt ovat tylsiä, dialogi huonoa ja kirja on noin 500 sivua liian pitkä. Loppuun, viimeiselle sivulle on säästetty juonenkäänne jonka lukija on jo osannut kuvitella mielessään monta kertaa. Hienoista ideoista ja mielenkiintoisesta aiheesta on onnistuttu keittämään harvinaisen haalea soppa.

Harmittaa että ostin.

Staalo
Kirjoittaja: Stefan Spjut
Julkaisija: Like kustannus

ISBN: 978-952-01-0873-1

J. Pekka Mäkelä - Alshain

Lukukokemukseni ovat viime aikoina rajoittuneet lähes pelkästään omituisempiin tietokirjoihin, mutta kaikenlaista fiktiotakin on vuosien varrella kerääntynyt hyllyihin odottamaan omaa vuoroaan. J. Pekka Mäkelän Alshain tuli hankittua pölyä keräämään joitakin vuosia sitten, mutta tartuin siihen vasta nyt, kun kaikki muut ovat jo sanoneen kirjasta kaiken mahdollisen. 

Evästin itseäni matkalle Mäkelän maailmoihin lukemalla ensin pari novellia, joista jäi mukava maku. Sitten hyppäsin tähtilaivaan. 

Kirjan määräävin piirre on Mäkelän kerrontatapa. Alshainin tarina ei ole lineaarinen vaan tapahtumia tarkastellaan viiden eri kertojan näkökulmasta. Vaihteleva teksti vaatii lukijalta tarkkuutta, sillä jokaisen kertojan osuudesta voi poimia ne tiedonmuruset joista pystyy rakentamaan mielessään kaikkien muiden, erityisesti neljän vallankumouksellisen naisen tarinat. Oma mielikuvitus täydentää tehokkaasti kaiken sen mitä ei kerrota.  Kerroksellinen tarina ei kuitenkaan soveltunut lukutapaani. Luin Alshainia puolen tunnin pätkissä ja välillä laskin kirjan kädestäni jopa viikoksi. Uudelleen kirjaan syventyessäni oli juonen mieleen palauttaminen vaikeaa. Alshain olisi ehkä parhaimmillaan luettuna alusta loppuun yhdellä istumalla.

Kirjan tekstistä välittyy ankeus. Alshainin maisema on karu ja yksinäinen, elämää löytyy ainoastaan planeetan meristä. Maasta siirtolaisina saapuneita ihmisiä on planeetalla vain pieni populaatio ja kertomukset emoplaneetta Maasta kuvailevat sen elämää ja ihmisiä kuhisevaksi ahtaaksi maailmaksi. Kirjan henkilöiden yksinäisyyttä korostaa vähäinen dialogi (vanhan miehen kertomassa osuudessa se puuttuu kokonaan) ja suuri osa kerrontaa tapahtuu kulloisenkin kertojan pään sisässä.

Myös avaruusmatkailun tuomat valtavat etäisyydet niin avaruudellisesti kuin ajallisestikin korostavat hahmojen pienuutta. Matka maasta Alshainiin kestää maan vuosissa yli viisikymmentä vuotta, joten avaruusmatkalta ei palata kotiin perheen ja ystävien luo. Lähellä valon nopeutta kiitävät alukset kuluttavat matkustajan elinvuosia vain murto-osan maassa vierähtävästä ajasta, joten matkustajalle se on kuin hyppy tuntemattomaan tulevaisuuteen. Miehistöt tähtialuksissa elävät eristyksissä planeettojen sivilisaatioista, joista he näkevät vain ohuita väläyksiä kerran vuosisadassa. Kirjan hahmoista kaksi on hypännyt ajassa eteenpäin avaruusmatkan keinoin.

Tähtimatkailua ei kuitenkaan itse kirjassa tapahdu. Siltä osin Alshain ei tarjonnut minulle sitä mitä yleensä odotan tieteiskirjallisuudelta, ei avaruusmatkoja eikä tekoälyjä, ei mielikuvituksellista leikittelyä tieteellisillä visioilla. Kybernetiikkaakin hyödynnettiin vain turvallisuuspalvelun miesten päänsisäisissä yhteysimplanteissa. Aina silloin tällöin ihmisiä kuulustelemaan ilmaantuva turvallisuuspalvelu antaa Alshainin poliittisesta ilmapiiristä lievästi dystooppisen vaikutelman, mutta pahaenteisyyttä ei viedä loppuun asti, ja hämäräksi jää kuka valvoo, ketä ja miksi.

Henkilöhahmojen keskinäiset konfliktit saavat alkunsa planeetan historiasta ja poliittisista valtataisteluista. Välillä tuntuu että kaikilla on toiminnalleen jokin synkeään menneisyyteen pohjaava motiivi. Melkein jokaisen elämää varjostaa salaisuus tai tragedia joka on jollain tavalla kytköksissä suurempaan kokonaisuuteen. Ainoastaan maasta muuttaneen Leonin ongelmat tuntuvat pieniltä ja yhden ihmisen kokoisilta.

En itse päässyt maailmaan sisälle vaikka pidinkin kielestä. Hyppely kertojasta toiseen jätti hahmot minulle jollain tavalla etäisiksi, pelkiksi taidokkaan kerronnan välineiksi, syventämättä niitä niin paljon kuin olisin toivonut. Paljosta olisi voinut kertoa paljon enemmänkin, mutta kirjailijan valitsema kerrontatapa toki itsessään rajoittaa liian selkeän kokonaisuuden rakentamista. ”Alshainissa kaikki tapahtuu siellä, minne yksikään ihminen ei katso,” mainostaa takakansiteksti, ja minä olisin halunnut katsoa juuri sinne. Liian moni kysymys jäi vaille vastausta, ihmissuhteiden sijaan minua olisi kiinnostanut vieras äly joka asuu Alshainin merissä. Saadakseni selville enemmän, minun pitänee lukea jatko-osa (ja tulevat jatko-osat), mikä ei ole sinällään ollenkaan paha juttu.

Moni arvostelu on suositellut Alshainia sellaisille lukijoille jotka eivät yleensä uskalla scifiin tarttua, ja minä liityn samaan kuoroon. Alshain on luonnosmaisen kaunis kuva vieraasta planeetasta, jonka toivoisi tulevan kuitenkin hieman tutummaksi.