Robert van Gulik - Apina ja Tiikeri

Apina ja Tiikeri kertoo tuomari Deen seikkailuista Tang-dynastian aikaisessa kiinassa. Kirjassa on kaksi lyhyempää tarinaa jotka eivät liity toisiinsa muuten kuin siten, että molemmissa esiintyy kiinalaisen eläiradan merkki.

Ensimmäisen tarinan alussa tuomari katselee parvekkeeltaan gibboneita jotka kisailevat puissa. Gibbonin kourassa on esine, jonka tuomari saa vaihdettua itselleen herkkupalaa vastaan. Apinan aarre paljastuu kallisarvoiseksi sormukseksi, jonka alkuperää tuomari alkaa selvitellä. Hän löytää metsämajasta kuolleen miehen jonka omaisuutta sormus ilmeisesti on ollut. Rikosta selviettäessä törmätään rosvoihin ja tutkitaan myös laajamittaisen salakuljetusringin arvoitusta.

Kirjan toinen tarina sijoittuu noin kymmenen vuotta myöhempään aikaan. Tuomari Dee päätyy tulvan saartaamaan maataloon, jota piirittää hurja rosvojoukkio.Samalla hän joutuu selvittämään nuoren tytön murhaa, ja tutkimaan kadonneiden kultaharkkojen arvoitusta.

Nämä lyhyet tarinat olivat ihan sopivan jännittäviä iltalukemiseksi. Gulikin kirjoissa on mukavaa eksotiikkaa, historiallinen Kiina on jännittävä paikka. Kielessä oli hiukan moittimista. Uskoisin että syy on suomennoksessa, sillä välillä jotkin sanavalinnat särähtivät pahasti korvaan, tai lauseet olivat rakenteeltaan epäselviä.

Tämän kirjan liitän mukavasti Apinan vuosi -lukuhaasteeseen, vaikka apinoita esiintyikin vain toisessa tarinassa.

Liebster award

Evarian kirjahylly -blogissa oli minulle tällainen tunnustus. Olen oikeasti otettu, kiitos kovasti!

Tässä Liebster awardin säännöt:

* Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
* Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
* Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
* Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
* Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
* Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
* Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.


Sitten ne kysymykset! Kylläpä niitä on paljon...

1. Mikä on mottosi / elämänohjeesi?
Älä tee tänään sitä, minkä voit huomennakin jättää tekemättä. (Ehkä se ei ole hyvä ohje, mutta ainakin toteutettavissa) 

2. Mitkä ovat oman kirjahyllysi TOP5-kirjat?
Tähän on aika mahdoton vastata. On olemassa kirjoja joista en luovu ja joihin minulla on tietty tunneside. Oman hyllyni tärkeimmästä päästä ovat seuraavat kirjat:
1. Runon polkuja - Vuosisatamme suomalaista lyriikkaa, 1960 (Rakas kirja. Edesmenneen äitini jäämistöstä)
2. Ruotsin Waldacunnan LAKI, painettu 1826 (Hurjan mielenkiintoinen jos rikoshistoria kiinnostaa.) 
3. Eino Leino, Helkavirsiä (Osat I-II sidottuina kangaskansiin, nahkaselkämys, divarilöytö)
4. Bram Stoker, Kamoittava kreivi (Draculan suomenkielinen ensipainos vuodelta 1952)
5. J.R.R. Tolkien, Hobitti (Viimeinen syntymäpäivälahja jonka sain äidiltäni vuonna 1991)

3. Mikä sarjakuvahahmo kuvaa sinua parhaiten?
Haluaisin olla Kissanainen mutta varmaankin olen enemmän Krazy Kat.
 
4. Jos saisit aikakoneen käyttöösi, mihin haluaisit matkustaa? 
Matkustaisin Lontooseen ja vuoteen 1888 ratkaisemaan Viiltäjä-Jackin arvoituksen. 

5. Lapsuuden lempisatusi?
Pidin Porsas Urheasta. Myös Kaunotar ja hirviö kuului suosikkeihini.  

6. Paras paikka lukemiseen?
Kyllä se taitaa olla oma sänky. Kesällä tykkään lukea myös pihalla.
 
7. Jos et harrastaisi lukemista, mitä tekisit kaikella sillä ajalla, jonka nykyään käytät lukemiseen?
Nykyään olen siinä tilanteessa että olen joutunut nipistämään lukemisaikani minimiin. Puolitoistavuotias poika pitää yllättävän kiireisenä ja vie hurjasti energiaa. Jos en lukisi, niin luultavasti käyttäisin sen ajan kirjoittamiseen, sillä omiakin tarinoita pitäisi välillä synnytellä.
 
8. Todennäköisin syysi jättää kirja kesken?
Ajan puute. Mielenkiintoinenkin kirja voi jäädä lojumaan lukupinoon kun tietää ettei ole aikaa sventyä tarinaan. Lapsen synnyttyä olen lukenut aika paljon novellikokoelmia/-antologioita, runoja ja tietokirjoja.
 
9. Miten lapset ja nuoret saataisiin lukemaan enemmän?
Tähän ei varmasti ole mitään yleispätevää neuvoa. Itse uskon että jokaiselle löytyy luettavaa, sillä maailma on täynnä kirjoja. Jos kaunokirjallisuuden klassikot eivät kiinnosta, voi tarttua tietokirjaan. Jos tiiliskivet kauhistuttavat, voi lukea novelleja. Myös sarjakuvat ovat kirjallisuutta! En myöskään usko että painettu kirja on ainoa oikea formaatti tarinoille. Kirjan voi esimerkiksi myös kuunnella. Itselläni on kuulomuisti, joten tykkään äänikirjoista ja ääneen lukemisesta. Pelit ja elokuvat voivat kertoa hyviä tarinoita ja synnyttää kiinnostuksen kirjallisuuttakin kohtaan. Tärkeintä on tiedonhalu ja oppimisen ilo, ja tähän tietysti tärkein esimerkki saadaan kotoa. 

10. Varhaisin kirjoihin tai kirjastoon liittyvä muistosi? 
Äitini oli kirjastonhoitaja, joten minua on kiikutettu kirjamaailmoihin jo pienestä pitäen. Olin lapsena niin paljon kirjastossa että muistan vieläkin vanhan kirjaston kirjojen hyllypaikat, karhean kokolattiamaton ja sen miltä kirjastossa tuntui sulkemisajan jälkeen kun valot oli sammutettu.

11. Jos sinun elämästäsi kirjoitettaisiin kirja, mikä sen nimeksi tulisi?
En haluaisi että elämästäni kirjoitettaisiin kirja. Siitä tulisi paikoitellen melkoisen ahdistava, enkä haluaisi ainakaan itse sellaista lukea. Mutta nimeksi voisi surkuhupaisesti laittaa vaikka Nolojen tilanteiden nainen

Tunnustus on kiertänyt aika monessa blogissa mutta omalta lukulistaltani etsiskelin mielenkiintoisia ja vähän uudempia blogeja. Suurin osa seuraamistani blogeista käsittelee kirjallisuutta (toki mukana on pari kissaakin), mutta yritin keksiä vähän muitakin kuin kirjallisuuskysymyksiä. Liebster-award ja lista huisin vaikeita kysymyksiä lähtee seuraaville blogeille:

Karvakasan alta löytyi kirja
Kuuttomana yönä
Tarua ja totta
Riiviökissat
Lukuaikaa etsimässä

Vaikeinta oli keksiä yksitoista kysymystä. 

1. Oletko kissaihminen?
2. Pidätkö pelaamisesta (tietokonepelejä, konsolipelejä tai lautapelejä, ihan mitä vaan)? Mitä pelasit viimeksi?
3. Kirjoitatko itse tarinoita tai haluaisitko kirjoittaa?
4. Luetko tietokirjoja? Mikä aihepiiri kiinnostaa erityisesti?
5. Onko jokin kirja jäänyt erityisesti mieleen lapsuudestasi?
6. Minkä kirjan maailmassa haluaisit vierailla?
7. Oletko kokeillut /aiotko kokeilla nyhtökauraa?
8. Jos olisit supersankari (tai superroisto), mikä olisi supervoimasi?
9. Millaista musiikkia kuuntelet mieluiten?
10. Mistä kirjasta täytyisi ehdottomasti tehdä elokuva?
11. Mikä syksyssä on parasta? Jos et pidä syksystä, voit toki kertoa mikä on kamalinta.

Palkinto on kiertänyt niin kovasti että on varmasti hyväksyttävää myös vastata vain kysymyksiin, jos ei ole aikaa keksiä omia :)
 

Tuula Rotko - Susi ja surupukuinen nainen

Tuula Rotkon kirja oli mukava lyhyt välipala. Pienoisromaanimittaisen kirjan lukee yhdellä istumalla.
Kirjan alku ei oikein minua vakuuttanut. Dialogi tuntui teennäiseltä ja kolmiodraama ennalta arvattavalta. Takakansiteksti oli myös spoilannut kirjan tapahtumat melko täydellisesti, joten en odottanut suuria yllätyksiä:

"Nainen saapuu saarelle eräänä tuulisena päivänä, kun jäälautat vielä kelluivat merellä, ja settui asumaan vanhaan taloon autiolle rannalle. Hänen nimensä oli Raakel Rantajuola, hän maalasi tauluja, pukeutui aina mustiin ja eleli yhdessä miehensä kanssa joka lienee ollut jonkinlainen muusikko ammatiltaa.
Kerran kuutamoisena kevättalven yönä saarelle ilmaantuu susi, ja tapahtui järkyttävä murhenäytelmä, syrjässä asunut naisopettaja löydettiin pihalta kuoliaaksi raadeltuna. Samaan aikaan katosi Raakel Rantajuola, eikä hänestä kuultu enää koskaan. Suden saivat saaren miehet pois päiviltä."

Loppua kohden kirja parani, varsinkin kun alettiin kertoa sudesta ja Raakelin lapsuudesta. Tuntui hiukan siltä kuin alun ihmissuhdesotkut olisi vain äkkiä kehitelty antamaan tarpeeksi pakottava syy Raakelin muutokselle ja myöhemmille mystisille kokemuksille. Tykkäsin kirjan ihmissudesta, tai susidaimonista, sekä tavasta jolla se lopulta otti Raakelin täysin valtaansa, sulautti itseensä.

Kirjassa käsitellään muun muassa lapsettomuutta ja siihen liittyviä täyttymättömiä odotuksia. Yhtenä teemana on hylätyksi tulemisen pelko, ja miten se saa ihmisestä vallan jo varhaislapsuudessa.

"Vauva tiesi, syvällä vastasyntyyneen tajunnassaan, ettei se koskaan ikävöisi niitä kasvoja jotka kumartuivat ylle, vaikka ne hymyilivät ja kädet tarttuivat varmoin ottein. Vielä pikku kaukalossaan se tavoitteli rintaa ja ehti itkeä omasta mielestään kauan ennen kuin joku tuli paikalle. Se sai suuhunsa maitopullon, mutta siiinä ei ollut oikea tuoksu, eikä siitä saanut oikeaa otetta. Vauva tunsi itsensä hylätyksi. Sen ympärille keitoutui musta vaippa, josta se ei koskaan pääsisi."

Tämä pienen lapsen yksinäisyyttä kuvaileva kohta kosketti itseäni, koska pojan vauva-aika on vielä niin tuoreena mielessä.

Raakel on ollut koko ikänsä hylätty, ei-toivottu lapsi, ja kun hän vihdoin joutuu aviomiehensä hylkäämäksi, susi saa vallan. Kirjassa kauneinta ovat ohikiitävät kuvaukset luonnosta ja sen kutsuvista hengistä, viittaukset Aino Kallaksen Sudenmorsiameen ovat selviä. Kirjassa oli alun kömpelyyden jälkeen oikein kaunista kieltä ja muutama mielenkiintoinen idea. Mutta en usko että tästä jää mieleeni kovin pysyviä muistijälkiä.

Facebook-sivut!

Tein Korpisen pariskunnalle omat kirjailijasivut facebookkiin. Vaikka Eerohan meistä on se jota voisi kirjailijaksi tituleerata, itse olen lähinnä harrastelija. Novelleja tulee kuitenkin julki tasaiseen tahtiin, eikä niitä kukaan lue, ellen itse jatkuvasti mainosta. Sivulle on kätevä jakaa arvioita kirjoista, tietoja tulevista julkaisuista ja vaikka kuvia Turun kirjamessuilta, sitten kun niiden aika on. Tykkäilkää!

Keskitalven kuningas. Kuvitusta novelliini.

Kansainvälinen kissojen päivä ja kissamainen lukuhaaste!

Tänään (8.8.2016) on kansainvälinen kissojen päivä! Sen kunniaksi masinoin Kirjavat kissat -lukuhaasteen, joka on tarkoitettu kaikille eläinten, mutta erityisesti kissojen ystäville.

Edesmennyt kissani Petteri toimii haasteen suojelusenkelinä.

Haasteeseen osallistujat lukevat kissakirjallisuutta, romaanien lisäksi voi lukea tietokirjoja, runoja, lastenkirjoja ja sarjakuvia. Riittää, että kirjassa esiintyy kissa jossakin tärkeässä roolissa. Kissa on kirjan hahmona/henkilönä monimuotoinen ja ilmeikäs. Sarjakuvissa kissa on ollut kestosuosikki jo Krazy Katin päivistä alkaen. Kissa on insipiroinut lukemattomia runoja ja tarinoita, se on sankari tai roisto, hellyttävä karvakerä tai rempseä katukolli.

Lemmikkinä kissa on kuitenkin edelleen aliarvostettu ja vuosittain Suomessa hylätään 10 000 - 20 00 kissaa. Kuulun siihen ihmisryhmään joka valvoo öisin murehtien kodittomien ja hylättyjen kissojen valtavaa määrää. Tänä vuonna kissojen tilanne on ollut erityisen huono, ja apua tarvitaan kipeästi ympäri maata.

Haasteen tärkein osa seuraa! Haastan jokaisen kissakirjallisuuden lukijan tukemaan kodittomien kissojen hyväksi tehtävää työtä jollakin seuraavista alla olevista tavoista.

1. Lajoita jokaista lukemaasi kirjaa kohti yksi euro valitsemallesi eläinsuojeluyhdisykselle tai kissatalolle. Pienikin summa on tärkeä!

tai

2. Osta yhdistysten kannatustuotteita, mm. seinäkalentereita, joulukortteja, t-paitoja tai kauppakasseja.

tai

3. Lahjoita paikalliseen kissataloon kissanhiekkaa, kissanruokaa, vanha raapimispuu tai muuta tarpeellista tavaraa.

Hyviä lahjoituskohteita ovat muun muassa:

Kissojen suojelu - KISU ry.
Kissojen katastrofiyhdistys KKY ry
Kainuun Kissanystävät ry 
Pelastetaan Koirat ry
Rekku Rescue ry

Kissatalot:

Vaasan kissatalo
Loviisan kissatalo


Eläinsuojeluyhdistykset:

Eläinsuojeluyhdistys Dewi
Seinäjoen seudun eläinsuojeluyhdistys

Tässä linkit vain muutamiin hyviin kohteisiin. Facebookiin olen koonnut listan eläinsuojeluyhdistyksistä ja löytöeläinkodeista. Listalta voi etsiä omalta alueeltaan järjestöä jota haluaa tukea. Ja lahjoittaa toki voi vaikka ei ehtisi lukea sivuakaan.

Tämä lukuhaaste kestäköön puoli vuotta, eli 8.2.2017 saakka! Kissakirjojen lukemiseen voi osallistua myös muualla kuin kirjablogeissa. Kissamaisia lukuvinkkejä voi jakaa vaikka facebookissa tai twitterissä käyttämällä tunnistetta #kirjavatkissat.

Jos haluat osallistua arvontaan, linkitä haastesivulle koontipostaus kirjoistasi 8.2.2017 mennessä. Muista myös mainita miten olet tukenut tai aiot tukea eläinsuojelutyötä ja löytökissoja. Arvonnassa voit voittaa lisää kissakirjallisuutta, sillä aion varata palkinnoksi yhden kappaleen Osuuskumma-kustantamon uunituoretta Varjoisilta kujilta -antologiaa. Palkinnon voin tosin lähetää voittajalle vasta parin viikon päästä kun kirja on kourassani.
 

Kaksi aikamatkaa

Luin lyhyen ajan sisällä kaksi erilaista aikamatkustustarinaa. Kirjoitan niistä nyt ajanpuutteen vuoksi yhteispostauksen.

Kirjat ovat Sirpa Tabetin Punainen metsä ja Satu Mattila-Laineen Parantola. Molemmat kirjat ovat esikoisteoksia.

Sirpa Tabet, Punainen metsä, Otava 1989

Tutustuin Sirpa Tabetin dekkareihin teini-iässä, jolloin ahmin murhamysteereitä. Punaiseen metsään tartuin vasta kun dekkarit oli jo luettu, sillä en oikein tiennyt mitä tyylilajia kirja edusti. Julkasuajankohtanaan 1989 Punainen metsä oli outo kirja, josta kukaan ei tainnut oikein tietää oliko se lintu vai kala. Nykyään sitä voi sanoa spefiksi. Luin kirjan ensimmäisen kerran 90-luvulla, ja halusin nyt verestää muistojani

Kirja kertoo mainostoimistossa työskentelevästä Anna Routmaasta, joka saa perinnöksi isänsä suvun talon, Wäärälän. Juurettomuuden tunteiden vallassa kamppaileva Anna aikoo perheen ja ystävien vastustuksesta huolimatta pitää talon, sillä se antaa hänelle vihdoin tunteen johonkin kuulumisesta.

Ollessaan ensimmäistä kertaa matkalla Wäärälään Anna joutuu auto-onnettomuuteen ja menettää tajuntansa. Herätessään hän huomaa olevansa aivan jossain muualla. Poissa ovat tie ja auto. Anna on matkustanut ajassa taaksepäin. Hän on myös siirtynyt jonkun toisen ruumiiseen. Hän on nyt Wäärälän talon tytär Anna. Eletään 1840-lukua.

Kirjan asetelma on kutkuttava. Anna joutuu opettelemaan kädestä pitäen monta sellaista asiaa jotka ovat Wäärälän Annalle arkipäivää. Monet sanat ja tavat ovat hänelle outoja ja väärinkäsityksiä syntyy. Onnekseen Anna saa liittolaisen Wäärälän talon Katriina piiasta, joka opastaa Annaa talon tyttären askareissa. Monet ihmiset suhtautuvat Annan epäillen. Miksi erämaahan eksynyt maatalon tytär osaa yhtäkkiä lukea ja kirjoittaa? Ja miksi hän ei näytä tuntevan edes kaikista lähimpiä sukulaisiaan?

Anna jotuuu elämään toisen ihmisen tekemien valintojen kanssa kun hänelle paljastuu että Wäärälän Anna on kovaa vauhtia menossa naimisiin erään Matiaksen kanssa. Hän kapinoi ajatusta vastaan vain hetken, sillä Matias paljastuu oikein mukavaksi mieheksi ja Anna huomaa pian olevansa päätä pahkaa rakastunut. Kirjan parasta antia ovat vanhat kihla- ja häätavat, joita esitellään runsaasti.

Onni Matiaksen kanssa jää kuitenkin lyhyeksi, sillä onnettomuudet ja kuolema tuntuvat seuraavan Annaa minne hän ikinä meneekin. Susi on tappanut lähistöllä lampaan ja on pian uhka myös karjalle ja hevosille. Lopulta ihmisetkin joutuvat tuntemattoman pedon hampaisiin. Kuoleman varjo leijuu kaiken yllä, ja ihmiset alkavat pelätä Annaa joka on tuonut mukanaan kirouksen.  Punaisen metsän tunnelma muuttuu loppua kohden jatkuvasti ahdistavammaksi. Anna joutuu yhteisönsö hyljeksimäksi ja eristäminen on täydellistä. Vaikka hän saa asua perheensä kanssa ja nukkua vanhassa kamarissaan, hän ei saa syödä perheen kanssa samassa pöydässä. Kukaan ei puhu hänelle, vastaa hänen puheisiinsa, tai edes katso häneen. Hänestä on tullut näkymätön jopa kaikista läheisimille ihmisille.

Koko kirjan ajan Anna pohtii syytä aikamatkaansa. Hänellä tuntuu olevan vankka usko siihen että kaikelle on tarkoitus ja että hän ei ole siirtynyt Wäärälän Annan ruumiiseen sattumalta. Lukijalle on melko pian selvää että kyseessä on murhamysteeri, mutta johtolankoja ei juurikaan jaella. Loppuratkaisu tulee yllätyksenä.

Pidin Punaisesta metsästä todella paljon, vaikka välillä päähenkilön pohdinnat tuntuivat kiertävän turhan pientä kehää.

Punainen metsä on luettu myös näissä blogeissa:
Tahaton lueskelija
Unelmien aika

Satu Mattila-Laine, Parantola, Karisto 2015 

Aikamatkustus tapahtuu tässäkin kirjassa jonkin ulkoisen stressitekijän aikaansaamana. Päähenkilönä on 15-vuotias epilepsiaa sairastava Elisa, joka harrastaa vintagea ja kirjoittaa muotiblogia. Hän siirtyy 1930-luvulle erään rajun kohtauksen aikana, ja joutuu sopeutumaan elämään epileptikoille tarkoitetussa parantolassa.

Tässäkin kirjassa päähenkilö joutuu kohtaamaan outoja tilanteita, joista hän selviää ystävän avulla. Parantolassa asuva Anna ottaa Elisan suojiinsa, ja kertoo lääkäreille tämän olevan hänen serkkunsa. Olin ensin pettynyt kun päähenkilön aikamatka ei heittänytkään häntä toisen ihmisen nahkoihin kuten Punaisessa metsässä. Elisa herää parantolassa omana itsenään, eikä häntä edes alussa ajatella potilaaksi. Elisa katselee parantolan elämää kuin ulkopuolinen tarkkailija, hän ei tunne kuuluvansa siihen aikaan tai paikkaan. Välillä hän jopa miettii tapahtuuko kaikki vain hänen päänsä sisällä.

Elisan aikamatkalla ei tunnu olevan mitään sen suurempaa tarkoitusta tai kohtaloa, hän käy vierailulla menneisyydessä ja oppii ehkä jotain itsestään ja sairaudestaan. Kirjassa on myös pieniä annoksia jännitystä ja romantiikkaa. Suurimman osan ajasta Elisa pohtii miten pääsisi palaamaan nykyhetkeen, ja lopulta keino löytyykin. Annan kohtalo jää siinä vaiheessa hiukan puolitiehen, mutta sekin saa tyydyttävän ratkaisunsa kirjan lopussa.

Parantolan teemoja ovat elämä sairauden kanssa ja itsemääräämisoikeus. Taustalla häälyy ajalle tyypillinen rotupuhtausoppi. Painavia asioita joista on kirjoitettu kevyesti ja viihdyttävästi. Itse olisin kaivannut enemmän yksityiskohtia parantolan elämästä, nyt ajankuva jäi hiukan ohueksi. Monia kiinnostavia asioita kerrottiin, mutta olisin halunnut lukea paljon enemmän. En kuitenkaan koe olevani tämän kirjan kohderyhmää. Nuortenkirjastahan nyt on kysymys, ja Parantola on aivan mainio sellainen.

Parantola on luettu myös näissä blogeissa:
Ullan luetut kirjat
Todella vaiheessa

Tuula Pelttari - Susien aika

Tätä kirjaa olen katsellut pitkään, voisin kai sanoa jo kymmeniä vuosia, ja nyt se tarttui mukaani kirjaston poistomyynnistä. Kirjan suttuisen kannen takia en ole uskaltanut siihen tarttua, eikä takakansitekstin lupailema romantiikkakaan ole koskaan ollut oikein minun juttuni. Mutta noituus ja noitaoikeudenkäynnit kiinnostavat aina, samoin ihmissudet. Olin aikonut päntätä Länsimaisen filosofian historian ensimmäisen osan Klassikkohaastetta varten, mutta lauantaina tajusin että en ehtisi tavoitteeseen. Vaihdoin filosofian Susien aikaan.

Kirjan sankaritar Marietta Marketantytär on nuori ja tietysti kaunis. Tarinan alkaessa hän on vain kymmenen vuotias, mutta kiinnittää jo miesten huomion. Hänen äitinsä joutuu Villnäsissä (Louhisaari) noitana roviolle, ja ennen kuolemaansa neuvoo tytärtään etsimään Naantalin läheltä Sudenpään kylän jossa hän saisi turvaa suvultaan. Nuori ja kaunis Marietta lähtee matkaan ja löytää sukunsa ja kohtalonsa.

Susien aika oli tietyssä mielessä viihdyttävää luettavaa, tarina oli kevyt kuin hattara ja luin koko kirjan yhdessä illassa. Hyväksi kirjaksi tätä ei voi sanoa, mutta sain ainakin selville mitä vuosikausia ihailemani kannet pitävät sisällään.

Kirjassa ehkä eniten harmitti kliseinen romantiikka jota vyörytetään eteenpäin hirvittävällä vauhdilla ja antamatta tilaa hahmojen kehitykselle. Sankaritar on kuvankaunis korpinmustine hiuksineen ja hänellä on parantamisen lahja. Miehet tappelevat hänestä verissä päin. Himokas linnanisäntä Anton von Grewendorp raiskaa teini-ikäisen Mariettan, ja joutuu sitten pari sivua myöhemmin oman poikansa murhaamaksi, tämä kun on myös päättänyt saada tytön itselleen. Marietta menee naimisiin Sauli von Grewendorpin kanssa, mutta avioliitto on onneton ja lapseton. Hurjaakin hurjemmat käänteet seuraavat toisiaan hengästyttävällä nopeudella, on tietäjiä, noitia, ihmissusia, ruttoa, sotaa, kuolemaa, aviottomia lapsia ja fanaattisia pappeja, kaikki ahdettu 235 isotekstiseen sivuun.

Toinen harminaihe on kovin asiantuntemattomasti käsitelty noitavaino-teema, se kun ei oikein istu siihen mitä olen Suomen noitaoikeudenkäynneistä jo ennestään lukenut. Kirjan aikana poltetaan elävältä kolme ihmistä, yksi heistä on Mariettan rakastaja, nuori pappi, peräti kruunun lähettämä tiedustelija. Vihainen väkijoukko raahaa pappiparan pihamaalle, köyttää paaluun ja risukimput alkavat lennellä. Vain hetkeä myöhemmin pappi on kasa tuhkaa, eikä edes sankaritarta pelastamaan saapuva tietomies, Erkki Juhonpoika, ihmettele kartanon pihan kalabaliikkia. Kukaan ei tunnu joutuvan edesvastuuseen papin polttamisesta ilman oikeudenkäyntiä, ainakaan siitä ei kirjassa kerrota.

Kirjassa mainitaan nimeltä useita historiallisia henkilöitä, alussa Villnäsissä Klaus Laurinpoika Fleming ihailee nuorta Mariettaa, ja häneen törmätään myöhemminkin, tosin ilman mitään sen suurempaa juonikuviota hänen varaansa ei rakenneta. Jo aikaisemmin mainittu Erkki Juhonpoika Puujumala yritetään sitoa Mariettan elämään vähän tukevammin. Myös noituudesta syytetty Valpuri Kyni vilahtaa kirjan loppupuolella tekemäss pahojaan. Kovin vahvaa aikakauden kuvausta kirjassa ei kuitenkaan ole, enkä olisi ilman satunnaisia nimiä ja vuosilukuja pystynyt sijoittamaan kirjan tarinaa mihinkään tuntemaani hetkeen historiassa, tai edes Suomen kartalle. Hömppää alusta loppuun.

Pohjolan myyttinen maantiede osa 1. - Karttojen kertomaa

Olen viime aikoina lueskellut paljon kartografiaa käsitteleviä kirjoja sekä artikkeleita ja törmännyt niin moneen mielenkiintoiseen seikkaan että haluan jakaa oppimaani. Myyttisessä maantieteessä olisi ainesta useampaankin postaukseen, joita toivon mukaan tipahtelee blogiin enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Tässä ensimmäisessä osassa tutkin muutamien karttojen kuvia, sekä esittelen lyhyesti niitä outoja juttuja joita maailman ääriin ja erityisesti tänne Suomen tienoille on merkitty.

Herefordin kartta

Aloitan outouksien metsästämisen Herefordin kartasta. Tätä 1200-luvulla piirrettyä karttaa säilytetään Herefordin katedraalissa, ja sen tekijän uskotaan olevan Richard of Haldingham. Kartta tunnetaan myös Haldinghamin karttana. Kartan keskipisteenä on ajan tavan mukaan Jerusalem, ilmansuunnista itä on kartan yläreunassa, länsi alhaalla. Räiskälemäisen kartan reuna-alueilla sijaitsevat myös Skandinavia ja niemeke joka saattaisi olla Suomi. Pohjolaan on merkitty ainoastaan Norja (Norega), sekä tulkitsematta jäänyt paikannimi Ganzmir.

Runsaasti kuvitettu kartta esittelee maailman äärialueiden kummallisuuksia, eikä pohjola ole jäänyt osattomaksi. Norjaa kuvaavalle niemelle on piirretty lappalainen suksineen sekä apina. Apinan läsnäolo Norjassa jää hämärän peittoon, tosin William Bevan tarjoaa muutamankin selityksen. Kartantekijä on saattanut erehtyä kirjallisten lähteitteinsä tulkinnassa, tai kenties apina viittaa maailman reunalla asuviin pygmeihin.

Norjasta itään on toinen niemimaa, joka voisi olla Ruotsi tai Suomi. Niemen ainoat asukkaat näyttävät olevan kaksi kyyristynyttä koirapäistä hahmoa. Nämä ovat koirankuonolaisia (cynocephali), jotka antiikin aikana kansoittivat ainakin Intiaa, sekä useita kaukaisia saaria. Keskiajalla usko koirankuonolaisten olemassaoloon eli vielä vahvana. Myös skandinaviaan on eksynyt jokin koirankuonolaisten heimo.

Herefordin kartan yksi mystisimmistä hahmoista seisoo koirankuonolaisten vieressä. Hän taluttaa hevosta jonka selkään on ripustettu ihmisen nahka. Latinankielinen teksti selittää hänen olevan Griipin kansaa (Gryphorum gens) ja heidät Haldinghamin Richard on karttaansa sijoittanut Aethicus Isterin Cosmographian kuvailun mukaan.

Yritin löytää jotkin konkreettista tietoa näistä ihmisgriipeistä ja heidän elinpaikastaan. Myös nyljetty ihmisnahka hevosen selässä herätti mielenkiintoni. En kuitenkaan onnistunut löytämään netistä mitään, joten laitan Cosmographian englanninnoksen hankintalistalle ja perehdyn asiaan jossakin tulevassa blogipostauksessa.

Adam Bremeniläisen kartta muistuttaa jo ääriviivoiltaan aavistuksen verran enemmän oikeaa karttaa, mutta on edelleen täynnä mielikuvituksellisia nimiä.

Tämäkin kartta on peräisin 1200-luvulta. Kreikkalaisten Hyperborea myytin mukaan karttaan on sijoitettu Rhipei-vuoristo ja sen takana asuva kyklooppien (Arimaspei) kansa. Myös koirankuonolaiset on merkitty karttaan ja jos Bremeniläistä on uskominen, he elävät Kainuun pohjoispuolella. Kainuu (Kvenland) on tässä kartassa Terra Feminarum, eli Naisten maa. Outo nimi selittyy islanninkielisten sanojen kainulainen (kvenir) ja nainen (kvaenir) samankaltaisuudella. Virheellinen Naisten maa on merkitty moniin karttoihin, ja on näin ollen myös synnyttänyt tarinoita Pohjolan amatsoneista. Itään siirryttäessä vastaan tulevat Ymantopodes (Himatopodes), jotka olivat Solinuksen mukaan yksijalkaisia ihmisiä. Heidän naapureinaan taas asuvat ihmissyöjät (Anthropophagi).

Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historia-teokseen liittyvä kartta Carta Marina on kuuluisa runsaasta kuvituksestaan. Olaus Magnus tutustui pohjoismaihin tarkasti ennen kartantekoon ryhtymistään. Hän oli syntyjään tanskalainen pappi, ja Ruotsin viimeinen katolinen arkkipiispa. Hän teki anekauppamatkan Pohjanlahden ympäri vuosina 1518-1519 ja keräsi samalla aineistoa kansojen kulttuureista ja eläimistöstä.

Carta Marina onkin maantieteellisesti tarkempi kuin edeltäjänsä. Kartasta ei löydy koirankuonolaisia, mutta sen sijaan runsaasti kansatieteellistä kuvitusta. Metsästys ja kalastusaiheita, hiihtäviä lappalaisia, kansantapoja, hääseremonioita ym. on ripoteltu joka puolelle karttaa. 

Merialueiden osalta Olaus Magnus joutui kuitenkin turvautumaan merenkulkijoiden kuvauksiin ja Carta Marinan meret ovatkin täynnä hirviömäisiä olentoja. Norjan rannikolle on sijoitettu hirvittävä laivoja nielevä kurimus Charybdis (kinahmi, merennielu), joka löytyy myös lukuisista myöhäisemmistä kartoista. Myös Grönlannin osalta Olaus Magnus joutui turvautumaan muiden tietoihin. Grönlanti näkyy osittain kartan vasemmassa ylänurkassa. Siellä näemme kaksi keskenään taistelevaa hahmoa, joista toinen on huomattavasti pienempi. Kyseessä on grönlantilainen pygmi, lintukotolainen eli taivaanäreläinen, joka urheasti puolustautuu isoa ihmistä vastaan. Pygmit on merkitty vielä myöhempiinkin Carta Marinaan pohjautuviin karttoihin, kuten tähän alapuolella olevaan Johann Ficklerin karttaan. 

Tämä karttojen omituisuuksista tällä erää, paljon jäi vielä kertomatta. Seuraavaksi aion perehtyä tarkemmin Hyperboreaan ja sen asukkaisiin, aarnikotkiin ja jättiläisiin. Saatan sivuta myös natsimytologiaa arjalaisten alkukodista.

Lähteet:
Martti Haavio, Bjarmien vallan kukoistus ja tuho (WSOY, 1965)
Erkki Fredrikson, Suomi 500 vuotta Euroopan kartalla (Gummerus, 1993)

William Bevan, Mediaeval geography; an essay in illustration of the Hereford Mappa Mundi

Kesäkuun kootut

Olen lukenut ison pinon kaikenlaista kirjallisuutta, mutta muiden kiireiden takia en ole ehtinyt niistä bloggaamaan. Tässä kuitenkin lyhyt katsaus kesäkuussa lukemiini kirjoihin.

Juha Vuorela: Sukututkijan aapiskirja ja Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi

Pikaisena välipalana lukaisin Juhan suku-uutiset blogin julkaisemia omakustanteita. Sukututkijan aapiskirja esitteli sukuhistorioiden lisäksi vanhojen asiakirjojen terminologiaa. Tutuiksi tulivat monet vanhahtavat sanat, kuten itsellinen tai hopmanni.

Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi: tarinoita rikoksista menneisyyden Suomessa kokoaa Juhan suku-uutisten rikosaiheisia blogitekstejä samoihin kansiin. Historian pikku-uutisista, paikallishistoriasta ja makaabereista murhista kiinnostuneet löytänevät näistä kirjoista kaikenlaisia aarteita. Pikku kirjojen ainoa puute oli selkeä oikoluvun puute, huolimattomuusvirheitä oli paljon.

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari

Tohtori Moreaun saari oli Eeron valinta. Me molemmat olimme lukeneet kirjan jo aikaisemmin, mutta itse en ainakaan muistanut lukemastani yhtikäs mitään. Tohtori Moreaun saari on tieteis- ja kauhukirjallisuuden klassikko, ja aivan ansaitusti. Haaksirikkoinen Edward Prendick pelastetaan laivaan joka on matkalla salaperäiselle saarelle. Siellä hän tapaa tohtori Moreaun, joka on paennut skandaaleja ja perustanut saarelle tukikohdan lääketieteellisille kokeilleen. Kirjan kauhu syntyy pääosiin tohtorin kokeiden epäinhimillisyydestä ja siitä käsinkosketeltavasta kivusta ja tuskasta joka tekstistä välittyy. Tieteellisten kokeiden tulokset liikkuvat vapaasti saarella, peläten ja palvoen kammottavaa luojaansa. Eläin-ihmiset ovat pääosin sympaattisia, jotkut ovat naurettavia, pelottavia, säälittäviä ja iljettäviä. Kirjan loppuyhteenvedossa voimme aavistella näiden kammottavien otusten edustavan ihmiskuntaa yleensä. Ainoa miinus kirjassa on sekava taitto. Usein tekstissä oli sama rivi kahteen kertaan, ja toisaalta sanoja puuttui. Näitä virheitä oli luokattoman paljon, ja ne haittasivat lukuelämystä huomattavasti.

Suvi Niinisalo: Äisin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Taidehistorioitsija Suvi Niinisalo on aikaisemmin julkaissut kirjoja muun muassa vedenneidoista ja keijukaisista. Äidin sylissä esittelee äitiyttä taidehistorian näkökulmasta. Äitimyytti paljastuu kalliopiirrosten ja katolisen Maria-kultin takaa. Kirjassa käsitellään myös äitiyteen liittyviä ennakkokäsityksiä. Millainen on hyvä äiti, ja miten käsitys äitiydestä ja sen ihanteista on muuttunut vuosien varrella. Kirja oli mielenkiintoinen ja antoi uutta ajattelemisen aihetta, vaikka olenkin pohtinut äitiyttä ja naisen roolia paljon viime aikoina. Suosittelen kirjaa kaikille äideille tai äideiksi aikoville, mutta myös niille jotka ovat kiinnostuneita kulttuuri- ja taidehistoriasta, naisen asemasta ja sukupuolirooleista. 

Vesa Sisättö, Jukka Halme, Toni Jerrman: Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 

Kirjassa esitellään 2000-luvulla suomennettuja fantasiakirjailijoita. Mukana on sellaisia nimiä kuin George R. R. Martin ja Jeff VanderMeer. Luin kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi, sillä uudempaa fantasiaa on tullut luettua luokattoman vähän. Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 päivitti tietojani, ja tarjosi lukuvinkkejä. Artikkelit olivat melko vaihtelevia. Toisissa kerrottiin ihan mielenkiintoisia juttuja kirjailijoista ja heidän elämästään, toiset tyytyivät lähinnä puuduttavasti referoimaan tuotantoa. Suuri osa bibliografioista oli vanhentunut, sillä lähes kaikilta kirjailijoilta on ehtinyt tulla uutta tuotantoa ja suomennoksia. Ihan pätevä opus joka tapauksessa. Jatkankin tästä epäkronologisesti lukemalla kirjan Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (osa1).

Batman: Arkham Animated - Pelisarjan kätketyt yhtäläisyydet animaatiosarjaan

Arkham-sarjan ensimmäinen osa Batman: Arkham Asylum julkaistiin vuonna 2009 (Jessus! Onko siitä jo niin kauan?). Arkham Asylum oli menestys, ja niin olivat sitä seuranneet Arkham City (2011), esiosa Arkham Origins (2013), kuten tarinan päättävä Arkham Knightkin (2015), vaikka kahden viimeisen osan ilmestyessä rahvaan seasta alkoikin jo kuulua nurinaa joistain pikkuasioista, kuten lepakkoauton liiallisesta käytöstä. Plebeijit…

Mutta niin tai näin, yksi Asylumin kehutuimmista piirteistä olivat sen vahvat yhteydet 1990-luvulla tehtyyn, Emmy-palkittuun animaatiosarjaan Batman: The Animated Series, jota pidetään edelleen yhtenä parhaista Batman-sovituksista. Asylum hyödynsi sarjan visuaalista ilmettä ja tunnelmaa, hahmojen taustoja sekä ennen kaikkea niitä ainoita oikeita Batmania ja Jokeria, eli Animated Seriesista tuttuja Kevin Conroyta ja Mark Hamillia. Omastakin mielestäni piirrettyyn vedettävissä olevat yhtäläisyysmerkit olivat Asylumin ja jokaisen muunkin pelin parhaita puolia, ja vaikka Arkhamit näennäisesti pyrkivätkin hivuttautumaan peli peliltä kauemmas sarjan varjosta, on näitä yhtäläisyyksiä löydettävissä enemmän kuin satunnainen tarkkailija arvaakaan.

Kuten kaikki tietävät, Animated Seriesia tehtiin kolmen kauden verran. Muutaman vuoden tauon jälkeen sarja jatkui puolittaisella spin-offilla, kahden kauden mittaisella The New Batman Adventuresilla. New Adventures oli hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä muutaman ajassa jonkin verran eteenpäin siirtynyttä maailmaa (Dick Graysonista on tullut Nightwing ja Tim Drakesta uusi Robin) ja hieman uusittua visuaalista ilmettään lukuun ottamatta. Samat käsikirjoittajat ja ääninäyttelijät pitivät huolen siitä, ettei taso päässyt laskomaan. New Adventuresista puhutaankin yleisesti Animated Seriesin neljäntenä kautena itsenäisen sarjan sijaan, ja näin ajattelen itsekin.

Neljän kauden tapaan Arkham-pelejä on myös neljä: Origins, Asylum, City sekä Knight tapahtuma-ajallisesti kronologiseen järjestykseen laitettuna, ja kuten Animated Seriesin alkuperäiset kaudet, Origins, Asylum ja City muodostavat oman, neljännestä pelistä erillisen jatkumonsa.

Origins keskittyy niihin tapahtumiin jotka johtivat Arkhamin mielisairaalan uudelleenavaamiseen. Vaikka sairaala ei esitäkään minkäänlaista osaa pelin juonessa, Jokerin ja muiden Batmanin houkuttamien sekopäiden kiinnijääminen on juuri se seikka mikä suo professori Strangelle tilaisuuden aloittaa erinäiset Blackgatessa aloitetut ihmiskokeet toden teolla. Ilman Originsin tapahtumia Strange olisi tuskin milloinkaan päässyt perehtymään superrikollisten psyykeisiin, saatikka hyödyntämään näiden erityisiä kykyjä ja herättämää kauhua myöhemmissä osissa.

Vaikka Jokeri onkin yksin syypää Asylumin tapahtumiin, saarella kierrellessä nähdään monia esimerkkejä ja vihjeitä kaiken taustalla häärivän Strangen pyrkimyksistä todistaa mielisairaalan ja vankiloiden riittämättömyys pidättelemään Gothamin kaiken aikaa väkivaltaisemmaksi muuttuvaa rikollista ainesta, millä hän pyrkii oikeuttamaan Arkham Cityn vankilaslummin perustamisen. Jokeri pelaa siis tietämättään koko ajan Strangen pussiin. Pelin kehutuin ja vuosikausia piilossa pysynyt salaisuushan oli kartoissa näkymätön piilohuone, josta saattoi löytää Arkham Cityn valmiit piirustukset.

Trilogia saavuttaa huippunsa Arkham Cityssa, kun professori Strangen vuosia valmistelema suunnitelma viimein toteutuu. Professorin tarkoituksenahan on kerätä kaikki Gothamin rikolliset, niin isot kuin pienet, kokonaisen kaupunginosan kokoiseen ulkoilmavankilaansa, toimittaa keskenään tappeleville osapuolille aseita ja ilmoittaa sitten kaupungin johdolle täysin käsistä riistäytyneestä kapinasta, joka voidaan pysäyttää ainoastaan kaikki Cityn "asukkaat" tappavalla puhdistuksella eli Protokolla kymmenellä, jonka on tarkoitus koitua myös Batmanin tuhoksi. Batman tietenkin pysäyttää professorin, Jokeri kuolee, City suljetaan, ja hauras rauha palaa Gothamiin. Tarkkaavaisimpien pelaajien löytämät vihjeet ja purkamat radiokoodit kuitenkin paljastivat, ettei se tulisi kestämään kauan.

Viimeisellä, tai siis viimeisimmällä, osalla, eli Arkham Knightilla, ei puolestaan ole enää mitään tekemistä vankeinhoidon tai Hugo Strangen suunnitelmien kanssa, vaan se kertoo omaa tarinaansa, aivan kuten The New Batman Adventures tekee Animated Serieseen nähden. Aikaa on kulunut ja asiat ovat muuttuneet. Muutokset kulkevat kuitenkin käsi kädessä pelien ja sarjojen välillä, ja selvimmin sen näkee Knightin pääpahiksesta eli Scarecrowsta.

Esiintyessään ensimmäisen ja ainoan kerran ennen Knightia Arkham Asylumissa, Scarecrow oli hyvin samankaltainen hahmo kuin Animated Seriesin vastineensa. Rääsyistä kasaan kursittu (joskin kovin minimaalinen) puku säkkikankaisine naamioineen ja välillä hyvinkin korkeaksi yltyvä ääni lukuisine naurunpyrskähdyksineen olivat selvästi paljon velkaa sarjassa esiintyneelle pelätille. Mutta kuten Animated Seriesin ja Adventuresin tapauksessa, Scarecrow koki myös Asylumin ja Knightin välillä erittäin suuren muutoksen. Sarjassa roisto muuttui variksenpelätistä epäkuollutta rajaseutujen saarnamiestä muistuttavaksi hahmoksi, joka puhui hillityllä ja lähes monotonisella äänellä. Samaa kuvausta voi soveltaa melkein sellaisenaan Knightin versioon, sitä saarnamiestä lukuunottamatta. Knightissa Scarecrow'n puku on kuitenkin muuttunut aivan yhtä paljon siirryttäessä punertavista rääsyistä peittäviin kokomustiin.

Kuten Seriesen ja Adventuresin välillä, myös Asylumista Knightiin siirryttäessä Scarecrow'n äänen muutosta painotettiin vaihtamalla näyttelijää. Piirrettyjen Henry Polic II vaihtui Jeffrey Combsiin, pelien Dino Andrade Denethor- siis John Nobleen.

Entäs sitten Scarecrow'n naamio? Seriesissa ja Asylumissa se on säkkikangasta, ja onhan se sitä Knightissakin. Knightissa ”naamio” ei kuitenkaan ole naamio, vaan Scarecrown'n uudet kasvot, joihin kankaanpalat, langat ja muut on ommeltu kirurgisesti. New Adventuresissa ei sentään mennä näin pitkälle, mutta neljännen kauden Scarecrow ei missään vaiheessa riisu maatuneita, osittain pääkalloksi huvenneita kasvoja muistuttavaa naamiotaan. Näin ollen naamion voi periaatteessa sanoa olevan New Adventuresin Scarecrow'n oikeat kasvot. Yhdennäköisyys on ilmeinen.

Mainittakoon myös, että Adventuresin Scarecrow oli ensimmäinen joka alkoi kantaa kaulassaan katkennutta hirttosilmukkaa, joka kuuluu nykyään jokaisen version, myös Asylumissa ja Knightissa esiintyneiden, vakiovarusteisiin.

Suuria yhtäläisyyksiä löytyy myös New Adventuresin ja Knightin tarinoista. Jaksossa Never Fear Scarecrow on kääntänyt kokonaan kelkkansa ja kehittänyt myrkyn, joka saa uhrin unohtamaan kaikki pelkonsa ja estonsa ja käyttäytymään tämän vuoksi täysin piittaamattomasti, eli olemaan vaaraksi itselleen ja muille. Scarecrow aikoo saastuttaa Gothamin metron ruuhka-aikaan ellei pormestari maksa meheviä lunnaita, mutta Batman ja Robin ehtivät onneksi estää.

Uusi myrkky uhkaa kuitenkin purra Scarecrow'ta pahasti nilkkaan, sillä myrkyn vaikutuksen alaisena oleva Batman on rikkonut moraalisen kompassinsa ja on vähällä kuristaa miespolon ennen kuin Robin ennättää väliin.

Samanlainen tilanne nähdään Knightissa, kun usean pelkokaasuannoksen raiteiltaan suistama Batman pystyy vain vaivoin hillitsemään itseään tappamasta Scarecrow'ta. Tilanne ei ennätä yhtä pitkälle kuin piirretyssä, sillä Batman ei ennätä käydä kunnolla käsiksi viholliseensa, mutta läheltä liippaa.

Lisää huomionarvoisia yhtäläisyyksiä löytyy New Adventuresin jaksosta Over the Edge, jossa pelkokaasun tainnuttama Batgirl uneksuu kuolevansa Scarecrow'n heittäessä hänet alas kaupungintalon katolta. Gordon pistää asian pahakseen, syyttää siitä Batmania, ja aloittaa silmittömän ajojahdin. Knightissa puolestaan Barbaran sieppauksen takia ennestään Gordonin kanssa huonoissa väleissä oleva Batman uskoo todistavansa Barbaran kuoleman, pelkokaasun vaikutuksen alaisena tietenkin. Myöhemmin, kun selviää ettei Barbara tietenkään ole kuollut, Scarecrow miltei tappaa hänet oikeasti, aivan oikein, paiskaamalla hänet alas katolta.

                      Tätä ennen kuitenkin paljastuu, että Gordon on solminut Scarecrow'n kanssa sopimuksen; Batman Barbarasta. Tämä järkyttää Barbaraa aivan erityisesti, samaan tapaan kuin piirretyssä, jossa pelkokaasun vaikutuksen alaisen Barbaran pahin pelko ei ole hänen oma kuolemansa, vaan sen aiheuttama sotatila Gordonin ja Batmanin välillä, sekä kaikki se mihin kostonhimon sokaisema Gordon saattaa olla valmis. Vasta näiden kuolema on tarpeeksi kauhea asia herättämään Barbaran houreestaan.

Barbaran painajaisen viimeisenä yhtäläisyytenä piirrettyyn on täysin Gordonin luonnetta vastaan oleva liitto superrikollisen kanssa. Piirretyssä sopimus tehdään Banen, pelissä Scarecrow'n kanssa. Banelle vapaus, Scarecrow'lle Batman. Knightissa Gordonin tilanne on toki pakon sanelema, mutta kuitenkin. Kummatkin roistot myös pettävät Gordonin, kuinkas muutenkaan. Eiväthän he mitään konnia muuten olisikaan. Scarecrow'n konnamaisuutta lisää se, että sekä New Adventuresissa että Knightissa tämä nauraa vain kerran, ja arvatkaa vain missä tilanteessa. Aivan oikein. Piirretyssä tapettuaan Barbaran, pelissä vähän ennen kuin aikoo tappaa Barbaran. Ei mitään häpyä, eräillä.

Päätän tämän pohdiskelun Arkham Knightin ja koko pelisarjan suorimpaan lainaukseen joka löytyy sopivasti Arkham Knightin viimeisestä yhteenotosta. Täyteen pelkomyrkkyä piikitetty Batman onnistuu nujertamaan mieltään kalvavan Jokerin ja pelkonsa lietsomalla itsensä raivoon sanomalla;

”I am vengeance!

I am the night!

 I am Batman!”

Repliikki on sanasta sanaan sama kuin Animated Seriesin ensimmäisen kauden kolmannessa jaksossa Nothing to Fear, ja sanojen tarkoituskin on sama. Ensimmäistä kertaa Scarecrow'n kaasua maistamaan joutunut Batman näkee koko jakson ajan kauhukuvia isästään. Paholaismainen kuvajainen ilkkuu Batmania ja syyttää tämän olevan pettymys ja tahranneen Waynen perheen nimen. Painajainen saadaan lopulta lannistettua samoilla uhmakkailla sanoilla kuin Jokerikin. Hyvin sanottu siis.

Lopuksi vielä toinen Nothing to Fearin tarjoama yhtäläisyys. Se ei ole aivan yhtä uniikki, mutta kenties kuitenkin maininnan arvoinen. Kun Scarecrow joutuu jakson lopussa maistamaan omaa myrkkyään, Batman muuttuu hänen silmissään jonkinlaiseksi demoniksi, jonka herättämä kauhu saattaa hänet täysin toimintakyvyttömäksi

Samaa kikkaa käytetään myös Knightin lopussa. Immuuniksi myrkylleen julistautunut Screcrow alkaa nähdä lepakoita ja näiden kamalan herran heti saatuaan piikin.

Scarecrow tosin kukistetaan tavan takaa omilla keitoksillaan ja hirviömäisen lepakkopirun toimesta, mutta ”I am vengeace!” puheen kanssa samassa yhteydessä esiintyessään sitä ei parane sivuuttaakaan.

Tässä siis muutamia huomioita joita olen tehnyt viihtyessäni kahden populaarikulttuurin virstanpylvään parissa. Kuka ties niitä löytyy vielä lisääkin, jahka pelaan ja katson kaiken uudelleen. Malttakaa siihen saakka.

Ai niin! Animated Seriesin toisessa kaudessahan on jakso nimeltään Tyger, Tyger. Nimi viittaa William Blaken runoon The Tyger, jota myös varioidaan Hugo Strangen henkilökohtaisen palkkasoturiarmeijan, TYGER Securityn, valassa. Kaikkea ne keksivätkin, aina vaan uudestaan ja uudestaan…