Sekava mutta onnellinen

Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin. Laitoin pojan touhuilemaan iskän kanssa, nappasin keskeneräisen novellini työpöydälleni, ja sukelsin siihen! Tulos oli ihan hyvä, nyt on kasassa 3896 sanaa editoimatonta tekstiä, joten olen noin puolessa välissä. Tarinassa on pari möhkälemäistä palikkaa, joiden sijainti ei ole vielä aivan selvillä. Siirtelen niitä mielessäni sinne tänne. Muutenkin olo on vähän sekava, kun on vain suoltanut sanoja pitkin päivää. Päänsisäinen olo näyttää vähän tältä:

Oh, what a tangled web we weave...

 

Olen kumminkin huomannut että tykkään kirjoittaa dekkareita, vaikka välillä menen itsekin sekaisin omien juonieni kanssa. Huomenna käyn taas käsiksi tarinaan uusilla aivoilla!

Lähdemateriaalin pauloissa

Nyt esittelen muutaman kirjan joihin tulee tartuttua aina uudestaan. Omaan kirjastooni olen kerännyt paljon erilaisia kirjoja, joita tarvitsen usein. Lähdemateriaalia tietyistä aiheista on hyvä olla aina käsillä. Esimerkiksi tällä hetkellä olen muistini virkistykseksi lukenut Montague Summersin kirjaa The History of Witchcraft. August Montague Summers (1880-1948) oli katolinen kirkonmies joka tutki intohimoisesti kansanperinnettä. Hänen näkökulmansa niin vampyyreihin, ihmissusiin kuin noituuteenkin on siitä mielenkiintoinen, että hän ilmeisesti uskoi kaikkien näiden ilmiöiden todellisuuteen. Hänen kirjaansa The Werewolf in Lore and Legend, en ole vielä lukenut, mutta uskoisin sen olevan mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen, Sabine Baring-Gouldin Ihmissusien kirjan jälkeen luettuna. Baring-Gould oli maallisen järkevä anglikaaninen pappi, joka tuomitsi kaiken taikauskon, myös ihmissudet, harhautuneen ja yksinkertaisen mielen hourekuviksi. Molemmat kirkonmiehet tutkivat taikauskoa ja kansanperinnettä (se tuntui melkein olevan pappien velvollisuus Englannissa 1800-luvulla). Molemmat myös kirjoittivat aimo läjän kauhutarinoita ja makaabereja kertomuksia, joka sekin oli täysin hyväksytty ja suosittu harrastus tuohon aikaan. 

Montague Summersin The History of Witchcraft esittelee useita noituustapauksia keskiajalta lähtien, sekä tärkeimmät piirteet joita sekä kansa että kristityt teologit noitina pidettyihin ihmisiin ja heidän tomintaansa liittivät. Novelliani varten olen kahlanut kirjasta erityisesti sen kahta lukua, Demons and Familiars ja The Sabbath.

Toinen kirja jota olen tutkiskellut novelliini liittyen, on John Mannin Murha, taikuus ja lääkintä, joka kertoo lääkeaineiden historiasta ja käytöstä edellä mainituissa yhteyksissä. Kirjassa on paljon farmakologista nippelitietoa ja mielenkiintoisia kirjallisuusviitteitä. Nappaan kirjan käteeni yleensä aina kun haluan tietää jotain myrkyistä, murhista tai kasvilääkinnästä. Tällä kertaa olen tutkinut osiota Pyskotomimeetit - Vanhan maailman psykotrooppiset kasvit ja sienet.

Aukeama A. E. Waiten kirjasta Book of Spells

Tässä pieni kurkistus kirjahyllyni sisältöön. Noituutta ja paholaista koskevaa kirjallisuutta on paljon, eikä tässä ole mukana suomalaista kansanperinnettä käsittelevää kirjapinoa. Inspiraatiota on tarjolla hyllymetreittäin!

Novellin kirjoittaminen on sujunut silti nihkeästi, sillä kaikenlaista häiritsevää tapahtuu juuri silloin kun alkaa olla kiire. Kannettavasta laukesi tuuletin, ja lainaan Eeron konetta. Niska-hartiakipu on vaivannut aika ajoin muutaman viikon ajan. Lapsi harjoittelee kävelemään. Ja niin edelleen... Loppuviikosta lähdemme kirjoittajaretriittiin (eli mummolaan), ja saan kirjoittaa rauhassa ainakin pari tuntia päivässä. Kyllä ensimmäinen versio valmistuu vielä ennen kuun loppua!

Lonkeroita Atorox-listalle!

Nyt on tullut jälleen aika tutkailla viime vuoden novellitarjontaa ja valita omia suosikkeja. Robottipää luovutetaan edellisen vuoden parhaalle spefi-novellille Finnconissa heinäkuussa. Novelleja on voinut ehdotella jo koko vuoden ajan, mutta nyt on loppukirin aika, sillä ehdokasasettelu päättyy 7. maaliskuuta. Täydellinen lista viime vuonna ilmestyneistä novelleista löytyy Turun Science-fiction seuran sivuilta. Jos joku lukemasi novelli kolahti, jäi mieleen, teki vaikutuksen, nyt on ilmiannon aika. Omia suosikkejaan voi listata tälle lomakkeelle, ja äänten perusteella valitaan jatkoäänestykseen 20-30 parasta novellia. Team Korpinen sai viime vuonna pukattua ulos yhteensä neljä novellia, joita nyt voisi ehdotella jatkopaikalle. 

Eeron novelli Nisulan syvänteeltä on luettavissa verkkolehti Usvan kansanperinnenumerosta. Kyseisessä novellissa järvestä kalastetaan omituinen pikku otus. Tämä lovecraftiaaninen novelli on hämmästyttävän herttainen ja tunnelmaltaan kesäisen lämmin.

Vuoden viimeisessä Spinissä ilmestyi novellini Tähden hauta, joka kertoo eräästä pienestä merenneidosta. Tässäkin tarinassa näkyy Lovecraftin vaikutus, tosin romanttiseen fantasiamaailmaan siirrettynä. Vesielukka on tärkeässä roolissa myös yhdessä kirjoitetussa Järvikylän Kaisassa, joka ilmestyi Hei Rillumapunk!-antologiassa. Eeron Jätkän kulta, joka myös löytyy samaisesta kirjasta, on näistä viime vuoden novelleista ainoa, jossa ei seikkaile mikään lonkeropiru tai vesihiisi. Jotenkin hassua huomata tämä vetisen elementin läsnäolo juuri viime vuoden novelleissa.

Jos novellien lukeminen (tai kirjoittaminen) kiinnostaa erityisesti, kannattaa harkita äänestäjäksi ilmoittautumista. Äänestäjänä pääsee lukemaan viime vuoden kotimaisen spefinovellistiikan parhaimmistoa, ja kattaus on takuuvarmasti monipuolinen. Tarjolla voi olla kauhua, fantasiaa, steampunkia, uuskummaa ja scifiä. Aaveita, avaruushirviöitä ja toisia todellisuuksia. Äänestäjäksi voi ilmoittautua 21. maaliskuuta asti. Jos minun selvitykseni Atorox-äänestyksen vaiheista tuntuu sekavalta, yksityiskohdat voi tarkistaa Turun Science Fiction Seuran sivuilta.

Oma missioni on lukea vielä aimo läjä viime vuonna ilmestyneitä novelleja, ja ehdotella suosikkejani äänestyslistalle. Osuuskumman Käärmeenliekit-antologiaa voin suositella kaikille fantasian ja erityisesti lohikäärmeiden ystäville. Kirjasta löytyy varmasti Atoroxin arvoisia novelleja. Hyllyssäni pönöttää lukemattomana myös vuoden 2014 Atorox-voittaja Jussi Katajalan Korpin silmät kaiken näkevät-kokoelma, johon on koottu jo aikaisemmin ilmestyneitä novelleja, mutta myös neljä aivan uutta tarinaa. Olen ollut äänestäjänä kahtena vuotena, ja molemmilla kerroilla olen sijoittanut Katajalan novellin oman äänestyslistani kärjen tuntumaan. 

Haaveenani olisi vielä ehtiä vilkaisemaan STK:n uusien kirjoittajien antologiaa Supernovaa, jossa esitellään minulle ennestään tuntemattomia kirjoittajia.

 

Itse en luultavasti tänä vuonna lähde lukemaan jatkoon päässeitä novelleja, sillä moiselle lukumaratonille ei yksinkertaisesti ole aikaa. Mutta Finnconissa aion olla mukana jännäämässä kuka tänä vuonna pokkaa Atoroxin. Äänestäkää paljon, mutta viisaasti!

Kimmo Saneri - Valon takana

Kimmo Saneri on Atorox-voittaja vuodelta 1987, ja hänen novellikokoelmansa Avaruussirkus (1988) valittiin Tähtivaeltajan äänestyksessä 80-luvun parhaaksi kotimaiseksi science fiction kirjaksi. Avaruussirkusta en ole lukenut, mutta silkasta mielenkiinnosta kotimaisen scifin historiaa kohtaan, hommasin Sanerin toisen novellikokoelman Valon takana.

Tämäkin kirja on julkaistu Kariston Scifin Parhaita-sarjassa, joita on hyllyssäni aimo liuta. Kansi on aika ruma, vaikka idea metron seinällä komeilevista kalliomaalauksista on hauska. Tällä kirjalla voisin siis merkata Helmet-lukuhaasteen kohdan 15. Kansi on mielestäsi ruma.

Ensimmäinen novelli Laite, oli idealtaan ihan kiva, pulpahtava agenttiseikkailu. Aloitus ei suorastaan hurmannut minua tyylillisesti. Teksti oli liian lyhyt että tarinalle olisi tullut tarpeeksi tilaa. Pitemmälle ehtiessäni huomasin että sama päti kaikkiin novelleihin. Suuri osa kirjan tunnelmoivista katkelmista ei edes mielestäni täytä novellin määritelmää. Kokeellinen kerronta, lyhyys, sekä selkeän juonen puute tuovat mieleen enemmän proosarunouden. Monet teksteistä pyrkivät selvästi enemmän luomaan lukijalle voimakkaan tunnetilan, kuin kertomaan selkeän tarinan. Siinäkin mielessä monet kirjan tekstit muistuttavat runoutta, ja monissa teksteissä on runonkatkelmia mukana.

"kaupunki on yksinäinen kuin kivinen perhonen

minä laskeudun lumisen kummun laelle lepäämään"

Toisissa teksteissä kerronta oli suorasanaisempaa, ja löysin jopa jonkinlaisen juonenpoikasen. Näistä mieleeni jäi tarina Kun Odrek ottaa esiin piippunsa, jossa joukko merimiehiä etsii salaperäistä velhoa tuntemattomalta saarelta. Nämä kertovammat novellit kärsivät mielestäni selkeästi juonen puuttesta, ne ovat katkelmia fantasiamaailmoista tai futuristisia välähdyksiä, mutta eivät oikeastaan kerro tarinoita. Puolessa välissä kokoelmaan koin jonkinlaista kyllästymistä, kun aloitin uuden jutun lukemisen. Parin ensimmäisen lauseen jälkeen ajattelin että tämähän vaikuttaa ihan hyvältä, mutta hetken päästä totesin itselleni että koko juttu kaatui hätiköivään kerrontaan.

Ajattelin että juttujen täytyy olla joko täysin nerokkaita, tai sitten paskaa, sen verran hämmentynyt olo joistakin jutuista jäi. Uskoisin että kokoelmaan mahtuu molempia. Joissakin Sanerin epänovelleissa on kaunista kieltä ja hienoja visioita, toisissa tahattoman töksähtelevää tekstiä, ja täyteen toimintaa ahdettua sekoilua. Henkilöhahmot huudahtelevat melodramaattisesti ja dialogista puuttuu kaikki luontevuus.

"Ällöttävän punaisen keskeltä Anu juoksenteli orientaalisen, kasvitieteellisenomaisen metsän uumeniin ja alkoi huutaa löydettyään kirnun. Hän hyppäsi sinne ja ryömi käytävää, kunnes saapui nojatuolihuoneeseen, jossa oli suuri puhuva taulu. Minä sukelsin myös massaan, ja ryömin ja menin istumaan Anun syliin nojatuoliin. Taulussa oli käärme, joka oli ahdistettu muurahaispesään, ja muurahaisissa oli numeroita ja punerva aurinko paistoi, sillä tauluun sen eteen oli ympätty ihan tavallinen punainen hehkulamppu. Ja silloin liukuovet liukuivat syrjään ja paljastivat valtavan naaman joka alkoi karjua olevansa Pluton perhosen toukka."

Nopeastihan tämä oli luettu, sillä novellien keskimääräinen pituus oli vain kymmenisen sivua. En tiedä uskallanko tarttua Avaruussirkukseen ihan heti, mutta toivon että sen sisältö on vähän laadukkaampaa. Tässä kirjassa tekstit tuntuivat huonosti kustannustoimitetuilta, kokoelmaan oli mahdutettu niin erilaisia laatikon pohjalta kaavittuja tekstejä että niistä on vaikea löytää mitään yhteistä teemaa. Kimmo Saneri on ennen novellikokoelmiaan julkaissut muutaman kirjallisen verran runoja. Runoilija näkyy kyllä novellien tyylissä, mutta mielestäni Saneri kaatuu näissä tarinoissaan silkkaan erikoisuudentavoitteluun.  

Käymättä jääneet julkkarit ja kaupungintuliaisia

Boris Hurtan uusin kauhuromaani Kadonneet pojat julkistettiin viime lauantaina Tampereella. Olin innolla lähtemässä julkistusjuhlaan, sillä toden sanoakseni olen viimeisen vuoden aikana melko lailla erakoitunut äitiyteeni, joten tilaisuus olisi ollut minun viime aikaisen sosiaalisen elämäni huipentuma.

Matkaan tuli tietysti, näin jäkikäteen ajateltuna, täysin ennakoitavissa oleva mutka. Pojalla oli perjantaina yksivuotisneuvola, jonka ohjelmaan kuului muutama rokotus. Aikaisemmin rokotukset on kärsitty ilman mitään suurempia jälkioireita, mutta tällä kertaa iskikin kuume. Eikä se ollut mitään pientä lämpöä. Yöllä heräsin (kuten yleensä herään) tarkistamaan liikkuvaisen lapseni sijainnin ja olotilan, ja huomasin että tenava oli tulisen kuuma. Kuumelääke auttoi melko nopeasti, mutta yöuneni olivat jo pilalla. Aamulla poika oli sen verran kipeän oloinen että päätin jättää julkkarit väliin ja jäädä mummun ja papan avuksi. Patistin Eeron matkalle yksin ja jäin peruuttelemaan junalippuja. Lapseni on ollut ensimmäisen elinvuotensa suorastaan säädyttömän terve, ja tämä oli ensimmäinen kerta kun koin olevani korvaamaton sairasvuoteen äärellä. Olihan sekin kokemus.

Lauantai kului siis kotoisasti mummolassa. Eero hengasi Tampereella pojan kummitädin seurassa, mutta oli sen verran huolissaan kotoväestä, että lähti aikaisemmalla junalla kohti Pohjanmaata. Tuliaisiksi sain Hurtan nimmarilla varustetun kirjan, jonka tyylilajina on jokin sellainen uudenuutukainen keksintö kuin 'armeijapunk'. Kirjan kylkiäisenä sain käteeni myös Shimo Suntilan kootut takakansitekstit, eli Kornetin koston, sekä lukupäiväkirjan vuodelta 2015.

Eero toi yhden kappaleen kirjaa myös isälleen, joka sentään on armeijan leivissä. Odotan innolla mielipidettä siltä suunnalta. Palailen kirjaan blogissani kunhan ehdin lukemaan.

Kirjan lisäksi sain vielä visuaalistakin viihdykettä. Testament of Sherlock Holmes vaikutti ensimmäisen kokeilun perusteella oikein jännältä. Edellisistä peleistä tuttu Baker Streetin huoneisto on ennallaan, joten fiilis on kuin kotiin tulisi.

Onneksi kirjanjulkistusjuhlia on kevään mittaan tiedossa enemmänkin. Johonkin tilaisuuteen minäkin ehdin maljoja kallistelemaan!

Vuosi 2015 lyhyesti, eli mitä tuli luettua ja mitä kirjoitettua

Lukemisharrastus ja bloggaaminen kärsi huomattavasti viimeisen vuoden aikana, sillä elämässäni tapahtui tärkeämpiä juttuja. Vuosi 2015 alkoi sietämättömässä jännityksessä, raskauteni oli loppusuoralla ja lapsi putkahtikin maailmaan 9. tammikuuta. Siinä olikin viime vuoden tärkein luova projekti.

Toki muitakin juttuja vuoteen mahtui. Hei Rillumapunk!-antologia ilmestyi helmikuussa, ja kyseisessä kirjassa olemme Eeron kanssa molemmat mukana. Yhdessä kirjoitettu novelli Järvikylän Kaisa sai innoituksensa suomalaisista järvihirviöistä, ja erityisesti Loukusanjärven hirviöstä. Novelli onkin sijoitettu Taivalkosken tienoille.

Käytin hyväkseni pikkuvauvakuukausien päikkäriajat ja keväällä ehdin vielä hiukan kirjoittaa, tosin tekstiin paneutuminen jäi heppoiseksi. Osallistuin Nova-kirjoituskilpailuun kolmella novellilla, joista yksi pääsi loppukilpailuun mukaan, ja sijoittui lopulta kuudenneksi. Sijoittunut novelli oli jo vanhempi teksti, ja olin kirjoittanut sen alunperin edellisvuonna Portin novellikilpailuun, jossa se ei kuitenkaan pärjännyt. Muokkasin novellia jonkin verran, ja muutin lopetusta toivoakseni parempaan suuntaan. Kuudes sija oli parempi kuin olin osannut odottaa, sen verran satunnaiseksi koin kirjoittamisvireeni. 

Kesän aikana taistelimme Eeron kanssa loppuun myös erään (silloin) kiireellisen käännösprojektin Salakirjoille. Alunperin syksylle suunniteltu julkaisu kuitenkin viivästyi, joten tätä Tarot - Kuvitettu opas -kirjaa odotellaan edelleen.

Motivoidakseni itseäni kirjoittamaan päätin hakea jäseneksi kustannusosuukunta Osuuskummaan, jäsenhakemukseni hyväksyttiin ja olen siitä hyvin tyytyväinen. Huomasin kuitenkin että ehkä jäsennyys olisi voinut odottaa, sillä osallistumiseni osuustoimintaan on jäänyt vähäiseksi. Ehdin kesän aikana piirtämään kansikuvan Anni Nupposen mainioon steampunk-romaaniin Kauheat lapset, siinä taitaakin olla tärkein panokseni Osuuskummassa. Muutaman raapaleen olen myös ehtinyt kirjoittaa, mutta siihen kirjalliset ambitioni ovat jääneetkin. Puolen vuoden iässä lapseni alkoi osoittaa menohaluja, ja sen jälkeen ollaankin menty, edes taas, ja yhä ylemmäs jos vain mahdollista. Syksyn pimentyessä aloin tuntea uudestaan samanlaista uupumusta kuin alkuvuodesta, niin sanottu "oma aika" alkoi taas kulua nukkumiseen, tai telkkarin aivottomaan töllöttämiseen.

Pitkis ihmettelee rataskissaa.

Deadlinet viuhuivat ohi, Portin novellikilpailuun en osallistunut. Olin myös aikeissa kirjoittaa yhden novellin verran urbaania fantasiaa, mutta lopulta Eero joutui tarttumaan ideaani ja kirjoittamaan ensimmäisen version. Itse en mitenkään ehtinyt tai jaksanut. Jos novelli valitaan julkaistavaksi, palaan siihen editointivaiheessa.

Pari novellia piti tulla julki vielä aivan loppuvuodesta, mutta en saanut itseäni ruoskittua tekemään tarpeellisia korjauksia aivan aikataulussa. Vuoden viimeisenä päivänä postilaatikkoon kolahti Spin, jossa julkaistiin toissavuoden Novassa hyvin pärjännyt pikkuinen novelli Tähden hauta. Tämän tekstin julkaisu on tietyssä mielessä tärkeä henkilökohtainen saavutus. Tähden hauta on luultavasti ensimmäinen kirjoittamani novelli. Ensimmäinen versio syntyi jo joskus 90-luvulla, sitten koko kirjoitusharrastukseni painuikin pitkäksi aikaa unholaan.

Lukeminen on jäänyt toissijaiseksi harrastukseksi, sillä nukkuminen on usein vienyt ykkössijan. Lähinnä olen lukenut sarjakuvia, novelleja ja muutaman tietokirjan. Pitkään romaaniin en ole juurikaan uskaltanut tarttua, sillä tilaisuuksia lukemiseen on tullut vain satunnaisesti. Olin asettanut Goodreadsissa viime vuoden tavoitteekseni 50 kirjaa, mutta ehdin lukea vain 35, vaikka laskinkin mukaan jopa sarjakuvat. Mielenkiintoisia lukuelämyksiä olivat muun muassa Mirkka Lappalaisen Maailman painavin raha, sekä Juho Kuorikosken Suuret seikkailupelit.

Palan halusta kirjoittaa blogiin muutamista lukemistani kirjoista, mutta en tiedä koska seuraava tilaisuus tarjoutuu. Öisin sängyssä huomaan miettiväni tarinoita joista pitäisi kirjoittaa kokonainen kirja, mutta senkin aika on jossain kaukana tulevaisuudessa. Facebookin kaverilistalle on päätynyt niin paljon kirjailijoita, että tuntuu siltä kuin kaikki kirjoittaisivat romaania. Siis ihan kaikki. Mutta kyllä minäkin sitten joskus... Eero sanoi niin hyvin, jälkikasvua katsellessaan; Vaikka kirjoittaisin hirmu hyvän kirjan, saisin Finlandia-palkinnon tai vaikka Nobelin, niin mitään tähän verrattavaa en kuitenkaan saisi aikaan. Sen verran ihmeellinen oli tämä vuosi.

David Suchet - Hercule Poirot ja minä

Tunnustaudun faniksi. En muista olenko ensin lukenut kirjoja, vai katsellut sarjaa. Oli sen asian laita miten hyvänsä, kuvittelen Poirotin juuri sellaiseksi kuin miten Suchet hänet esittää. Peter Ustinovin ja muiden nimekkäiden näyttelijöiden tulkitsema belgialainen etsivä oli ennen Suchetin roolisuoritusta vain jonkinlainen karikatyyri itsestään. Tarvittiin oikeanlainen näyttelijä, oikeanlainen näkökulma ja omistautuminen roolille, ennen kuin Agatha Christien kuuluisin henkilöhahmo saatettiin herättää uskottavasti henkiin televisossa. David Suchet kertoo omaelämäkerrassaan tarinan siitä, miten hän astui pikku belgialaisen kiiltonahkakenkiin.

Tämä elämäkerta kiilasi juuri lukemieni kirjojen ohi, ja, nykyisen lukuvauhtini huomioon ottaen, sain sen loppuun ennätysajassa. Loppuun päästyäni olin kuitenkin hiukan pettynyt. Kirja ei ole mitenkään loisteliaasti kirjoitettu, varsinkin pari ensimmäistä lukua tuntui toistavan itseään, melkein kuin sanottavaa ei olisi ollut tarpeeksi. Poirotin ensimmäiset kaudet käydään läpi, jaksot ja niissä mukana olevat näyttelijät listataan, luetellaan hyviä ja vielä parempia arvosteluja eri lehdistä, ja lopuksi mietitään mahtaako seuraava tuotantokausi pyörähtää enää käyntiin. Suurin osa näissä luvuissa listatuista brittinäyttelijöistä oli minulle tuntemattomia, joten en saanut paljonkaan irti varhaisten kausien esittelyistä. Olisin kaivannut enemmän juttuja sarjan kestonäyttelijöistä mm. Hugh Fraserista, joka esittää kapteeni Hastingsia. Poirotin hahmon luominen aina puvustusta ja viiksiä myöten on kuitenkin kiinnostavaa luettavaa.

Kirjan puoliväliä lähestyttäessä mielenkiintoisten anekdoottien määrä lisäntyy, ja Suchet kertoilee kokemuksistaan teatterissa sekä Hollywoodin kulissien takana. Nämä teatterimuistelukset kiinnostivat minua, sillä pidän teatterista kovasti. Suchet korostaa joka käänteessä olevansa luonnenäyttelijä, ja kaipaavansa aina takaisin teatterilavoille, vaikka työ televisiossa ja varsinkin Hercule Poirotin hahmo on muodostunut hänelle rakkaaksi. Myös televisionkatsojille Suchetin esittämä hahmo muuttui lähes todelliseksi. Kohtaamiset Agatha Christien fanien, ja erityisesti televisiosarjan Poirotin fanien kanssa ovat koskettavia. 

Tämä kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä. Mainiona asiana voisin sanoa, että Suchet ei missään vaiheessa spoilaa yhtäkään sarjan jaksoa. Kirjaa lukiessa tuli into katsoa kaikki ne jaksot, joiden loppuratkaisu alkoi jälleen uudestaan kutkuttaa.

Kirjasta ovat bloganneet myös Leena Lumi  sekä Jokke

Suomalainen peikko, sen tavat ja pahat tavat

Koska olen juuri kirjoittamassa tarinaa peikoista, on tietenkin luonnollista että näen peikkoja vähän joka puolella. Olen ollut myös huomaavinani että peikot ovat hienoisessa nosteessa, niin kirjallisuudessa kuin televisiossakin. Peikko, sellaisena kuin sen nykyään kuvittelemme, on monimuotoinen hahmo, jonka historiaan päätin perehtyä tarkemmin.

Peikko-sanalla löytää Kansanrunousarkiston haussa yhden runon. Peijakas tuottaa tulokseksi yhdeksän, mutta  Hiisi sen sijaan 382 runoa. Kalevalassa peikoilla ei ole sijaa, eikä Peikko-sanaa tunnu juurikaan esiintyvän vanhassa kansanrunoudessa. Viimeistään satukirjojen myötä peikko on kuitenkin jo korvannut hiidet ja pirut, tai esiintyy niiden rinnakkaisnimityksenä. Mistä peikko on siis tullut maahamme, ja miten?

Suomenkielen peikko-sanan etymologia on jo sinällään mielenkiintoinen, se on samaa juurta kuin esimerkiksi peijakas, ja peijaiset. Varmaa tietoa sanan alkuperästä ei ole, mutta luultavimmin se on germaaninen laina, ja perustuisi sanaan faigjaz, (mon. feigr) joka merkitsee kuolemaan määrättyä, kuollutta. 

”'Peiko, Peijakas, Peijainen' on Gananderilla Perkeleen nimenä ja merkitsemässä samaa kuin Lempo, Hijsi, Pirulainen ym., ja ruotsiksi Hin Svarte, Hin Onde. Siis on koko olento käsitetty pahaksi hengeksi. Castrén katsoo kuitenkin Peikon, Peijaisen merkitsevän alkuaan vainajan henkiä, kun se on muodossa peijaiset käytetty merkitsemään hautajaisia. Tässä olisi siis meillä elävä esimerkki siitä, että vainajain nimitys ja sen käsite on tullut merkitsemään pahaa henkeä.” (M. Varonen;Vainjainpalvelus muinaisilla suomalaisilla)

Peikko, peijakas sanat liittyvät siis alun perin kuolemaan ja vainajiin, kuten niin monet muutkin yliluonnollisten olentojen nimitykset. Esi-isien kunnioittaminen ja vainajien palvominen on ollut niin tärkeä osa muinaista uskoa, että vainajille annettiin useita erilaisia nimityksiä riippuen niiden suhteesta elävien maailmaan. Vainajat ovat saattaneet näyttäytyä hyväntahtoisina haltijoina, tai vihastuessaan ilkeinä peikkoina, painajaisina ja menninkäisinä.

Luultavasti peikko sanan negatiiviset mielikuvat ovat siirtyneet tarkoittamaan ilkeää ihmistä, rosvoa ja ryöväriä. Lapsia tai esineitä ryöstelevät peikot ovat kansansatujen vakioainesta, ehkä metsissä asuvia rosvoja on nimitetty peijakkaiksi ja peikoiksi, ennen kuin sana on saanut nykyisen satumaisen merkityksensä. Vihjeen tällaisesta antaa myös viron kielen sulhasta tarkoittava sana, peikmees, jonka on arveltu tarkoittaneen neidonryöstäjää. 

Nykyisessä asussaan peikko ja siihen liitetyt mielikuvat on tullut suomalaiseen perinteeseen lähinnä skandinavisesta tarustosta, vuoripeikot ja metsänpeikot kuuluvat läntiseen kuvastoon. Niiden asuinsijoina on usein suomalaista maaseutua jylhempi maisema, johon kuuluvat vuoret ja tunturit, vuonot ja luolastot. Peikko on saduissa kuvattu jättiläisten ja hiisien ohella vanhan pakanuuden edustajina. Ne vihaavat kirkkoja ja kirkonkellojen ääntä, varastelevat pyhiä esineitä ja saattavat esimerkiksi haistaa kristityn ihmisen veren. Ruotsin peikkoa tarkoittava sana troll, on historialtaan myös hyvin monimerkityksellinen. Troll on usein yhdistetty taruston jättiläisiin, mutta esimerkiksi vielä keskiajalla sanaa saatettiin käyttää hyvin monenlaisissa yhteyksissä. Se saattoi merkitä mm poikkeuksellisen pitkää ihmistä, demonia, virvatulta, kummitusta tai noitaa. 

Skandinaavisessa perinteessä peikot ovat myös vaihtaneet ihmislapsia omiinsa. Suomessa tällaisia tarinoita ei juurikaan ole. Meillä tarinat vaihdokkaista liittyvät maahisiin, haltijoihin tai joskus piruihin. Maahisten maailmaan tai metsänpeittoon joutumisesta kertovat tarinat ovat samankaltaisia kuin tarinat peikkojen vuoreen ryöstämistä ihmisistä. Maahisten tai peikkojen valtakunnassa on tärkeää että ei koske mihinkään tarjottuun ruokaan, tai juomaan. Jos erehtyy maistamaan maanalaisia antimia, ei enää koskaan pääse palamaan takaisin ihmisten maailmaan. 

Suomalaisissa kansantarinoissa peikko on myös usein tyhmänpuoleinen, jotenkin hassunkurinen hahmo, joka saattaa elää rauhallisessa rinnakkaiselossa ihmisten kanssa. Haltija- ja maahistarinoihin liittyy usein avunpyyntö,  ja myös peikot on usein kuvattu etsimässä apua ihmisiltä. Joskus on käyty hakemassa lapsenpäästäjää, toisinaan lainaamassa jotakin yksinkertaista tarvekalua, kuin naapurilta ainakin. Eräässä Myytillisten tarinoiden kertomuksessa metsässä paimenessa oleva tyttö saa lähistöllä asuvalta peikolta vastaleivotun leivän lahjaksi.

Peikon ulkoasu vaihtelee suuresti kertomuksesta toiseen. Suomalaiselle kansanperinteelle on tyypillistä, että peikot, hiidet ja maahiset ovat metsän ja maan haltijaolentoja, ja usein niiltä puuttuu kiinteä fyysinen olomuoto. Ne voivat näyttäytyä eri muotoisina ja kokoisina, usein kuitenkin ihmisen näköisinä, mutta joskus varustettuna jollakin erityisellä omituisuudella, esim. lautasen kokoiset silmät tms. Aleksis kivi on tallentanut kaksi peikoista kertovaa satua, joista toinen on kerrottu Seitsemässä veljeksessä. Toisessa Vuoripeikot-sadussa kuvataan kirkonryöstäjä-peikkoja näin:

 ”Muinoin, koska Nurmijärven rannalla ei vielä kirkkoa löytynyt, oleskeli tämän vuoren luolissa hirveitä peikkoja, rasitukseksi ja kamoksi kaikille. Muodostansa kerrotaan, että oli heillä ainoastaan yksi silmä; päälaelta, pitkin kyyryä niskaa selkään alas, juoksi pitkä harjas-rivi, ja miehustasta yläpuolelle polvea oli ihonsa pitkävillainen kuin vuohen. Työnsä olivat luonnollisesti pimeyden työt. Raivaten he öisiltä ympäri maata kuleksivat, vahingoittaen vilja-peltoja, varastellen kirkkoja ja saastutellen; ja ennen aamun koittoa riensivät he taasen kontohinsa Korkeakallion luoliin, tahi, jos kaukempana pesästänsä olivat, itsensä päiväksi kätköhin lymysivät koska eivät auringon valoa suvaita tainneet.”

(Aleksis Kivi: Vuoripeikot)

Kirjallisuudessa ja leffoissa esiintyvistä peikoista voisin kirjoittaa ihan oman postauksen myöhemmin, mutta tässä muutama lukuvinkki omasta kirjahyllystä:

Yrjö Kokon kirjoittama Pessi ja Illusia on peikkokirjallisuutemme klassikko. Se inspiroi Reino Helismaata kirjoittamaan laulun Päivänsäde ja Menninkäinen. Kokon kirjassa on surumielisyyttä, mutta myös tulevaisuuden toivoa. Tarina on kirjoitettu jatkosodan rintamalla, ja sadun taustalla riehuukin ihmisten sota. Alunperin tämä satu on kirjoitettu lähinnä aikuisten luettavaksi, mutta kuten hyvin monet fantastiset tarinat, sekin on lopulta päätynyt lastenkirjaksi.

Peikkokirjallisuutta ei voi käsitellä mainitsematta Johanna Sinisalon romaania Ennen päivänlaskua ei voi. Sinisalon kirja paljastaa hienosti peikkojen monimuotoisuuden. Satuhahmo on saanut aivan uudet karvat modernissa Päivänsäde ja Menninkäinen-tarinassa.

Stefan Spjutin kerronta ei ollut minun mieleeni, mutta hänen romaanissaan Staalo, esitellään hyvin omintakeinen näkemys metsiä asuttavista olennoista. Staalossa kerrotaan myös jännittäviä yksityiskohtia John Bauerin suhteesta peikkoihin.

Suosittelen kaikille peikoista kiinnostuneille myös norjalaista found footage elokuvaa Trolljegere, eli Trollhunter (2010).

Peikkomaisia linkkejä:

Eino Leino - Pimeän peikko

Aleksis Kivi - Vuoripeikot

Mari Heinonen - Peikko kaupungissa, intertekstuaalinen luenta Johanna Sinisalon romaanista Ennen päivänlaskua ei voi