Veikko Huovista kuulee melko usein sanottavan realistiksi.
Mielestäni kuvaus menee pahasti metsään, sillä Huovisen tuotannosta suuri osa
on absurdia ja fantastista. Varsinkin novellistiikasta on löydettävissä paljon
elementtejä joita nykyään voitaisiin jopa nimittää spekulatiivisiksi.
Ensimmäisessä novellikokoelmassa Hirrissä, on novelli Nälkävuosina, jonka
tunnelmat koin pelottavina ja jonka luokittelisin kauhukirjallisuudeksi. Viime
vuosina olen lukenut enemmän Huovista, johtuen siitä että Eero on armoton
Huovis-fani. Panu Rajalan Huovisesta kirjoittaman elämäkerran hankinkin alun perin Eeron
luettavaksi, mutta päädyimme lukemaan sen yhdessä ääneen.
Kirjassa käsitellään Huovisen tuotantoa aihealueittain,
Konsta Pylkkerö, pasifistiset kirjoitukset ja satiirit käsitellään luku
kerrallaan, riipumatta niiden kirjoitus- ja ilmestymisvuosista. Välillä tämä
sotki hiukan minun mielessäni Huovisen elämän kronologiaa, mutta lähestymistapa
toimi kuitenkin hyvin. Huovisen kirjoitusten erilaiset tyylit, kokeilut,
lempeän huumorin ja pisteliään satiirin vaihtelut toivat esiin monipuolisen ja
lukeneen kirjailijan. Kirjassa verrataan Huovista historian kuuluisiin
satiirikkoihin ja esikuvia arvaillaan. Melko vähän varmaa tietoa kirjailijan
omista esikuvista kuitenkaan nousee esiin.
Kirjan keskiössä on Huovisen elämänmittainen konflikti pääkaupunkiseudun
kirjailijaeliitin kanssa. Modernistit eivät nielleet aivan purematta tätä
pystymetsästä reväistyä jössikkää, joka ensimmäisellä novellikokoelmallaan
valloitti kansakunnan sydämiä. Kirjan mielenkiintoisinta antia onkin
kirjailijaelämän kuvaus, suhde kollegoihin ja kustannustoimittajiin. En ole ihan täysin selvillä millaista ammatikseen kirjoittavan työ nykypäivänä on, mutta uskoisin että moni asia on muuttunut. Veikko Huovisen kirjailijaelämästä lukiessa tulee jotenkin nostalginen olo.
Panu Rajala on varmasti tutkinut aiheensa hyvin, mutta Eero
pääsi kuitenkin huomauttamaan minulle hämmentävän monista pienistä asiavirheistä,
jotka koskivat kirjojen tapahtumia tai filmatisointeja. Nämä pikku virheet jäivät kaihertamaan, vaikka muuten kirja oli hurjan mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Suosittelen kaikille Huovista lukeville, ja ylipäätään kotimaisen kirjallisuuden ystäville. Tästä kirjasta tuli poimittua muutama mieleen jäänyt lukuvinkki vastaisuuden varalle. Ainakin Finladia-ehdokas Puukansan tarina tulee jossain vaiheessa luettua.
Katvealue vaikutti jo kovin kuolleelta, mutta yritän puhallella
siihen vähän eloa. Syy piiiitkään blogitaukoon on perheenlisäys. Kirja- ja
pelipostaukset ovat jääneet vähemmälle nyt kun ei ole enää aikaa lukea, pelata,
saati kirjoittaa kokemuksistaan. Olen näköjään lopettanut bloggaamisen melko pian raskaaksi tulemisen jälkeen. Lapsi valtaa ajatukset siinä määrin että ehkä
blogitauko olikin tässä vaiheessa vain hyvä juttu, muuten Katvealue olisi hyvin
pian muuttunut taas yhdeksi vauvablogiksi, mitä se missään nimessä ei saisi olla.
Vuoden aikana on tapahtunut hurjasti kaikenlaista jännää, ja omaakin tekstiä on välillä syntynyt. Nova kirjoituskilpailussa sain tänä vuonna kuudennen sijan. Olen tyytyväinen sijoituksesta, sillä en alunperinkään uskonut pärjääväni tänä vuonna yhtä hyvin kuin viime vuoden kilvassa. Kolmesta lähettämästäni novellista yksi ylsi kymmenen kärkeen. Isompi yllätys oli sijoitus Atorox-kärkikymmenikössä. Murhamystiikassa ilmestynyt Rieseholtin valot tuli kolmanneksi, ja sijoitus melkein tiputti minut tuolilta. Novasijoituksesta olen kuitenkin jollain tapaa enemmän kiitollinen. Rieseholtin valojen kirjoittamisesta tuntuu olevan jo ikuisuus, ja sen jälkeen tekstiä on syntynyt helkkarin vähän. Noidan perinnön saama kuudes sija sai minut uskomaan että kirjoittamiseni ei ole aivan tyystin jäissä. Rieseholtin valojen hyvä menestys Atorox-äänestyksessä oli tietysti mahtava kannustin, olen nimittäin suunnitellut tarinalle jatkoa jo parin novellin verran, ja ehkä ne siirtyvät paperillekin kohtapuoliin.
Lukukokemuksiini äitiytyminen on vakuttanut myös. Olen lukenut enemmän sarjakuvia, sillä niiden kompakti kerronta sopii tämänhetkisen elämäni aikatauluihin paremmin. Bill Willinghamin Fables-sarjaan tutustuin TheWolf among us -pelin myötä, ja kyllä se vaan on aika koukuttava kuvasarja. Olen lukenut jo kuudenteen Homelands- osaan saakka, ja tarinassa päästiin vihdoin kurkistamaan satuhahmojen kotimaailmoihin.
Sain vihdoin luettua myös Alan Mooren Watchmen-sarjakuvan. Ymmärrän kyllä miksi tämä on monelle jonkinlainen sarjakuvakerronnan raamattu, sen verran monitasoinen kuvakudos on kyseessä. Itse en kuitenkaan pitänyt tästä yhtä paljon kuin esimerkiksi From Hell-sarjasta. Mielestäni koko paketti oli paikoitellen jopa vähän sekava, ja loppuratkaisu hivenen höpsö.
Kauhua ja supersankareita.
Kauhua olen annostellut itselleni muun muassa Joe (Stephen Kingin poika) Hillin Locke & Key-sarjakuvien muodossa. Ensimmäinen osa vaikutti ihan mukiinmenevältä, joten eiköhän niitä tule jatkossakin hankittua käsiinsä. Näistä ja muista sarjakuvista kunnon postaukset myöhemmin.
Oikeastaan olen ehtinyt tässä reilun vuoden aikana tehdä enemmän kuin ikinä olisin uskonut. Olen kirjoittanut novelleja, raapaleita, vauvablogia... Kesän aikana runnoimme yhdessä Eeron kanssa päätökseen hankalan käännösprojektin. Perheytyminen on ollut hieno juttu, ja lapsellistuminen antoisaa. Olen tänä
vuonna nauranut enemmän pelkästä nauramisen ilosta. Olen leikkinyt ja halaillut ja suukotellut. Olen ottanut ilon irti
nukkumisesta, silloin kun siihen on tilaisuus. Minulla tuntuu olevan enemmän
sanottavaa, mutta vähemmän aikaa sanoa se, joten yritän valita sanani tarkemmin.
Toivottavasti seuraava päivitys ei jää ihan ensi vuoteen, sillä kaikenlaista kivaa kerrottavaa olisi tiedossa.
Kun aloin suunnitella Eurooppa-lukuhaastetta, halusin löytää joka maasta kirjailijan ja kirjan joka antaisi minulle
tuulahduksen juuri tuosta osasta Eurooppaa, ehkä hivenen kansanperinnettä ja
ympäristön kuvausta. Matkakertomuksia niihin kaupunkeihin ja siihen historiaan
joka tekee Euroopasta eurooppalaisen. Ajatuksena on siis lukea yksi kirja jokaisesta euroopan valtiosta Alankomaista Yhdistyneisiin Kuningaskuntiin. Tosin tarkemmin tutkittuani saatavilla olevaa kirjallisuutta, jouduin karsimaan listasta Andorran ja Vatikaanivaltion. Maantieto alkaa olla vaikeaa, sillä kartta näyttää nykyään kovin erilaiselta kuin lapsuudessani. Kirjojen avulla voisin perehdyttää itseäni kaikkiin niihin kulttuureihin joita maanosastamme löytyy. Miten hieno retki! Ja koko matkan tekisin kotoa käsin, ja tietenkin aakkosjärjestyksessä!
Ei vaikuta lainkaan tutulta...
Alankomaat on listan ensimmäinen maa.
Riemastuin kun muistin että Robert van Gulik, eräs suosikkidekkaristini on
hollantilaista syntyperää. Poimin tätä lukuhaastetta varten summan mutikassa hyllystä yhden
Gulikin. On kulunut kymmenisen vuotta kun viimeksi luin tätä sarjaa
läpi, joten valikoin vain nimen perusteella jännältä kuulostavan Kummitusluostarin.
Robert van Gulik ja pikku gibboni
Mutta sitten välittömästi seurasi epäilevä ajatus. Robert
van Gulik tuskin edustaa tyypillistä hollantilaista kirjallisuutta? Hän oli
kuuluisa orieantalisti, eli suurimman osan elämästään jossain muualla kuin Hollannissa, ja hän kirjoitti tarinoita salaperäisestä idästä, ja sen
historiasta. Hän meni naimisiin kiinalaisen naisen kanssa, ja hänen kuuluisin
kirjallinen hahmonsa on kiinalainen. Missä ovat tuulimyllyt ja
tulppaanit?
Koska olin jo ehtinyt lukemaan Kummitusluostarin, päätin hyväksyä Gulikin ensimmäiseksi
eurooppalaiseksi kirjailijakseni. Kummitusluostarista kerron myöhemmin lisää, ensin paneudumme
kirjailijaan ja hänen (itämaiseen) kulttuuriinsa.
Alankomaat on ollut aikoinaan tärkeä siirtomaavalta, ja
ilman idän siirtomaita, Robert van Gulikista ei olisi koskaan tullut sitä
kirjailijaa joka hänestä tuli. Vaikka hän syntyi Alankomaissa, hänen isänsä oli
upseerina Alankomaiden-itä-intiassa, eli Indonesiassa, ja hyvin pian myös
Robert muutti Jakartaan jossa hän oppi muun muassa mandariinikiinaa. 12
vuotiaana Robert muutti takaisin alankomaihin käymään kouluja, mutta palasi myöhemmin lapsuutensa maisemiin. Hän palveli diplomaattina esimerkiksi japanissa, sekä Hollannin entisissä idän siirtomaissa, kuten
Malesiassa. Ennen dekkareitaan Van Gulik kirjoitti lähinnä akateemisia tekstejä, eikä pelännyt tarttua niissäkään poikkeuksellisiin aiheisiin. Hän kirjoitti tutkielmia kiinalaisesta eroottisesta taiteesta, sekä erotiikan historiasta.
Robert van Gulikin matka tuomari Deen kanssa alkoi
sattumalta, kun hän löysi Tokiolaisesta divarista 1700-luvulla kirjoitetun
salapoliisitarinan nimeltä Di Gong an. Hän käänsi kirjan englanniksi, ja se oli menestys.
Van Gulik yritti myös houkutella länsimaisia kirjailijoita innostumaan tuomari Deestä ja luomaan uusia seikkailuja, mutta tuloksetta. Lopulta Robert van Gulik
tarttui toimeen itse, ja vuonna 1950 ilmestyi hänen ensimmäinen itse
kirjoittamansa dekkari, Kiinalaiset sokkelomurhat
Van Gulikin kirjoissa rikoksia ratkova tuomari ei siis ole hänen
omaa keksintöään. Tuomari Dee on seikkaillut kiinalaisissa
salapoliisitarinoissa jo vuosisatoja, ja hänen esikuvansa on todellinen
historiallinen henkilö Di Renjie. Hän eli 600-luvulla, ja oli korkea valtion
virkamies ja tuomari. Kiinalaiset ovat harrastaneet salapoliisiromaaneita jo
kauan ennen kuin niistä tuli suosittuja länsimaissa. Yleensä kiinalaisessa
dekkarissa rikosten selvittäjänä toimii maakunnan virkamies,
tuomari, ja yhden kirjan aikana selvitettävänä on useita, yleensä kolme,
rikosta. samanlaisella kiinalaisella kaavalla myös Robert van Gulikin itse luomat
Dee kirjat toimivat. Usein alkuperäisissä tarinoissa rikosten ratkaisemiseen saadaan apua myös yliluonnollisilta voimilta, esimerkiksi aaveilta. Joitakin aavemaisuuksia on säilynyt myös Robert van Gulikin tarinoissa. Kummitusluostarissakin leikitellään menneisyyden näyillä ja aaveiden läsnäololla, vaikka yliluonnollisuudet saavatkin myöhemmin arkipäiväisemmän selityksensä.
Di Renjien hauta Valkoisen Hevosen temppelissä, Luoyjangissa
Kirjan tarina alkaa kun tuomari Dee on kolmen vaimonsa kanssa matkalla vuoristossa, ja vaunujen rikkoutuessa joutuu asettumaan yöksi taolaiseen luostariin. Luostari on tuomarille tuttu, koska hän on kuullut siellä sattuneista oudoista katoamistapauksista jo etukäteen. Luostariin on kokoontunut kovin sekalainen seurue. Vanha uskonnollinen leskirouva suojattinsa kanssa, liukaskielinen runoilija sekä hämärperäinen teatteriryhmä mukanaan kesy karhu. Tuomari Dee sotkeutuu arvoitusten vyyhtiin, vaikka nukkuakin pitäisi, ja kirjan tapahtumia vyörytetään yhden vaarallisen yön ajan. Näyttää nimittäin siltä että edellinen apotti ei ole siirtynyt ylemmälle olemassaolon tasolle täysin omin avuin, ja ennen pitkää tuomari Deenkin henkeä uhataan. Onneksi tuomarilla on kolme vaimoa hoivaamassa, sillä sen verran vaarallista tuomarointi muinaisessa kiinassa tuntuu olevan.
Kummitusluostarissa ovat hyvin vahvasti vastakkain kungfutselainen tuomari Dee, sekä taolaista uskontoa ja ajatusmaailmaa edustavan luostarin munkit. Erilaisten uskontojen rinnaikkaiselo ja niiden väliset konfliktit on kuvattu eloisasti ja länsimaiselle lukijalle ne antavat idän uskonnoista hyvin inhimillisen vaikutelman. Monivaimoisen tuomarin perhe-elämä kolmen vaimonsa kanssa vaikuttaa seesteiseltä, ja sitä kuvataan myös aika ajoin vastapainona rikosten ratkomiselle. Historiallisen Kiinan elämää ohjaa tarkka tapakulttuuri, ja se välittyy henkilöiden tavassaan puhutella toisiaan.
Van Gulik halusi jatkaa tuomari Dee kirjojensa
kirjoittamista, osoittaakseen kiinalaisille ja japanilaisille että heidän
omissa historiallisissa kertomuksissaan oli paljon ainesta myös nykypäivän
kirjailijoiden käyttöön. Van Gulik otti tämän valkoisen miehen taakan
kannettavakseen mallikkaasti, ja hänen ansiostaan yksi kiinalaisen
kirjallisuuden mielenkiintoisin hahmo on nykyään osa myös eurooppalaista kirjallisuushistoriaa. Yhteensä hän ehti kirjoittaa kuusitoista tuomari Dee kirjaa, jotka kaikki on suomennettu Sapo-sarjassa. Ympyrä on sulkeutunut kun viime vuosina Robert van Gulikin länsimaiselle lukijakunnalle suuntamat Tuomari Dee-kirjat ovat saaneet myös kiinalaiset käännöksensä.
Kiinassa Di Renjie on kuitenkin aina ollut suosittu sankari, ilman Van Gulikin apuakin. Tuomarista on tehty useita tv-sarjoja ja hänet on myös siirretty valkokankaalle. Lähes supersankarimaista toiminta-akrobatiaa tarjoilee Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame.
Tämän kiinalaisen jutun päätteksi joudun toteamaan että Alankomaat ei tullut sen tutummaksi. Ehkä palaan sinne uudestaan Cees Nooteboomin seurassa, seuraavalla kierroksella. Mutta sitä ennen jatkan Albaniaan. Ensi kuun puolella luen Ismael Kadaren historiallista jännäriä The Ghost Rider, joka perustuu Albanialaiseen kansantarinaan. Uskon sen luettuani olevani paljon viisampi eurooppalainen.
Kirjan kansikuva on kollaasi runoilijoiden lähettämistä omakuvista.
Tällä runolla alkaa kirja Runo päivässä. Olin otettu, sillä runo on omani. Tämä lyhyt runomuotoon kirjoitettu ajatus ei ole mitenkään uusi, se kuvaa vain sitä aikaansaamisen vaikeutta mikä on usein läsnä kaikessa tekemisessä. Sellaista tekemisen vaikeutta ei tämän runokirjan kohdalla kuitenkaan ollut. Kanttarelli Publishing otti ja päätti antaa äänen pöytälaatikkoon runoileville kirjoittajille, ja niitähän suomenmaassa riittää. Sosiaalisessa mediassa levitettiin sanaa kirjaprojektista, ja kuudessa viikossa runoja kertyi tarvittava määrä. Runoilijoita kirjaan mahdutettiin yhteensä 172. Palkakseen jokainen sai kappaleen kirjaa, ja "tunteen siitä, että on vihdoin runojaan kansissa julkaissut runoilija". Kirjan julkkareissa Hämeenlinnassa oli aika tiivis tunnelma, kun samaan tilaan yritettiin tunkea noin 90 innostunutta runoilijaa!
Poikkeuksellista kirjassa on erilaisten kirjoittajien määrä, lukemattomat tyylit ja ajatukset, pöytälaatikoihin kätketyt aarteet. Kannustimena uusille runoilijoille on kirjaan jätetty muutama tyhjä kohta, otsikolla "Sinun runosi."
Julkkareissa luettiin paljon runoja, ja tunnelma oli katossa. Kaksi runoilijaa sai myös erityisen kustantajan tunnustutspalkinnon. Kirjan nuorin runoilija, kuusivuotias Siiri Pulkkinen oli toinen onnekkaista. Eräs Eero Korpinen nappasi palkinnoista toisen. Kiitokset vielä kirjan toimittajille, Jani Karlssonille ja Anumari Väistölle. Tilaisuus oli hieno, ja kirja upea.
Eero lukee Nukkumattia. Taustalla Jani Karlsson, toinen kirjan toimittajista.
Jälkeenpäin Eero sanoi että tuli lähdettyä vähän hätäisesti koko tilaisuudesta. Olisihan niitä kehuja pitempäänkin kuunnellut, mutta kun alkoi ujostuttaa. Edellisenä yönä olimme olleet yötä veljeni perheen luona Lammilla, joten matka juhlapaikalle, Hämeenlinnan verkatehtaalle, oli vaivattoman lyhyt. Mutta illalla olikin sitten edessä pitempi ajo kohti kotia, ja siinä körötellessä ehdin lukea loppuun matkalukemiseksi ottamani Sakari Pälsin kirjan.
Mutta runoista vielä hiukan jorinaa. Kirjoittamisen ohella ihmisiä pitäisi mielestäni kannustaa runojen lukemiseen. Suomessa on lukematon (pun intended) määrä runoilijoita, ja runous on varmasti ylivoimaisesti suosituin kirjallisuuden harrastamisen muoto, mutta silti runokirjoja ostetaan vain vähän. Se on sääli, sillä onhan suomalaisten oma kirjallinen identiteetti rakennettu runouden perustuksille.
Itsestänikin huomaan tämän synnin, vaikka mielestäni olen aina kunnostautunut runojen lukijana. Jos joku pyytäisi minua kertomaan kuka on suosikkini suomalaisista nykyrunoilijoista, en pystyisi heittämään yhtään nimeä. Uusin omistamani runokirja (tätä Runo päivässä kirjaa lukuunottamatta) on Harri Tapperin mystinen Emuu, vuodelta 1992, jossa on vahvan shamanistinen henki. Runous on jäänyt muutenkin proosan varjoon. Esimerkiksi Finlandia-palkintoa ei ole voinut vuoden 1993 jälkeen runoteokselle antaa. Viimeinen joka tämän kunnian sai, oli Arto Mellerin karhea runokokoelma Elävien kirjoissa.
Toivottavasti Runo päivässä pitää omalta osaltaan runoutta elävien kirjoissa. Ainakin se sai minut innostumaan uudestaan runoilusta. Olisikohan niitä pöytälaatikossa jo oman kokoelman verran?
Runo päivässä - Poem a day : Antologia suomalaisesta pöytälaatikkorunoudesta