Runo päivässä-antologian julkkarit

EX NIHILO

Luominen on hulluutta.

Anteeksi Jumala –

mutta luominen on kipua.



Kynän ja paperin välissä

pyristelee vangittu ajatus.


Sielun ja syntymän,

lupauksen ja teon,

sinun ja itseni välissä

sana odottaa toteutumistaan.

Kirjan kansikuva on kollaasi runoilijoiden lähettämistä omakuvista.

Tällä runolla  alkaa kirja Runo päivässä. Olin otettu, sillä runo on omani. Tämä lyhyt runomuotoon kirjoitettu ajatus ei ole mitenkään uusi, se kuvaa vain sitä aikaansaamisen vaikeutta mikä on usein läsnä kaikessa tekemisessä. Sellaista tekemisen vaikeutta ei tämän runokirjan kohdalla kuitenkaan ollut. Kanttarelli Publishing otti ja päätti antaa äänen pöytälaatikkoon runoileville kirjoittajille, ja niitähän suomenmaassa riittää. Sosiaalisessa mediassa levitettiin sanaa kirjaprojektista, ja kuudessa viikossa runoja kertyi tarvittava määrä. Runoilijoita kirjaan mahdutettiin yhteensä 172. Palkakseen jokainen sai kappaleen kirjaa, ja "tunteen siitä, että on vihdoin runojaan kansissa julkaissut runoilija".  Kirjan julkkareissa Hämeenlinnassa oli aika tiivis tunnelma, kun samaan tilaan yritettiin tunkea noin 90 innostunutta runoilijaa!

 

Poikkeuksellista kirjassa on erilaisten kirjoittajien määrä, lukemattomat tyylit ja ajatukset, pöytälaatikoihin kätketyt aarteet. Kannustimena uusille runoilijoille on kirjaan jätetty muutama tyhjä kohta, otsikolla "Sinun runosi." 

Julkkareissa luettiin paljon runoja, ja tunnelma oli katossa. Kaksi runoilijaa sai myös erityisen kustantajan tunnustutspalkinnon. Kirjan nuorin runoilija, kuusivuotias Siiri Pulkkinen oli toinen onnekkaista. Eräs Eero Korpinen nappasi palkinnoista toisen. Kiitokset vielä kirjan toimittajille, Jani Karlssonille ja Anumari Väistölle. Tilaisuus oli hieno, ja kirja upea.

Eero lukee Nukkumattia. Taustalla Jani Karlsson, toinen kirjan toimittajista.

Jälkeenpäin Eero sanoi että tuli lähdettyä vähän hätäisesti koko tilaisuudesta. Olisihan niitä kehuja pitempäänkin kuunnellut, mutta kun alkoi ujostuttaa. Edellisenä yönä olimme olleet yötä veljeni perheen luona Lammilla, joten matka juhlapaikalle, Hämeenlinnan verkatehtaalle, oli vaivattoman lyhyt. Mutta illalla olikin sitten edessä pitempi ajo kohti kotia, ja siinä körötellessä ehdin lukea loppuun matkalukemiseksi ottamani Sakari Pälsin kirjan.  

Mutta runoista vielä hiukan jorinaa. Kirjoittamisen ohella ihmisiä pitäisi mielestäni kannustaa runojen lukemiseen. Suomessa on lukematon (pun intended) määrä runoilijoita, ja runous on varmasti ylivoimaisesti suosituin kirjallisuuden harrastamisen muoto, mutta silti runokirjoja ostetaan vain vähän. Se on sääli, sillä onhan suomalaisten oma kirjallinen identiteetti rakennettu runouden perustuksille.

Itsestänikin huomaan tämän synnin, vaikka mielestäni olen aina kunnostautunut runojen lukijana. Jos joku pyytäisi minua kertomaan kuka on suosikkini suomalaisista nykyrunoilijoista, en pystyisi heittämään yhtään nimeä. Uusin omistamani runokirja (tätä Runo päivässä kirjaa lukuunottamatta) on Harri Tapperin mystinen Emuu, vuodelta 1992, jossa on vahvan shamanistinen henki. Runous on jäänyt muutenkin proosan varjoon. Esimerkiksi Finlandia-palkintoa ei ole voinut vuoden 1993 jälkeen runoteokselle antaa. Viimeinen joka tämän kunnian sai, oli Arto Mellerin karhea runokokoelma Elävien kirjoissa.

Toivottavasti Runo päivässä pitää omalta osaltaan runoutta elävien kirjoissa. Ainakin se sai minut innostumaan uudestaan runoilusta. Olisikohan niitä pöytälaatikossa jo oman kokoelman verran?

Runo päivässä - Poem a day : Antologia suomalaisesta pöytälaatikkorunoudesta

Kustantaja:Kanttarelli Publishing
Julkaistu: 2014
Sivumäärä: 120
ISBN10:    9527052041
ISBN13:    9789527052044

Runojen Kissa ja puuttuva omistus

Ostin kirpputorilta eurolla kissa-aiheisen kirjan, Jean-Louis Huen Kissanpäiviä. Kirja vaikutti melko mielenkiintoiselta, ja tulin ajatelleeksi että kirjahyllyssäni onkin jo aika monta kissakirjaa. Eikä pelkästään tietokirjoja, vaan proosaa ja runoja. Siinäpä oiva aihe kirjabloggaukseen! Päätin että käyn hiljalleen läpi hyllyni kissakirjat, ja eiköhän siitä aika monta päivitystä saa aikaiseksi.

Halusin aloittaa tärkeimmästä kissakirjastani, ja yritin arvostella sen, mutta huomasin että sen sijaan päällimmäiseksi nousivat aivan muut asiat. Siksi tämä ei oikeastaan ole kirja-arvostelu, vaan henkilökohtainen muistelu, joka liittyy tiettyyn kirjaan. Kyseessä on Satu Marttilan vuonna 1991 toimittama Runojen Kissa. Siihen on kerätty yksiin kansiin kissarunoja, niin kansanperinteestä kuin tuoreemmiltakin kirjoittajilta, Pablo Nerudasta Edith Södergraniin.

Runojen kissan äiti osti minulle koska olin toivonut sitä, mutta sen saamisesta en tuntenut iloa, sillä sinä jouluna eivät lahjat merkinneet mitään. Se oli viimeinen joulu yhdessä, pelon ja epävarmuuden keskellä. Äiti laittoi aina kaikkiin minulle antamiinsa kirjoihin omistuskirjoituksen ja päivämäärän. Tästä viimeisestä lahjasta se puuttuu kokonaan. Äiti oli päässyt sairaalasta ensimmäisen aivokasvaimen aiheuttaman kohtauksen jälkeen, ja olin mukana kun hän osti kirjan minulle. Taisin saada sen suoraan käteen, ilman käärepaperia, ilman omistuskirjoitusta. Jälkeenpäin kirjoitin kirjaan itse, omalla horjuvalla 13-vuotiaan käsialallani yksinkertaisesti: Joulu 1991. Sitäkään ei olisi tarvittu. Muistan ilmankin koska olen kirjan saanut, ja ilman omistuskirjoitustakin muistan keneltä. Sillä pelkkä kirjan katsominen ja sen mustavalkoisten akvarellikissojen näkeminen täyttää minut surumielisyydellä jota silloin tunsin kun elämältä alkoi pudota pohja pois.

Aikaisemmin samana vuonna sain syntymäpäivälahjaksi Tolkienin Hobitin, jossa on omistuskirjoitus ja päivämäärä, kuten pitikin olla. Äiti on kirjoittanut siihen siistillä kirjastonhoitajan käsialallaan, siihen aikaan kun hän ei vielä ollut sairas. Hobitti on aarre, se on viimeinen kirja jonka äiti omisti minulle, ja siihen liittyy haikea, mutta onnellinen muisto. 

Runojen kissasta puuttuva omistuskirjoitus muistuttaa minulle paremmin kuin mikään muu, että kaikki ei ollut silloin hyvin. Silti se on kirjahyllyni tärkein kirja, jotenkin vajavainen ja keskeneräinen lahja, muistutus elämän ohikiitävyydestä ja siitä miten lapsuus loppuu.

Kirjan runoja luin vasta vuosia myöhemmin. Itse kokonaisuutta minun on mahdotonta arvioida objektiivisesti, sillä kirjaan ja sen saamiseen liittyvät tuntemukset sumentavat vieläkin kaiken muun. Suuri osa kirjan runoista oli minulle ennestäät tuttuja, sillä äitini luki minulle pienestä pitäen myös runoja. Kissa runojen aiheena näyttää pakenevan sitä joka yrittää tavoittaa sen, sillä onhan kissa itse kuin runo, notkea ja nopealiikkeinen, sanaton ja symbolinen. Ehkä kissa ei ole runoissa pääosassa, vaan enemmän jonkinlainen runollinen kuva. Siksi Runojen Kissa on ehkä kissakirjaksi pettymys, sillä monissa runoissa kissa vain vilahtaa kuin varjo, on osa maailmaa jossa tapahtuu, tarkkaillen sivullisena. Luulen että uusia kissarunoja olisi parissa vuosikymmennessä syntynyt jo uudenkin kirjan verran. Sitä odotellessa luen tätä kokoelmaa ja muistan joka kerta äitiäni. 

Hassua miten kirjat tallentavat muutakin kuin sen mitä niiden kansien sisään on laitettu...

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta

Taas on tullut pidettyä pari kuukautta lomaa blogin kirjoittamisesta. Ehkä syynä ovat kaikenlaiset muut kirjoitusprojektit, joihin olen onnistunut saamaan ihan hyvän vaihteen päälle. Myös lukemista olen harrastanut näin uuden vuoden kunniaksi, ehkä siksi että osallistuin goodreadsissa lukuhaasteeseen, ja nyt on pakko pitää yllä hyvää tahtia etten nolaa itseäni lopullisesti. :) Goodreads tarjoaa mahdollisuuden linkittää sinne kirjoitetut arvostelut suoraan blogiin, mutta en jaksanut selvittää miten se tapahtuu, joten kirjoitan samat asiat tänne.

Kotimaista spefiä olen lukenut laiskanlaisesti viime aikoina, joten nyt ajattelin korjata sen asian. Sivistin itseäni tarttumalla Pasi Ilmari Jääskeläisen palkittuun esikoisromaaniin Lumikko ja yhdeksän muuta.

Tiesin odottaa maagista realismia, ja sitä sainkin. Kirja kertoo kiehtovasti Jäniksenselän kylästä, ja sen kulttuurielämästä joka pyörii kuuluisan lastenkirjailija Laura Lumikon ympärillä. Laura Lumikon ammoin perustama Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seura on tarinassa avainasemassa, ja sen jäsenten arvoitukset alkavat nousta päivänvaloon silloin kun seura saa odotetun kymmenennen jäsenen, ja Laura Lumikko katoaa.

Alusta asti kirja kietoi kutkuttavaan odotukseen ja pahaenteisiin vihjauksiin. Mitä pidemmälle juoni eteni, sitä selvemmäksi kuitenkin kävi ettei yksikään arvoitus ratkeaisi tyhjentävästi.

Aivan pätevää reaalifantasiaa ja mukavan omaperäisiä hahmoja. Kieli oli kaunista ja helppolukuista, paikoin runollista ja vahvoja mielikuvia herättävää. Loppua kohden koin että mysteerit jäivät taka-alalle ja taianomaisuus väheni, mutta kirjan viimeisistä sivuista pidin erityisesti. Tosin sen jälkeen tuli tunne että muutamat selkeän yliluonnolliset tapahtumat olisi kirjasta voinut jättää pois, ja keskittyä siihen arvoitukseen, jonka viimeiset sivut ratkaisivat huikealla tavalla.

Kirja muistutti minua hyvin paljon Donna Tarttin romaanista Jumalat juhlivat öisin, jonka kiehtova kerronta kaatui kohdallani sietämättömiin henkilöhahmoihin joihin en kyennyt samaistumaan. Jääskeläisen kirjan henkilöt olivat monessa suhteessa inhimillisempiä, vaikkakin jollain tavalla karikatyyrimäisiä.

Ehkä koin pienenä miinuksena sen että jotkut kirjassa esitetyt selittämättömät seikat jäivätki selittämättömiksi. Toisaalta voi olla hyväkin asia että kirjassa ei ihan kaikkea kirjoiteta auki, vaan lukija saa itse täydentää juonen merkilliset aukot.  

Suosittelen kaikille mysteereistä ja reaalifantasiasta nauttiville.

Lumikko ja yhdeksän muuta
Kirjailija: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaistu: 2006
Sivumäärä: 322
ISBN10:    951796451X
ISBN13:    9789517964517

The Wolf Among Us - Episode I: Faith

Jotteivät peliarvosteluni kävisi yksitoikkoisiksi, niin arvostelen välillä Telltale Gamesin pelin. Monia palkintoja kahmineen, mutta omasta mielestäni vähän sellaisen ja tällaisen The Walking Deadin jälkeen Telltale on hankkinut itselleen oikeudet Bill Willinghamin kehuttuun Fables‒ sarjakuvaan. Sarjakuvan ideana on, että satujen ja kansantarujen hahmot ovat paenneet omasta maailmastaan salaperäisen vihollisen valloitettua sen. Satuhahmot ovat päätyneet New Yorkiin (minnekäs muualle?) ja perustaneet oman kaupunginosansa Fabletownin, jonka sheriffinä toimii ihmishahmon ottanut Iso paha susi, Bigby Wolf. Bigbyn työnä on pitää Fabletownin asukkaat kaidalla tiellä ja turvata satuhahmojen salassapysyminen.

Ja työtä siinä onkin, sillä siirtyminen satumaasta Nykin sateisille kaduille ei suju kaikilta aivan ongelmitta. Peli alkaa, kun taksi saattaa Bigbyn herra Konnan isännöimään motelliin. Ryyppyputkeen juuttunut Puunhakkaaja on pannut kämpässään hulinaksi, ja Bigbyä tarvitaan tilanteen rauhoittamiseksi. Käsikähmän jälkeen Puunhakkaaja pääsee pakenemaan paikalta, mutta yön mittaan Bigbyn kotioven eteen ilmaantuu ruumis. Kaikki viittaa siihen että satuhahmo on tappanut toisen, eikä moista voida sallia.

Ison pahan suden seikkailut muistuttavat Käveleviä kuolleita enemmän kuin vähän. Sarjakuvamaista tyyliä on viety entistä pidemmälle. Koko peli näyttää käsin piirretyltä, ja lopputulos on todella hieno. Kahdeksankymmentälukuisen New Yorkin pinkit neonvalot ja loputtoman synkät varjot luovat vertaansa vailla olevan noir‒ tunnelman. Hahmojen huulisynkka on myös saatu kohdilleen, ja kasvonilmeitäkin on hillitty kohtuullisuuden rajoihin Walking Deadista, vaikka muutama hahmo näyttääkin välillä hieman jähmeältä.

Kuten grafiikat, myös kontrollit ovat kotoisin Walking Deadin kuolinpesästä. Vasen tatti ohjaa, oikea huitoo kursoria ja neljä nappia hoitavat eri toiminnot tutkiessa, tapellessa ja puhuessa. Tai pitäisi ehkä sanoa pelkästään tapellessa ja puhuessa. Ongelmanratkonta on nimittäin jäänyt melkein kokonaan pois, mikä tuli Sam & Maxien paikoitellen pirullisia arvoituksia odottaneelle allekirjoittaneelle melkoisena shokkina. Ne muutamat ongelmat joita pelaajalle tarjotaan sijoittuvat aina yhteen tilaan, josta pitää löytää kaksi tai kolme johtolankaa minkä jälkeen juoni syöksähtää taas eteenpäin.

Ja millainen juoni se onkaan. Menneiden pahojen tekojensa painolastin alla ponnistelevan Bigbyn tutkimukset ovat mukaansatempaavinta tarinaa mihin olen hetkeen törmännyt. Hukan kovaksikeitetyn mutta hyväsydämisen antisankarin hahmo on klassinen surullisen hahmon ritari, josta ei voi olla pitämättä. Sama pätee muihinkin satuhahmoihin. Ristiriitaisten, murhan aikaansaaman hämmingin ravistelevien hahmojen arki on monin verroin mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin Walking Deadin jatkuva tragediavyörytys. Hahmot ovat uskottavia, ja heidän kohtalostaan kiinnostuu aidosti. Etenkin köyhyyteen langennut, yksinhuoltajan huolien kanssa pinnistelevä herra Konna herätti sympatiani kaikessa karkeudessaan.

Runsaat keskustelut muokkaavat tarinan kulkua ja hahmojen suhtautumista Bigbyyn kuten Walking Deadissakin. Jokaista vastaustaan saa miettiä muutaman sekunnin verran, ja aina silloin tällöin pelaaja joutuu tekemään pienemmän tai suuremman valinnan, kuten antaako sialle viinaa, tai kenet ottaa kiinni kahdesta pakenevasta epäillystä. Valinnat kantavat jokaiseen tulevaan episodiin, ja ilmeisesti vaikuttavat suurestikin siihen miten tarinassa tulee loppujen lopuksi käymään.

Katkerien satuhahmojen joukkoon mahtuu monia väkivaltaisia tyyppejä, ja Bigby on kova koville. Pelissä ollaan nyrkit pystyssä useampaan otteeseen. Osa rähinöistä tapahtuu Walking Deadista tuttuun tapaan liikuttamalla kursori oikeaan kohtaan ja painamalla oikeaa nappia, osa hoituu quick-time eventeillä. Tapahtumat ovat nopeatempoista huitomista, mikä onnistuu hienosti välittämään nyrkkitappelun holtittomuuden ruudun toiselle puolen. Läheltä kuvatut käsikähmät ovat brutaaleja ja sekavia, ja tuntuvat välillä suorastaan vastenmielisen realistisilta. Kun susi ja juoppohullu metsuri iskevät yhteen, niin se todella tuntuu.

Telltalen mukaan The Wolf Among Us sijoittuu aikaan ennen sarjakuvan tapahtumia, joten herra Willinghamin hengentuotteeseen perehtymättömienkin tulisi päästä helposti mukaan juoneen. Pääsääntöisesti tämä pitääkin paikkansa, mutta muutamat hahmot jäävät pelin episodirakenteen takia hieman vieraiksi. Esimerkiksi Siniparrasta puhutaan siihen tyyliin kuin tämä olisi tärkeäkin hahmo, mutta ainakaan ensimmäisessä osassa häntä ei vielä nähdä. Monien muidenkin vain puolisen minuuttia ruudulla viihtyvien hahmojen merkitystä voi vain arvailla.

Keskuudessamme kulkevan suden suurin, ja aika lailla ainoa ongelma, on sen lyhyt pituus. Peli rullaa loppuun muutamassa tunnissa, ja episodi loppuu juuri kun tarina tuntuu pääsevän oikein kunnolla vauhtiin. Se ettei pelissä ole käytännössä lainkaan ongelmanratkontaa, ainoastaan painottaa pelin lyhyyttä. Wolfissa ei ole mahdollista jäädä jumiin kuin korkeintaan muutamaksi minuutiksi kerrallaan, minkä tähden peli muuttuu väistämättömistä seikkailupelistä interaktiiviseksi kirjaksi. Juoni on toisaalta kuitenkin niin hyvä, että se ei oikeastaan haittaa. Tarina on sen verran mukaansatempaava, etten osannut oikeastaan edes kaivata ongelmanratkontaa ennen kuin peli oli ohitse. Enempi aivoverryttely olisi toki ollut tervetullutta, tai sen puutetta olisi ainakin pitänyt korvata pidemmällä juonella. ”Jatkuu ensi numerossa” pamahtaa ruutuun juuri kun kaikki on hauskimmillaan.

Muutamien hahmojen irrallisuudesta ja jakson onnettomasta pituudesta huolimatta Faith antaa uskoa hienosta jatkosta. Seuraavan episodin, Smoke & Mirrorsin, julkaisuajankohta ei ole vielä tiedossa, mutta puskaradion uutisissa veikattiin vahvasti marraskuun loppua eli joulukuun alkua. Mielenkiintoisen juonen ja uskottavien hahmojen vastapainoksi toivoisi saavansa myös enemmän tekemistä aivoilleen, mutta niin tai näin, itse tulen roikkumaan mukana loppuun asti.

 

Nyt muuten sattui Puunhakkaajaa leukaan.

The Walking Dead - Episode I: A New Day

Robert Kirkmanin sarjakuvaan perustuvan, umpitylsän The Walking Dead‒ televisiosarjan menestys sai myös Telltale Gamesin pistämään lusikkansa soppaan ja ostamaan sarjakuvan pelioikeudet. Telltalen tuttuun tapaan viiteen jaksoon jaettu The Walking Dead on kahminut autolasteittain palkintoja, joten pakkohan minunkin oli sitä kokeilla.

Pelin päähenkilö on Lee Everett, alussa pelaajalle tuntemattomasta syystä poseen tuomittu entinen opettaja. Matkalla Leetä kuljettanut auto kuitenkin suistuu metsään törmättyään tiellä hortoilleeseen kummajaiseen. Autoa ajanut poliisi pääsee hengestään, Lee pakenee henkensä edestä häntä jahtaavia epäkuolleita ja pelastautuu tyhjillään olevaan taloon, jossa hän tapaa oman onnensa nojaan jääneen pienen Clementine tyttösen. Pian käy ilmi että koko naapurusto on autioitunut ja elävät kuolleet kansoittavat katuja, joten kaksikon ei auta muu kuin lähteä etsimään apua ja turvaa. Matkan varrella käy yhä selvemmäksi, etteivät haudoistaan nousseet ehkä sittenkään ole kaikkein vaarallisimpia hirviöitä.

Sarjakuva-alkuperää kunnioittaen pelin grafiikka on vahvasti sarjakuvamaista. Pääosin peli miellyttää silmää, mutta joitakin epäkohtiakin on. Suurin kompastuskivi ovat elävät kuolleet, joiden valkeat, ruttuiset naamat näyttävät siltä kuin niillä kaikilla olisi päässä pari numeroa liian suuri kumimaski. Toiseksi ihmisten ilmeet ovat välillä hieman liioiteltuja. Esimerkiksi surullisen tai yllättyneen hahmon mutruun menevä suu ja selälleen levähtävät silmät ovat niin ylilyötyjä, että tulos on väistämättömän surkuhupaisa. Asiaa ei auta sekään että huulien liikkeet suhteessa puheeseen ovat puolet ajasta aivan päin seiniä.

Leetä pelin läpi hätistävät kontrollit ovat simppelit ja napakat. Vasen tatti juoksuttaa Leetä, oikea liikuttaa kursoria ja oikean puolen napit huolehtivat eri toiminnoista, kuten kohteen tarkastelusta tai käyttämisestä. Tavaroita ei kuitenkaan pääse käpistelemään kovin paljoa, sillä älypähkinät ja tavaranhamstraus on Kävelevissä kuolleissa jäänyt aika lailla lapsipuolen asemaan. Aivojaan pääsee verryttelevään vain peri kertaa muutamia esineitä metsästäessä, muuten peli pyörii eteenpäin melko lailla omalla painollaan.

Näppäimiä päästäänkin käyttämään lähinnä keskustellessa, ja keskusteluja The Walking Deadissa todella riittää. Toisin kuin seikkailupeleissä yleensä, The Walking Deadin keskusteluissa jokaisen kommentin sanomiseen on asetettu parin sekunnin aikaraja, mikä tekee jutusteluista nopeatempoisia ja melko realistisia. Puhellessa on aikaa reagoida tilanteisiin vain hetki, ja toisinaan sillä mitä suustaan päästää on suuri painoarvo. Omat sanomiset saattavat päättää esimerkiksi sen kuoleeko joku vai elääkö. Keskusteluissa tehdyt ratkaisut voi tehdä vain kerran, ja niiden vaikutukset näkyvät läpi jokaisen viiden osan, mikä antaa jutusteluille todellista, kouriintuntuvaa merkitystä. Leen mukana kulkevat hahmot muistavat jokaisen loukkauksen.

Pelisarja onkin saanut maailmalla kiitosta etenkin traagisesta juonestaan. Pelaaja joutuu tekemään usein kipeitä valintoja, jotka ovat kieltämättä melko vaikuttavia, mutta niitä on ehkä hieman liikaa. Suuren draaman ja tragedian tavoittelu muutaman minuutin välein turrutti minut aika nopeasti, minkä jälkeen koskettaviksi ja vaikuttaviksi tarkoitetut kohtaukset alkoivat tuntua itseään toistavilta.

Pelissä ei kuitenkaan tarvitse tapella pelkästään tovereidensa kanssa, vaan eläviä kuolleitakin päästään muksimaan. Rähinässä vaaditaan oikeaa tattia ja toimintanappeja. Tatti liikuttaa kursorin toiminnan vaatimaan kohtaan, toimintanappi iskee vasaralla, sulkee oven tai tarttuu ystävän käteen tai kraiveliin. Tämä toteutustapa tekee nujakoinnista hieman holtitonta, mikä sopiikin zombihyökkäyksien hektiseen tyyliin.

The Walking Deadin lyhyen peliajan, vain pari tuntia, voi jokseenkin jakaa seuraavasti; kolme viidennestä käytetään keskusteluun, kaksi nujakointiin ja viimeinen osa arvoitusten ratkontaan, ja siinähän se vika onkin. Tympäännyin telkkarisarjaankin juuri sen takia, että sen henkilödraama ‒ zombi‒ suhde oli päin helvettiä. Pelissä asia on vähän paremmin, mutta jatkuva kinaaminen käy hyvin nopeasti puuduttavaksi, etenkin kun Lee pääsee antamaan sanan sanasta vain harvoin. Toisten hahmojen jatkuvien solvausten nielemiseen kyllästyy hyvin äkkiä, ja ”Tapahtuu seuraavassa jaksossa” videon perusteella sitä olisi jatkossa luvassa entistä enemmän.

Älypähkinöiden korvaaminen rähjäämiseen perustuvilla keskusteluilla on Telltalelta harvinainen harhalaaki, eivätkä jatkuvasti surunkyyneleitä ja ahdistuneita huokauksia vaativia juonenkäänteitä tuputtava tarinakaan jaksa säväyttää kovin kauaa. Vaikka minua periaatteessa kiinnostaisikin saada selville kuinka Leen ja suloisen Clementinen matka päättyy, niin kiitti vaan, minä jään kyydistä tässä.

 

"Heikää ny!"

Batman: Arkham Origins

Olin aika helvetin pettynyt kun sain pari vuotta sitten kuulla ensimmäiset seuraavaa Batman peliä koskevat tiedot. Peli ei kuulemma jatkaisikaan edellisten osien, Arkham Asylumin ja Arkham Cityn kertomaa loistavaa tarinaa, vaan olisikin Batmanin uran alkuaikoihin keskittyvä esiosa, jossa lepakkomiehen lisäksi tulisivat esiintymään ainakin Teräsmies ja Ihmenainen, eikä peli edes olisi edelliset osat timanteiksi hioneen Rocksteadyn, vaan jonkun aivan muun porukan tekemä. Että se siitä sarjasta sitten, paskan möivät.

Vai möivätkö sittenkään? Ylimääräisten supersankareiden mukana olo osoittautui perättömäksi huhuksi melko pian, mutta muuten puskaradion toitottamat tiedot pitivät paikkansa. On synkkä ja myrskyinen jouluaattoilta kun Batman, jota suurin osa Gothamin asukkaista pitää vielä pelkkänä huhuna, ryntää taltuttamaan Blackgaten vankilassa riehuvaa Black Maskia, kaupungin pelätyintä rikollispomoa. Black Mask pääsee tietenkin karkuun, mutta Batman saa kuitenkin tietää, että roisto on palkannut kahdeksan maailman vaarallisinta palkkatappajaa päästämään sankarista ilmat pihalle aamuun mennessä. Batman ei tietenkään voi jättää assassiineja riehumaan keskenään, ja Black Maskin pitäisi saattaa edesvastuuseen, joten konnajahti voi alkaa.

Batmanin öisille riennoille on tällä kertaa varattu varsin suurisuuntaiset puitteet. Pelialue koostuu Arkham Cityssä kolutun Old Gothamin lisäksi uudesta (kuinkas muuten) New Gothamin kaupunginosasta, joka on pinta-alaltaan suurin piirtein samaa luokkaa. Alue on siis varsin suuri, mutta matkanteko käy kuitenkin vikkelästi edellisessä pelissä opitun viitalla liitelyn avulla. Tämän lisäksi pelaaja saa käyttöönsä myös pikamatkustuksen mahdollistavan Batwingin, mikä nopeuttaa liikkumista entisestään. Viitan varassa lentäminen on sen verran sujuvaa ja hauskaa, että pitäisin pikamatkustusta lähes turhana, ellei kaupunginosia erottaisi toisistaan pirun pitkä silta. Tois’ puol’ jokke mentäessä lentokone tuli kyllä tilattua useampaankin kertaan. 

Juonen lisäksi Arkham Originsissa on tuttuun tapaan iso liuta erilaisia sivutehtäviä rikosten selvittämisestä… no… toisenlaisten rikosten selvittämiseen, minkä lisäksi Arvuuttaja on taas kylvänyt kerättävää ja rikottavaa tavaraa vasemmalle ja oikealle. Osa näistä on kerättävissä suoraan, osan saaminen vaatii pientä aivotyöskentelyä. Arvuuttajan asettamat pulmat ovat Originsissa paljon helpompia kuin Cityssä, eikä omaa suosikkiani, Detective modella räpsittyjä kuva-arvoituksia ole mukana lainkaan. Kerättävää sälpää sitä vastoin on senkin edestä, ja kaupunkia saa kiertää tunnin jos toisenkin ennen kuin kaikki on koottu. Tämä ei ole moite, sillä Gothamia tutkii ihan mielellään. Kaupungin valojen valaisema pilvinen taivas ja tunkkaisen rusehtava likainen lumisade luovat oudon haikean tunnelman, etenkin Old Gothamissa. Arkham Cityssä ulkoilmavankilan rikollisgettohelvetiksi rajatun alueen näkeminen menneessä loistossaan on todella mielenkiintoista, ja hieman surullista.

Mikäli pelaajan aivo pääsee tällä kertaa helpommalla, niin peukaloruuveja sitä vastoin kiristetään. Taistelu on ainakin omasta mielestäni vaikeampaa kuin ennen, hard- vaikeustasolla pelatessani olin vähän väliä turvallani. Olen mies joka kykenee tunnustamaan omat puutteensa ja virheensä, ja epäilemättä suurin osa kömmähdyksistä oli puhtaasti omaa syytäni, mutta hiukan kyllä morkkaisin peliäkin. Lepakkomiehen liikkeet tuntuvat silloin tällöin hieman kankeilta, etenkin rivakka väistöloikka tuntui taipuvan kovin vaivalloisesti, mikä teki tiukkatempoisista pomomatseista välillä turhankin vaikeita. Etenkin ees taas ryntäilevän Banen alta pois ehtiminen tuntui olevan silkkaa onnenkauppaa.

Varusteistaanhan Batman tunnetaan, mutta Origins ei juurikaan uskalla lähteä sooloilemaan niiden kanssa. Mukana ovat aika lailla kaikki mitkä ennenkin, ja kolme pelin neljästä uudesta aseesta vain korvaavat entisiä. Ainoa todella uusi viritelmä ovat sähköhanskat, jotka tuovat lisää potkua käsikähmään. Hanskojen akut latautuvat tapellessa ja tyhjenevät samalla tavalla, tosin paljon nopeammin. Hanskoilla jaeltuja sähköiskuja ei voi torjua, mikä auttaa suuresti isompien rikollisjoukkojen seassa piileviä vahvempia roistoja vastaan. Aseiden ja erilaisten kykyjen päivityksien ostoa kokemuksen karttuessa on rukattu hieman edellisistä osista, ja tässä asiassa Origins ottaa selvää takapakkia. Osa päivityksistä aukeaa automaattisesti juonen edetessä, mutta jotkut ovat sidottuja sivutehtäviin. Esimerkiksi kyky rikkoa roistojen käyttämiä astaloita aukeaa vasta kun on ottanut kiinni erään Banen käskyläisen. Vaikka itse kolusinkin jokaisen sivutehtävän uskollisesti ja ihan mielelläni, niin kaikki eivät suinkaan jaksa paneutua niihin, eikä se että peli periaatteessa pakottaa niihin tuntunut nytkään kivalta.

Teknisesti Arkham Origins on sitä samaa Arkham laatua kuin Asylum ja City, mutta pieniä kauneusvirheitä on kuitenkin havaittavissa siellä ja täällä. Jotkut hahmot näyttävät oudon muovisilta ja viimeistelemättömiltä verrattuina toisiin, kaupungilla kuultujen keskustelujen tekstitykset toimivat harvoin jos niitä ylipäänsä on ja suurimmat lumisateessa käydyt joukkotappelut saivat xboxini aina silloin tällöin haukkomaan henkeään. Viimeinen ongelma tosin saattaisi korjaantua sillä että pelin asentaisi. Muutaman kerran törmäsin myös bugeihin jotka pysäyttivät etenemisen, ja kolme kertaa peli hyytyi täysin. Luotan kuitenkin siihen että nämä ongelmat tullaan korjaamaan päivityksissä. Origins on myös sivumennen sanoen ensimmäinen Arkham jossa on moninpeli, jossa Jokerin ja Banen johtamat joukkueet hakkaavat toisiaan ja Batman ja Robin kaikkia. En ole pätevä sanomaan siitä sitä tai tätä, sillä en ole testannut sitä vastalauseena sille, että se pyörii vain netissä. Taas meitä sohvamoninpelaajia sorretaan. Mikä siinä on, että peliteollisuuden mukaan ei saa olla sosiaalinen kuin netin kautta? Perkele.

Arkham Origins on myös ensimmäinen Arkham‒ sarjan peli jonka juonesta minulla on nipotettavaa. Toisaalta juoni on Originsin suurin vahvuus, ja toisaalta sen heikkous. Pelin mainostettiin perehtyvän Batmanin ja Alfredin väliseen suhteeseen, sekä esittelevän sankarin ensimmäistä kertaa suurelle osaa Gothamin konnia. Juoni tekee minkä lupaa, mutta voi, ei aivan tarpeeksi. Brucen ja Alfredin kädenvääntö siitä onko Batman hengentärkeä osa Gothmanin selviytymistä vai pelkkää pakkomielteisen pojan haihattelua on kiinnostavaa, mutta sitä olisi seurannut paljon pitempäänkin.

Juonen toinen osa-alue, tutustuminen rikollisiin kiikastaa myös. Suhtauduin aluksi varauksella Originsiin, koska mainostetut konnat, Black Mask, Deathstroke, Copperhead ja muut olivat minulle jokseenkin tuntemattomia, eikä Originsin pelaaminen auttanut asiaa. Salamurhaajiin ei tutustuta lyhyitä esittelyjä tarkemmin, he tulevat jossakin vaiheessa vastaan ja heidät lyödään lakoon, siinä se. Kaikki salamurhaajat eivät edes varsinaisesti liity pelin juoneen, vaan heidät on pelattu paitsioon sivutehtäviin. Pelin juoniosuus on siis mahdollista läpäistä ilman että edes näkee kaikkia vastustajiaan. Jännittävästi alkanut juoni saavuttaa muutenkin kliimaksinsa vähän puolen välin jälkeen, minkä jälkeen punaisen langan säikeet hajaantuvat mikä minnekin eikä niitä ehditä loppuun mennessä punoa takaisin aivan yhtä tiukalle kuin alussa.

Tarinassa on myös jonkin verran pieniä epäloogisuuksia jotka jäivät vaivaamaan minua. Originsin sanotaan sijoittuvan ajallisesti viisi vuotta ennen Asylumia, mikä on kyllä paksu vale. Hahmot, etenkin Jokeri ja komisario Gordon ovat niin nuoren näköisiä verrattuna Asylumin hahmoihin, että pelien välissä on täytynyt kulua ainakin viisitoista vuotta. Batmanin puolestaan sanotaan toimineen ennen Originsia kaksi vuotta, joten miten suurin osa ihmisistä voi enää pitää häntä pelkkänä rosvojen keksimänä legendana? Samalla matematiikalla Batman olisi paiskinut sankarinhommia ja roistoja vain seitsemän vuotta ennen Asylumin ja Cityn tapahtumia, mikä ei oikein käy järkeen. Juoneen on mahtunut myös yksi selkeä rikkomus tarinan jatkuvuutta kohtaan, kun Jokeri ja Harleen Quinzel tapaavat ensi kertaa väärässä paikassa kuin yleinen ja Arkhameissakin vallalla oleva kaanon tietää kertoa. Tarina ei myöskään liity mitenkään erityisen vahvasti Asylumissa ja Cityssä meneillään olevaan kertomukseen, mikä tekee Originsista vielä hieman enemmän irrallisen edeltäjiinsä nähden.

Kaikesta huolimatta olen iloinen siitä että kiiruhdin pelikauppaan heti Originsin julkaisupäivänä. Juonen pieniä kummallisuuksia lukuun ottamatta pelissä ei ole mitään mikä ei korjaantuisi pienellä päivityksellä. Tarinan virheetkin sovitetaan sillä, että se mitä hahmoista kerrotaan, kerrotaan hyvin. Jokerin ajatusmaailmaa ja pelin sankareiden suhdetta valottavat osiot ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, ja luovat seikkailulle oikeanlaisen Arkham‒ tunnelman. Batman: Arkham Origins on vähän kuin Sormuksen ritareiden ja Kahden tornin jälkeen joutuisi katsomaan Hobitin ennen kuin saisi jatkaa Kuninkaan paluuseen; hieman hämmentävää kiertelyä eikä sitä mitä odotin, mutta yhtä kaikki korkeatasoista ja viihdyttävää niin että antaa mennä.

Älkääkä huoliko; Roger Craig Smith ja Troy Baker ovat aivan Kevin Conroyn ja Mark Hamillin veroiset Batman ja Jokeri.