Som'muv'velii - F.E.A.R. 3

Sitä yltyy kyllä monenlaiseen kun saa halvalla. Sitä voi ruveta huoltoasemayrittäjäksi Pirkanmaalle tai aloittaa pelitrilogian sen viimeisestä osasta.

F.E.A.R. 3 on kauhuräiskintänä kaupitellun sarjan viimeinen osa, joka saattaa päätökseen tarinan, jonka keskiössä ovat seinähullun Armacham -yhtiön suojista paenneen telekineetikko/astraaliperkele Alma Waden sekä hänen poikansa, Point Manina tunnettu supersotilas sekä Paxton Fettel, niin ikään psyykkisillä kyvyillä siunattu kannibaalikummitus. Paxton auttaa Point Manin pakoon Armachamin kynsistä kesken ”kuulustelun”, minkä jälkeen veljekset räiskivät tiensä takaisin raskaana olevan äitinsä luokse läpi vihamielisiä sotilaita ja mörköjä vilisevän kahdeksanosaisen kampanjan, Silent Hillistä karanneen isonhirmun huohottaessa niskaan. Kuulostaa jännältä, vai mitä?

Käytäntö onkin sitten valitettavasti jotain aivan muuta. Psykologisella kauhulla itseään markkinoivassa pelissä on jokin mennyt vikaan, jos se ei pelota, tai edes jännitä kertaakaan, ja juuri niin on F.E.A.R. kolmosen laita. Aina silloin tällöin ruutu toki täyttyy oudoista näyistä, juoksevista varjoista, verisestä pikku-Almasta ja sen sellaisesta, välillä käväistään parin sekunnin verran jonkinlaisessa mielikuvatodellisuudessa, ja tasaisin väliajoin myös kalpea vaitomäkeläinen paukkaa paikalle ja tarraa pelaajan kraiveliin.

Tällä tavalla.

 Mutta tätä kaikkea on säälittävän vähän. Jokainen jännittäväksi tarkoitettu kohtaus on ohi siinä samassa, eikä niillä tunnu olevan mitään merkitystä, vaikka pelin hahmot ja tapahtumat antavat ymmärtää, että Alman synnytys vastaisi suurin piirtein maailmanloppua. Taivas syöksee tulta, Alman synnytystuskat luhistavat teitä, pudottavat helikoptereita ja ajavat kaupungin verran ihmisiä hulluiksi, mutta Point Man ei ole moksiskaan. Kaikkein useimmiten pulssia yritetään nostattaa tyhjästä esiin pomppaavalla päämöröllä, joka alkaa pelin edetessä vain ärsyttää. Muuten hirviötä, sitä yhtä, ainoaa, kapista koirankuonolaislajia, tavataan ainoastaan kuudennessa ja seitsemännessä osassa.

Mutta se mikä hävitään pelkäämisessä, ”voitetaan” ammuskelussa. Ja sitä meinaan on. Point Man ja Fettel kohtaavat jokaisessa episodissa rekkalasteittain toinen toistaan harmaampiin pukuihin sonnustautuneita sotilaita, minkä jälkeen seuraa pari rekallista lisää. Välillä tusinasotureiden joukossa riehuu vähän kovempia vastuksia, kuten teleporttaavia komentajia sekä erikokoisia taisteluhaarniskoita, joita pääsee ohjastamaan itsekin muutamaan kertaan.

Taistelu on pääosin ihan toimivaa. Point Man kantaa kerrallaan mukanaan kahta asetta sekä kolmenlaisia kranaatteja. Tämän lisäksi hosutaan myös puukolla ja liukutaklataan. Peli kannustaa pelaajaa ampumaan nurkkien ja laatikoiden suojista rivivihollisten tapaan, mutta tämä on toteutettu varsin kömpelösti. Tehokkaat lähitaisteluliikkeet sekä bullet time tekevätkin aggressiivisesta hakkaa päälle metodista paljon tehokkaamman, kuin myös hauskemman.

Yksinpelissä läpipeluun jälkeen avautuva, kaksinpelissä automaattisesti kakkospelaajalle lankeava Fettel on kuitenkin paljon hauskempi pelattava kuin Point Man. Kummitteleva psykopaatti kykenee haamuvoimillaan ampumaan energianuolia, roikottamaan vihollisia, valtaaman näiden ruumiit, räjäyttämään ne sekä viskomaan maastosta harvakseltaan löytyvää irtaimistoa, kuten bensatynnyreitä. Fettel on mukavan erilainen pelattava kuin Point Man, ja tasapainottaa tätä hyvin kaksin pelatessa. Valitettavasti haamumiehellä pelatessa ei hetkeksikään pääse eroon siitä tunteesta, että haamuilusta olisi voitu saada irti paljon enemmänkin.

Taistelun suurin heikkous on kuitenkin se että sitä on niin tavattoman paljon. Harmaissa rakennelmissa harmaiden sotilaiden kanssa käytävä korttelisota alkaa käydä pidemmän päälle todella tylsäksi. Pitkästymistä pahentaa kenttien valju yleisilme sekä niiden pituus. Jokaisen tason olisi saanut huoletta leikata kahdeksi. Tällaisenaan jokaiseen tasoon ennättää kyllästyä jo kauan ennen sen loppua. Peli onkin parhaimmillaan noin puolentunnin paloina.

Kenttien puolustukseksi on kuitenkin sanottava se, että vaikka ne ovatkin putkia, ne ovat melko laajoja, haarautuvia putkia. Jokaisen nurkan nuohoaminen kannattaa, sillä sinne tänne ripotelluista psyykkisistä ruumiista ja artefakteista, kuten taistelussa käytetyistä jipoista, saa kokemuspisteitä, jotka parantavat hahmojen kykyä, mutta myös ratkaisevat miten pelin lopussa tulee käymään. Yksinpelissä pelattava hahmo määrittää loppuratkaisun, mutta kaksin pelatessa suuremman pistepotin korjannut veli sanelee kaapin paikan. Ratkaisu on kesken loppuvideota näytettävää pistetilastoa lukuun ottamatta todella hauska. Vielä kun siitä olisi tiennyt alusta asti…

Mitään tätä pelottavampaa on turha odotella.

Mutta juuri kun peli alkaa seistä tukevasti jaloillaan ja ottaa vakaita askeleita, se kompastuu siihen penteleen juoneen. Myönnän ja tunnustan, että sellainen joka on pelannut kaksi edellistä peliä saa siitä varmasti irti enemmän kuin oma, pelkät Wikipedian juonitiivistelmät lukenut henkilöni, mutta en oikein usko että kovinkaan paljon. Käsittääkseni peli ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta informaatiota suuremman juonen syistä tai seurauksista, vaan ainoastaan vie kahdessa edellisessä osassa aloitetun kertomuksen loppuunsa, lisäämättä mitään omaa.

Tarina kompastuu myös siihen, ettei mitään selitetä. Tilanteet muuttuvat ilman että niitä perustellaan tai avataan millään lailla. Miksi Fettel vapauttaa veljensä? En tiedä. Miksi mennään katsomaan Almaa? En tiedä? Miksi mennään pelastamaan sitä yhtä miestä? En tiedä. Missä ollaan, minne mennään, mitä siellä tehdään ja miksi? EMMINÄ TIIJÄ!!!!

Taivaalla näkyvää tulista pyörrettä ei selitetä millään tavalla.

Kolmas naula tarinan, ja koko pelin, arkkuun ovat hahmot. Koko pelin ajan mykkänä pysyvä Point Man kommunikoi pelkästään kurtistelemalla kulmiaan ja irvistelemällä. Tämä tuntuu riittävän Fettelille, joka ymmärtää veljensä tarkoitusperät virheettömästi. Itseäni ei kuitenkaan ole moisella kyvyllä siunattu, joten Point Maniin ei päässyt muodostumaan pienintäkään tunnesidettä. Jatkuvasti äänessä olevan Fettelin rinnalla tuppisuu sankari vaikuttaa kaiken aikaa tyhmemmältä ja tyhmemmältä, loppujen lopuksi jokseenkin yksinkertaiselta.

Niin, se Fettelin ääni… Aluksi ihan siistiltä vaikuttavan kummajaisen överiksi vedetty pahisääni alkaa naurattaa viimeistään kolmannen kentän aikana. Myös se miten Fettel kutsuu Point Mania veljekseen joka kolmannessa lauseessaan, nauraa niin häijysti kuin osaa ja kertoo sanaleikkejä, muuttaa miehen hyvin nopeasti pelkäksi Bond roiston parodiaksi.

Uskon että olisin saanut pelistä irti paljon enemmän mikäli aikaisemmat osat olisivat tuttuja, mutta tuskin kovin paljoa. Mielikuvituksettomat, yhdellä ainoalla hirviörodulla höystetyt vihollismassat ja mitäänsanomattomat ylipitkät kentät olisivat aivan samanlaisia kuin nytkin. Luvatusta kauhusta ei ole jälkeäkään ja kumpikin ilveksistä on omalla henkilökohtaisella tavallaan puupää.

 Point Man ymmärtää edes näyttää nololta kun Fettel koettaa keksiä uuden syyn sanoa veli.

Mutta, kuten Rehupiikles sanoi että joku sinänsä paskamaanen paalaajankorjauski räntäsatehes vois olla poijjat saatarin mukavaa, käret kontas kaharestaan, on F.E.A.R. 3 puutteistaan huolimatta ihan mukiinmenevä räiskyttely kaverin kanssa pelattuna. Kahden erilaisen hahmon tiimipeli sujuu miellyttävästi, ja paremman pelaajan eduksi ratkeava loppu on hauska. Edellisiin peleihin jääneen juonen takia jatkuva kärryiltä putoaminen alkaa kuitenkin kaivella aika herkästi, ja olisin kyllä aika kettuuntunut ellen olisi saanut tätä niin halvalla.