Leffailta: Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame

Olen ollut höpsönä kung-fu elokuviin vuodesta 1996 lähtien. Silloin näin R&A festareilla ison läjän Jackie Chanin toimintaelokuvia, aina Drunken Masterista Project A 2:een.

Vaikka leffafestarit ovat jääneet viime vuosina vähemmälle, itämainen elokuva on edelleen lähellä sydäntäni. Kotoisen leffaillan elokuvaksi valikoitui jo pitkään hyllyssä pyörinyt Detective Dee: Mystery of the Phantom Flame. Konkariohjaaja Tsui Hark on vastuussa muun muassa sellaisesta kestosuosikista kuin Peking Opera Blues.

Tuomari Dee on historiallinen hahmo Di Renjie, joka on länsimaiselle dekkarilukijalle tuttu Robert van Gulikin salapoliisiromaaneista. Itsekin olen lukenut melkein kaikki van Gulikin Dee-dekkarit, joten odotin tältä elokuvalta paljon.

En tosin ollut aivan varma mitä odottaa, sillä olin varma ettei elokuvalla tulisi olemaan paljonkaan yhteistä lukemieni dekkarien kanssa. The Mystery of the Phantom Flame heittää tuomari Deen keskelle hovijuonitteluja. Keisarillisen palatsin edustalle rakennetaan juuri jättimäistä Buddhapatsasta, jonka on määrä valmistua ensimmäisen naiskeisarin kruunajaisiin. Työmaalla tapahtuu kuitenkin kammottava kuolemantapaus, kun eräs virkamiehistä näyttää syttyvän spontaanisti tuleen. Toinenkin vastaava kuolema antaa aihetta epäillä että kyseessä on salaliitto, ja merkillisiä murhia selvittämään tarvitaan pystyvä mies.

Tuomari Dee viruu vankilassa, jonne hänet on heitetty maanpetoksesta syytettynä. Hän on vastustanut tulevan keisarinnan, Wu Zetianin, hallitusvaltaa, ja päätynyt turvasäilöön. Nyt Dee kuitenkin armahdetaan, ja hän alkaa tutkia rikoksia Wu Zetianin hovinaisen Jing'erin kanssa. Mukana tutkimuksissa häärii myös albiinovirkamies Pei Donglai.

Pääosassa tuomari Deenä on eräs 90-luvun Hong Kong-elokuvan komistuksista, laulaja, näyttelijä ja tuottaja, Andy Lau. Keisarinnaa esittää kylmän viileä Carina Lau, joka on minulle tuttu myös Jackie Chanin elokuvista. Nuorempi näyttelijäkaarti olikin minulle tuntemattomampaa porukka, mutta erityisesti Pei Donglaita esittäneen Chao Dengin roolisuoritus jäi mieleen.

Elokuva on nautittava sekoitus historiallista spektaakkelia, fantasiaelokuvaa, ja taisteluakrobatiaa. Tietysti mukana on rippunen romantiikkaa, ja suuria tunteita. Sekä Di Renjie että keisarinna Wu Zetian ovat historiallisia henkilöitä, ja ohjaaja perehtyi historiaan tarkoin. Historialliset tosiseikat eivät kuitenkaan nouse hyvän tarinan tielle, sillä Phantom Flame on silkkaa fantasiaa. Merkilliset myrkyt, muodonmuutokset, puhuvat eläimet ja maanalaiset kaupungit ovat osa tätä tarkasti rekonstruoitua Tang-dynastian aikaista pukudraamaa. Tekstitykset kulkivat kiinalaisista elokuvista tuttuun tapaan pikajunan vauhtia, joten välillä dialogi jäi hämäräksi, mutta se ei vauhtia haitannut.
Viimeistään toisella katselukerralla tämänkin junan kyydissä pysyy koko matkan. Viihdyin.

Black Dahlia

Kuulin ensimmäisen kerran Elisabeth Shortista eli Mustasta daaliasta pelatessani L. A. Noirea. Tämän näyttelijänurasta haaveilleen naisen ruumis löydettiin viidestoista tammikuuta 1947 kahtia katkaistuna ja silvottuna, eikä murhaajaa saatu koskaan selville. Elisabethin kohtalo on innoittanut lukuisia kirjoja sekä elokuvia, muiden muassa Brian De Palma on ohjannut oman näkemyksensä. Hänen näkemyksensä oli kuitenkin tylsä, joten en katsonut sitä kokonaan. Sen sijaan katsoin Ulli Lommelin version.

Ja voi poijjaat millainen versio se onkaan. En viitsi kierrellä ja kaarrella vaan sanon suoraan että Ulli Lommelin Black Dahlia on paska. Täysin paska. Paskapaskapaska. Paska. Kuvaus on sielutonta ja kiikkerää, dialogi on älyvapaata, näyttelijät ovat lahjattomia ja juonta ei ole periaatteessa ollenkaan, ja siksi elokuva onkin niin mahtava. Se ei ainoastaan sorru tahattomaan komiikkaan, vaan sukeltaa siihen kuin pyöriäinen, kaivautuu siihen kuin myyrä ja antaa sen ropista sateena päälleen.

Sen sijaan että elokuva sijoittuisi neljäkymmentäluvulle tai kertoisi Elisabeth Shortista, katsojalle tarjotaankin 2000-luvun rupisia betonilähiöitä. Elokuva alkaa lupaavasti ja tutustuttaa katsojan heti kättelyssä murhaajaan, teinitytön lailla käyttäytyvään nuoreen naiseen, joka on totta kai umpihullu. Katsoja saa seurata pidätellystä hihityksestä täristen kuinka nainen kirjoittaa saatananpalvontavihkoonsa, että Musta daalia syntyi kahdeskymmenesneljäs päivä, ja kuoli viidestoista. Kaksi plus neljä on kuusi, ja yksi plus viisi on myös kuusi, jolloin saadaan pedon luku, 666. Jaa että mistä se kolmas kuutonen tuli? En minä tiedä, mutta eipä sillä ole väliäkään. Saatananpalvontaan ei nimittäin viitata millään lailla enää tämän kohtauksen jälkeen. Ja Elisabeth Short, jota ei kertaakaan mainita oikealta nimeltään, syntyi muuten 29. päivä, että sikäli.

Homman nimenä elokuvassa on se, että kahelin naikkosen johtama murhaajapoppoo pyörittää tekaistua koe-esiintymistä Mustasta daaliasta kertovaan elokuvaan, ja sitten murhaa jokaisen pääosaa kärkkyvän neitokaisen. Onneksi vain yksi naikkonen päivässä löytää paikalle. Tapettuaan uhrinsa todella piiiiiiiiiiiiiiitkän kaavan mukaan murhaajat tanssivat Frank Sinatran tahdissa ja käyvät kylvämässä paloitellun ruumiin jonnekin päin kaupunkia. Seuraavana päivänä poliisit osuvat paikalle, joku vetää aivan helvetin kaukaa haetun yhteyden Mustaan daaliaan ja päähenkilö alkaa tutkia jutun taustoja.

Eikä sitten muuta. Elokuva toistaa tätä kaavaa katkeraan loppuunsa saakka. Murhaajien luo tulee tyttö, tyttö tapetaan, Sinatra soi, ruumis löytyy, päähenkilö tekee jotain ja sitten homma alkaa alusta. Tämä kehä toistuu neljästi tai viidesti, en muista kummin, enkä aio tarkistaa asiaa. Jokainen kierros naurattaa kuitenkin joka kerta aina vaan enemmän. Jos kuorolaulun säestämät murhat ja itsepäisesti aamiaisensyömisestä jankuttava lihava naispoliisi eivät toimi ensimmäisellä kerralla, niin voitte kuvitella miten niihin suhtautuu neljännellä kerralla.

Kuten jo sanoin, tämä elokuva on täydellisen lahjattomuuden huipentuma. Se ei liity millään lailla aihepiiriinsä, ja ohjaaja Lommelilla on täytynyt olla taka-ajatuksena jonkinlainen Kevät koittaa Hitlerille- tyylinen vedätys, sillä mikään muu ei pysty selittämään tätä. Kaikki on tehty tavattoman huolimattomasti, ja lopputuloksena on jotain kaikkien vihaamien ylidramatisoitujen jenkkidokumenttien ja huonojen musiikkivideoiden väliltä. Kaiken kaikkiaan Black Dahlia muistuttaa irrallisine dialogeineen ja toistuvine kohtineen hyvin paljon Kummelien lyhytelokuvia, mistä johtuen en voi kuin suositella sitä mitä lämpimimmin. Black Dahlia on yksi niistä elokuvista, joiden huonoudesta kumpuava absurdius on saatava nähdä itse, ennen kuin sitä voi uskoa.

Sen jälkeen sille voikin sitten nauraa makeasti päin naamaa.

Jos metsään aivan väen vängällä haluat mennä nyt... - The Jersey Devil

Syystä tahi toisesta olen jo vuosia ollut aivan höpsönä Jerseyn paholaisen legendaan. Onnettomalle rouva Leedsille syntynyt, tavalla tai toisella hirviöksi muuttunut ja pimeään yöhön paennut olento on kummitellut New Jerseyn Pine Barrensin metsissä jo 1800-luvulta asti. Lukuisat silminnäkijähavainnot sekä silloin tällöin löytyvät jäljet tekevät Jerseyn paholaisesta yhden mielenkiintoisimmista kryptozoologisista olennoista, joten kun eteen sattui aiheesta tehty elokuva, niin pakkohan se oli katsoa.

 

The Jersey Devil (The Barrens) kertoo Vineyardin uusioperheestä, joka suuntaa Pine Barrensiin telttailemaan tarkoituksenaan vahvistaa rakoilevia perhesiteitä ja levittää vaarivainaan tuhkat tämän aikoinaan suosimalle kalastuspaikalle. Perille päästyään perhe kuitenkin huomaa että meluisat tusinaturistit ovat vallanneet luonnonpuiston pääleiripaikan. Illalla leiritulen ääressä isot pojat alkavat pelotella perheen poikaa (Peter DaCunha) tarinoilla Jerseyn paholaisesta. Tästä ja tyttäreensä (Allie MacDonald) jatkuvasti kohdistuvista iskuyrityksistä suivaantunut isä (Stephen Moyer) johdattaa väkensä syvemmälle metsään äitipuolen (Mia Kirshner) vastusteluista huolimatta, minkä jälkeen asiat alkavat mennä odotetusti pyllylleen. Metsästä kuuluu ja löytyy kaikenlaista, ja kuumetautisen isän käytös muuttuu kaiken aikaa oudommaksi.

The Jersey Deviliä ei uskoisi kolme Saw leffaa ohjanneen ja yhden käsikirjoittaneen miehen, Darren Lynn Bousnanin, elokuvaksi. Raakuuksia näytetään varsin vähän eikä paljasta vertakaan ole kuin hieman sävyksi metsän vihreää ja ruskeaa vasten. The Jersey Devil on varsin vähäeleinen ja hienovarainen filmi, jopa hieman liikaakin. Elokuvan ensimmäinen puolisko omistetaan isän houreunien ja arvaamattomien tempausten eskaloitumiselle, toinen puoli juostaan ja huudetaan, sitten vähän enemmän, ja sitten vielä vähän, ja siinä se.

The Jersey Devil on enimmäkseen varsin laadukas elokuva. Näyttelijät, jopa yhdeksänvuotias Peter DaCunha, ovat todella hyviä, hahmot ovat uskottavia ja pidettäviä, erityismaininta pitää antaa siitä ettei perusteinityttömäinen teinityttö ole ärsyttävä tai kinaa pikkuveljensä kanssa kertaakaan. Katsojan odotuksilla ja ennakkoluuloilla pelaava tarina on sinällään mielenkiintoinen, mutta loputtomiin jatkuva juokseminen ja huutaminen alkavat tympäistä ennen pitkää todella raskaasti. Tunnelmaa latistaa myös se, ettei elokuvassa ole montaakaan pelottavaa, tai edes jännittävää kohtaa.

Haluaisin pitää The Jersey Devilistä, haluaisin todella, eikä se huono leffa olekaan, ei missään nimessä. Sinällään pätevä elokuva vain kompastuu katteettomiin lupauksiin tarinansa suhteen. Elokuva keskittyy niin tiiviisti juoksemiseen ja isän kuumeeseen, ettei millekään muulle ole jäänyt tilaa. Filmin aikana viitataan moniin mielenkiintoisiin sivujuoniin, kuten alueella asuvaan kummaan erakkoon ja isän väitteisiin siitä mitä hänelle tapahtui lapsena, mutta mitään näistä ei kehitetä mainintaa pidemmälle, mikä on sääli. Ne vaarin tuhkatkin, koko reissun perimmäinen syy, käsitellään kahdella lauseella. Sen sijaan juostaan ja huudetaan vielä vähän lisää. Käsikirjoituksessa on myös muutamia pienempiä tyhmyyksiä, kuten se miksi sairaanhoitajavaimo päästää jatkuvasti sairaammaksi käyvän miehensä telttailemaan. Kai ne tuhkat olisi ennättänyt toistekin viedä?

Suoraan sanottuna The Jersey Devil on yksinkertaisesti tylsä. Mielenkiintoinen aihe kuihtuu liian yksinkertaisen juonen varjoon, ja käteen jää vain mitäänsanomaton Blair Witch Shining.

Harmin paikka.

Salainen agentti 2086 - Salainen agentti 86

Mel Brooksin ja Buck Henryn luoma Salainen agentti 86 (Get Smart) on yksi suosikkisarjoistani, minkä takia suhtauduinkin varsin skeptisesti vuonna 2008 tehtyyn samannimiseen elokuvaan, mutta vakuututtuani pääosaa esittävän Steve Carrellin kyvyistä, päätin antaa leffalle tilaisuuden.

Carrell siis esittää elokuvan sankaria, Maxwell Smartia, agenttijärjestö CONTROLin jäsentä. Toisin kuin sarjassa, Smart ei ole agentti, vaan analyytikko jonka vastuulla on tiedonkeruu ja muu sellainen. Smart on lopen turhautunut työhönsä, ja kaipaa päästä kentälle kuten hänen suuresti ihailemansa agentti 23 (Dwayne "The Rock" Johnson). Tähän tarjoutuukin tilaisuus, kun Siegfriedin (Terence Stamp) luotsaama kansainvälinen rikollisjärjestö KAOS iskee CONTROLin päämajaan ja saa tietoonsa jokaisen agentin ulkonäön. Näin ollen CONTROLin johtajalla, Päälliköllä (Alan Arkin), ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähettää viholliselle tuntematon Smart ja vasta kasvoleikkauksesta palannut agentti 99 (Anne Hathaway) rosmojen jäljille.

Salainen agentti 86 on jännä elokuva. Pelkkänä toimintakomediana arvioituna se on itse asiassa aika hyvä, vikoineenkin silti parempi kuin keskiverrot toimintakomediat yleensä. Maxwell Smartin seikkailuina elokuva ei puolestaan niinkään toimi.  

Ensimmäisenä silmään pistää se miten useimpien hahmojen luonteet on laitettu uusiksi, tahtoo sanoa että heistä on tehty ilkeitä. Hyvin ilkeitä. Ensimmäisenä CONTROLin päämajassa Smartia vastaantuleva Larabee, sarjassa Päällikön varsin joviaali sihteerintapainen, on tässä versiossa Smartia ja labran poikia avoimesti pilkkaava mulkku. Agentti 99 puolestaan, joka sarjassa avoimesti ihaili Smartia alusta alkaen, ei pidä elokuvan Maxwellia minkään arvoisena. Kaksikon nokkelaksi tarkoitettu sanailu on paikoitellen suoraan sanoen ilkeämielistä, ja sen seuraaminen tuntuu varsin ikävältä. Kaikkein ikävin luonteenmuutos koskee kuitenkin suosikkihahmoani, Siegfriediä. Koomisesta, törkeän liioitellulla aksentilla puhuvasta arkkikonnasta on tehty puhdas, paljas kusipää. Jos agentti 99 ja Smartin naljailu on varsin ikävää, ovat Siegfriedin touhut todella ikäviä. Miehen joka toinen repliikki on tarpeeton solvaus jotakuta lähellä olevaa kohtaan. Siegfriediä esittänyt Stamp on ilmeisesti päätynyt elokuvaan mukaan hävityn vedon tai vastaavan takia, mies vaikuttaa niin umpivittuuntuneelta ettei hän voi olla mukana vapaasta tahdostaan. Onneksi häntä ei nähdä elokuvan aikana viittäkään minuuttia.

Jos sarja tunnetaan jostakin, niin toistuvista vitseistään. Elokuva ymmärtää käyttää niitä, muttei kuitenkaan aivan niin paljon kuin olisin toivonut. Monet vanhat vitsit jäävät käyttämättä, kuten yllä olevassa julisteessa esiintyvä "...and loving it". Elokuvan omat vitsit ovat kieltämättä paikoitellen todella hauskoja, mutta rytmitys tahtoo pilata ne turhalla hosumiselle. Yhdellekään vitsille ei anneta tarpeeksi aikaa iskeä kunnolla, kun elokuvalla on kiire päästä eteenpäin. Hieman rauhallisemmalla tahdilla niistä olisi saanut irti paljon enemmän. Fyysinen komediakaan ei oikein toimi, sillä niin sujuvaa kuin se onkin, se ei ole samanlaista kuin sarjassa. Yllä oleva juliste toimii jälleen esimerkkinä. Kun Maxwellin toilailut johtuivat sarjassa hänen kömpelyydestään ja höpsöydestään, elokuvassa hän on enemmänkin huono-onninen. Kaikki hänelle tapahtuvat sattumukset tapahtuvat hänelle, eivät niinkään hänen takiaan.

Elokuvan varsinainen juoni on ihan mukiinmenevä, mutta käsikirjoitusta vaivaavat kuitenkin muutamat kummallisuudet. Yksi esimerkki näistä on se, miten Smart on aikaisemmin ollu reippaasti ylipainoinen, ja näkee siitä jopa painajaisia. Tähän viitataan elokuvan aikana monia kertoja, mutta sillä ei tunnu silti olevan mitään merkitystä. Toinen on se, kuinka Smart kuullessaan agentti 99 iän alkaa arvuutella voiko tämä enää saada lapsia. Siis mitä? Eihän kukaan puhu tuollaisia, ei ainakaan Maxwell Smart. Juonellisia mokiakin on. Agenttien ilkeän kinaamisen jälkeen näiden rakastuminen tuntuu todella epäuskottavalta, kuten sekin miksi Smart ylipäätään on alusta asti mustasukkainen naisesta joka ainoastaan vittuilee hänelle. Kannattaa myös olla tarkkana Siegfriedin täysin tarpeettoman esimiehen henkilöllisyyden suhteen. Siihen nimittäin viitataan vain yhdessä ainoassa repliikissä, eivätkä agentit edes kuule tuota ohikiitävä pientä sanaa "sir".

Tästä hyvin pitkäksi paisuneesta motkotuksesta huolimatta Salainen agentti 86 ei ole suinkaan huono elokuva. Siinä on vain sellainen vika että sarjaa ja koko salaista agenttia tuntemattomat tulevat saamaan siitä enemmän irti kuin ne jotka tuntevat. Steve Carrell on kuitenkin varsin hauska Smart silloin kun käsikirjoitus sen sallii ja jopa muistuttaa jonkin verran Don Adamsia, alkuperäisen Smartin esittäjää, Bill Murraylla on hauska cameo agentti 13, joka sivumennen sanoen on kaikkein uskollisin alkuperäiselle hahmolle,  ja ne hetket jolloin elokuva on hauska se todella on sitä, joten jopa todellinen Smartfani katsoo elokuvan ihan mielellään loppuun asti.

Ei tosin useammin kuin yhden, ainoan kerran.