Mielenkiintoinen katkelma Hämeen sanomien vuonna 1887 julkaisemasta tekstisarjasta Matkailijan havaintoja Etelä-Hämestä. Tapahtumapaikkana mainitaan Hyrsy, sen lisäksi tekstissä tulee ilmi muitakin paikannimiä. Näistä ei tosin ollut minulle mitään hyötyä. Paikansi yhden Hyrsynsuo-nimisen suokaistaleen lähelle Urjalaa ja oletan että kyse on samasta Hyrsystä. Mutta ehkä saan tällekin vahvistuksen myöhemmin. Mielenkiintoisia kansankertomuksia tähän Hyrsyyn liittyy kaksin kappalein, ensimmäinen kertoo jättiläisestä joka yrittää niittää koko valtavaa suoheinälakeutta, toisessa tarinassa sudenmetsästäjä surmaa jättiläismäisen liskon yhdellä luodikon laukauksella.
Hämeen sanomat 9.8.1887
Matkailijan havaintoja Etelä-Hämeestä
Kuvaelma Hyrsystä
Mikäpä tuokin lienee, kysynee ehkä nimeä oudoksuen, arvoisa
lukija. Hyrsy on eräs suuri niitty Etelä-Hämeessä, Tammelan pitäjässä, - siinä
lyhyesti esitettynä selitys oudolle nimelle.
Etelä-Hämeessä alkaa näet pitkänlainen niittyjakso, joka
ulettuu lähes kymmenen peninkulman pituudelta Tammelan pitäjästä lähelle Turun
kaupunkia. Tämän niittyjakson varsinaisena alkupaikkana pidetään Tammelan
pitäjässä sijaitseva ”Torron suoksi” nimitetty, hyvin avara ja vetelä suo, jota
tottumaton kulkija ei saata pahaan pulaan joutumatta kulkea, sillä sieltä
rimpipaikkojen välistä ei aina hevillä selkiäkään. Valkeat kalalokit ja kurjet
ovat kesällä ainoat suon asukkaat. Ennen vanhaan kerrotaan löydetyn tuon suon
rannoilta palaneita veneen jäännöksiä, laitoja, keuloja, airojen kappaleita y.
m. s., joka saattaa arveluun, että suo on ennen ollut yhtenä vetenä, jossa on
saattanut veneellä kulkea. Ympäri mitaten ei sanota sen suon olevan enempää
kuin viisi peninkulmaa, mutta onhan sitä siinäkin.
Niin kuin jo mainittu, alkaa tuosta suosta niittysarja,
johon kuuluu monta eri nimityksillä tunnettavia niittyjä, niin kuin Hyrsy,
Pillinsuo, Murittu, Rahkio, y.m.s. Nämä kaikki ovat varsin avaroita
niittymaita, joista useammat tuhannet pikkutilusten omistajat heinänsä
ammentavat. Syystä saattaakin tuota niittyjaksoa, joka on ikään kuin pikkuinen
vesistö, sanoa yhdeksi Lounais-Suomen heinäaitoista. Ja koska nuo niityt
yleensä ovat suomaita, niin kasvavat ne kuivinakin vuosina melkoisen heinän,
sillä suoperä maa pysyy kauan kosteana. Kuivuutta pahempi vihollinen on
useinkin tuo ”pohjolan halliparta-ukko”, joka kenties lappalaisten poroille
täältä käy varkaisilla Juhannus herkkuja. Hyvin vaarallisia ovat myös noilla
tilavilla alueilla vuosittain, niin kutsutut heinä-madot, jotka järjestään
syövät nurmen ruskeaksi, ikään kuin etelämaiden vitsauksena peuhaavat
heinäsirkat. Tarkkaa silmälläpitoa kysyy siis niitty heinän kasvunajalla,
jotta jos matoja ilmestyy, ehditään niiden hävityskeinoihin käsiksi käydä.
Olen ajatellut että, kenties ovat kaikki nuo muhkeat,
puheena olevaan niittyjaksoon kuuluvat niityt ennen levänneet Torronsuon
kaltaisina hyödyttämättä ketään, vahingoittaen ympäristöä, sillä muotoa
näetsen, että vesiperät maat ja etenkin nevat aina nostavat myrkyllisiä kylmiä
hallakaasuja. Mutta sitten on jonkun Korpi-Jaakon ehdotuksesta valtio ryhtynyt
kuivaus- ja perkaustöihin, ja nyt nuo sangen avarat, etäällä asutuilta
seuduilta sijaitsevat lakeudet tuottavat jälkeisille ihmispolville
arvaamattoman hyödyn. Samaa mieltä eivät ole sentään kanssa noilta niityiltä
liikkuvat kansan tarinat. Ne tahtovat väittää että niityt ovat jo jättiläisten
aikoina olleet nykyisessä suurudessaan, koska nuo ”voimapojatkin! ovat siellä
niittäessään hikoilla saaneet. Tarina kertoileepi kerkein kielin – kuinka jättiläinen
kerran niittää huhki Rahkion avaralla ”pustalla”. Ainoastaan yhden lakisen
ennätti hän ponnistaa niityn poikki aamiaispäiviin, vaikka viikatteensa aina
niin laajalta heinää pyyhkäisi kuin edellisen iskun kahaus kuului. Arvattavasti
piti peikolla olla useamman kymmentä syltä pitkä viikatekin. Toiseen rantaan
ehdittyään oli hän nostanut hattuaa ja pyyhkäissyt hikeä otsaltaan, virkkaen:
Tuli vähän lämpönen, mutta on sitä parille vasikalle vuotuinen eläke tiedossa,
eikä milloinkaan pidä tämän niity heinät kaikki korjuusen tuleman” Ja niin se
on käynytkin; aina jää joitakin kohtia joko niittämättä, tai myöhäiset
syyssateet mädännyttävät viimeiset heinät, tuolla Rahkiossa.
Isoja käärmeitä kertoo tarina myöskin olostelleen noiden
niittyjen rannoilla ylenevissä mäissä, jotka monessa kohden, ikään kuin
metsäiset saaret järvillä, erottavat suuremmat aukea toisistansa. Kerran oli
suden ampuja käyskellyt Hyrsyn rannassa. Silloin kuuli hän etäältä kamalaa
riusketta metsästä. Hiljaa vaanien pujotteli metsästäjä melua kohden ja erään
mäen rinteessä keksi hän äärettömän paksun vertaisen matelian, joka antoi
auringon säteiden lämmittää välkkyvää, lihakasta kylkeänsä. Hyys hiljaa!
Metsästäjä kohotti luodikkonsa oikean silmänsä kohdalle… ampui jättiläisolentoa
päähän ja samosi kepeästi tiehensä, pidemmin tarkastelematta, tekikö kuula
vaikutusta eläimessä vai ei. Useamman kuuman kevätviikon vierittyä asteli sama
metsämies jällensä näillä tienoin ja päähänsä pisti käydä katsomassa, näkyisikö
mitään jälkiä enää tuosta otuksesta. Paikalle tultuansa keksi hän kuolleen
lohikäärmeen luurankona. Korpit ja muut raatolinnut olivat tuolla erämaassa
popsineet lihan käärmeraukasta, jonka pääluista metsästäjän kuula oli tehnyt
tekosensa. Risukasan kaltaisena mureni siinä matelian kauhea luuranko, mutta
pirstaantuneet ja kuivuneet puut useamman kymmenen sylen avaruudelta todistivat
selvästi, että kuolinkamppaus oli ollut hirveä.