keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Jos metsään aivan väen vängällä haluat mennä nyt... - The Jersey Devil

Syystä tahi toisesta olen jo vuosia ollut aivan höpsönä Jerseyn paholaisen legendaan. Onnettomalle rouva Leedsille syntynyt, tavalla tai toisella hirviöksi muuttunut ja pimeään yöhön paennut olento on kummitellut New Jerseyn Pine Barrensin metsissä jo 1800-luvulta asti. Lukuisat silminnäkijähavainnot sekä silloin tällöin löytyvät jäljet tekevät Jerseyn paholaisesta yhden mielenkiintoisimmista kryptozoologisista olennoista, joten kun eteen sattui aiheesta tehty elokuva, niin pakkohan se oli katsoa.

http://filmfund.co/projects/img/poster_Barrens.jpg 
The Jersey Devil (The Barrens) kertoo Vineyardin uusioperheestä, joka suuntaa Pine Barrensiin telttailemaan tarkoituksenaan vahvistaa rakoilevia perhesiteitä ja levittää vaarivainaan tuhkat tämän aikoinaan suosimalle kalastuspaikalle. Perille päästyään perhe kuitenkin huomaa että meluisat tusinaturistit ovat vallanneet luonnonpuiston pääleiripaikan. Illalla leiritulen ääressä isot pojat alkavat pelotella perheen poikaa (Peter DaCunha) tarinoilla Jerseyn paholaisesta. Tästä ja tyttäreensä (Allie MacDonald) jatkuvasti kohdistuvista iskuyrityksistä suivaantunut isä (Stephen Moyer) johdattaa väkensä syvemmälle metsään äitipuolen (Mia Kirshner) vastusteluista huolimatta, minkä jälkeen asiat alkavat mennä odotetusti pyllylleen. Metsästä kuuluu ja löytyy kaikenlaista, ja kuumetautisen isän käytös muuttuu kaiken aikaa oudommaksi.

The Jersey Deviliä ei uskoisi kolme Saw leffaa ohjanneen ja yhden käsikirjoittaneen miehen, Darren Lynn Bousnanin, elokuvaksi. Raakuuksia näytetään varsin vähän eikä paljasta vertakaan ole kuin hieman sävyksi metsän vihreää ja ruskeaa vasten. The Jersey Devil on varsin vähäeleinen ja hienovarainen filmi, jopa hieman liikaakin. Elokuvan ensimmäinen puolisko omistetaan isän houreunien ja arvaamattomien tempausten eskaloitumiselle, toinen puoli juostaan ja huudetaan, sitten vähän enemmän, ja sitten vielä vähän, ja siinä se.

The Jersey Devil on enimmäkseen varsin laadukas elokuva. Näyttelijät, jopa yhdeksänvuotias Peter DaCunha, ovat todella hyviä, hahmot ovat uskottavia ja pidettäviä, erityismaininta pitää antaa siitä ettei perusteinityttömäinen teinityttö ole ärsyttävä tai kinaa pikkuveljensä kanssa kertaakaan. Katsojan odotuksilla ja ennakkoluuloilla pelaava tarina on sinällään mielenkiintoinen, mutta loputtomiin jatkuva juokseminen ja huutaminen alkavat tympäistä ennen pitkää todella raskaasti. Tunnelmaa latistaa myös se, ettei elokuvassa ole montaakaan pelottavaa, tai edes jännittävää kohtaa.

Haluaisin pitää The Jersey Devilistä, haluaisin todella, eikä se huono leffa olekaan, ei missään nimessä. Sinällään pätevä elokuva vain kompastuu katteettomiin lupauksiin tarinansa suhteen. Elokuva keskittyy niin tiiviisti juoksemiseen ja isän kuumeeseen, ettei millekään muulle ole jäänyt tilaa. Filmin aikana viitataan moniin mielenkiintoisiin sivujuoniin, kuten alueella asuvaan kummaan erakkoon ja isän väitteisiin siitä mitä hänelle tapahtui lapsena, mutta mitään näistä ei kehitetä mainintaa pidemmälle, mikä on sääli. Ne vaarin tuhkatkin, koko reissun perimmäinen syy, käsitellään kahdella lauseella. Sen sijaan juostaan ja huudetaan vielä vähän lisää. Käsikirjoituksessa on myös muutamia pienempiä tyhmyyksiä, kuten se miksi sairaanhoitajavaimo päästää jatkuvasti sairaammaksi käyvän miehensä telttailemaan. Kai ne tuhkat olisi ennättänyt toistekin viedä?

Suoraan sanottuna The Jersey Devil on yksinkertaisesti tylsä. Mielenkiintoinen aihe kuihtuu liian yksinkertaisen juonen varjoon, ja käteen jää vain mitäänsanomaton Blair Witch Shining.

Harmin paikka.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Salainen agentti 2086 - Salainen agentti 86

Mel Brooksin ja Buck Henryn luoma Salainen agentti 86 (Get Smart) on yksi suosikkisarjoistani, minkä takia suhtauduinkin varsin skeptisesti vuonna 2008 tehtyyn samannimiseen elokuvaan, mutta vakuututtuani pääosaa esittävän Steve Carrellin kyvyistä, päätin antaa leffalle tilaisuuden.

http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/8/88/Getsmart08.png
Carrell siis esittää elokuvan sankaria, Maxwell Smartia, agenttijärjestö CONTROLin jäsentä. Toisin kuin sarjassa, Smart ei ole agentti, vaan analyytikko jonka vastuulla on tiedonkeruu ja muu sellainen. Smart on lopen turhautunut työhönsä, ja kaipaa päästä kentälle kuten hänen suuresti ihailemansa agentti 23 (Dwayne "The Rock" Johnson). Tähän tarjoutuukin tilaisuus, kun Siegfriedin (Terence Stamp) luotsaama kansainvälinen rikollisjärjestö KAOS iskee CONTROLin päämajaan ja saa tietoonsa jokaisen agentin ulkonäön. Näin ollen CONTROLin johtajalla, Päälliköllä (Alan Arkin), ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähettää viholliselle tuntematon Smart ja vasta kasvoleikkauksesta palannut agentti 99 (Anne Hathaway) rosmojen jäljille.

Salainen agentti 86 on jännä elokuva. Pelkkänä toimintakomediana arvioituna se on itse asiassa aika hyvä, vikoineenkin silti parempi kuin keskiverrot toimintakomediat yleensä. Maxwell Smartin seikkailuina elokuva ei puolestaan niinkään toimi.  

Ensimmäisenä silmään pistää se miten useimpien hahmojen luonteet on laitettu uusiksi, tahtoo sanoa että heistä on tehty ilkeitä. Hyvin ilkeitä. Ensimmäisenä CONTROLin päämajassa Smartia vastaantuleva Larabee, sarjassa Päällikön varsin joviaali sihteerintapainen, on tässä versiossa Smartia ja labran poikia avoimesti pilkkaava mulkku. Agentti 99 puolestaan, joka sarjassa avoimesti ihaili Smartia alusta alkaen, ei pidä elokuvan Maxwellia minkään arvoisena. Kaksikon nokkelaksi tarkoitettu sanailu on paikoitellen suoraan sanoen ilkeämielistä, ja sen seuraaminen tuntuu varsin ikävältä. Kaikkein ikävin luonteenmuutos koskee kuitenkin suosikkihahmoani, Siegfriediä. Koomisesta, törkeän liioitellulla aksentilla puhuvasta arkkikonnasta on tehty puhdas, paljas kusipää. Jos agentti 99 ja Smartin naljailu on varsin ikävää, ovat Siegfriedin touhut todella ikäviä. Miehen joka toinen repliikki on tarpeeton solvaus jotakuta lähellä olevaa kohtaan. Siegfriediä esittänyt Stamp on ilmeisesti päätynyt elokuvaan mukaan hävityn vedon tai vastaavan takia, mies vaikuttaa niin umpivittuuntuneelta ettei hän voi olla mukana vapaasta tahdostaan. Onneksi häntä ei nähdä elokuvan aikana viittäkään minuuttia.

Jos sarja tunnetaan jostakin, niin toistuvista vitseistään. Elokuva ymmärtää käyttää niitä, muttei kuitenkaan aivan niin paljon kuin olisin toivonut. Monet vanhat vitsit jäävät käyttämättä, kuten yllä olevassa julisteessa esiintyvä "...and loving it". Elokuvan omat vitsit ovat kieltämättä paikoitellen todella hauskoja, mutta rytmitys tahtoo pilata ne turhalla hosumiselle. Yhdellekään vitsille ei anneta tarpeeksi aikaa iskeä kunnolla, kun elokuvalla on kiire päästä eteenpäin. Hieman rauhallisemmalla tahdilla niistä olisi saanut irti paljon enemmän. Fyysinen komediakaan ei oikein toimi, sillä niin sujuvaa kuin se onkin, se ei ole samanlaista kuin sarjassa. Yllä oleva juliste toimii jälleen esimerkkinä. Kun Maxwellin toilailut johtuivat sarjassa hänen kömpelyydestään ja höpsöydestään, elokuvassa hän on enemmänkin huono-onninen. Kaikki hänelle tapahtuvat sattumukset tapahtuvat hänelle, eivät niinkään hänen takiaan.

Elokuvan varsinainen juoni on ihan mukiinmenevä, mutta käsikirjoitusta vaivaavat kuitenkin muutamat kummallisuudet. Yksi esimerkki näistä on se, miten Smart on aikaisemmin ollu reippaasti ylipainoinen, ja näkee siitä jopa painajaisia. Tähän viitataan elokuvan aikana monia kertoja, mutta sillä ei tunnu silti olevan mitään merkitystä. Toinen on se, kuinka Smart kuullessaan agentti 99 iän alkaa arvuutella voiko tämä enää saada lapsia. Siis mitä? Eihän kukaan puhu tuollaisia, ei ainakaan Maxwell Smart. Juonellisia mokiakin on. Agenttien ilkeän kinaamisen jälkeen näiden rakastuminen tuntuu todella epäuskottavalta, kuten sekin miksi Smart ylipäätään on alusta asti mustasukkainen naisesta joka ainoastaan vittuilee hänelle. Kannattaa myös olla tarkkana Siegfriedin täysin tarpeettoman esimiehen henkilöllisyyden suhteen. Siihen nimittäin viitataan vain yhdessä ainoassa repliikissä, eivätkä agentit edes kuule tuota ohikiitävä pientä sanaa "sir".

Tästä hyvin pitkäksi paisuneesta motkotuksesta huolimatta Salainen agentti 86 ei ole suinkaan huono elokuva. Siinä on vain sellainen vika että sarjaa ja koko salaista agenttia tuntemattomat tulevat saamaan siitä enemmän irti kuin ne jotka tuntevat. Steve Carrell on kuitenkin varsin hauska Smart silloin kun käsikirjoitus sen sallii ja jopa muistuttaa jonkin verran Don Adamsia, alkuperäisen Smartin esittäjää, Bill Murraylla on hauska cameo agentti 13, joka sivumennen sanoen on kaikkein uskollisin alkuperäiselle hahmolle,  ja ne hetket jolloin elokuva on hauska se todella on sitä, joten jopa todellinen Smartfani katsoo elokuvan ihan mielellään loppuun asti.

Ei tosin useammin kuin yhden, ainoan kerran.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Juo kuravettä päälle - The Last Visit

Noh, Scratchesin lisä-osa, The Last Visit tuli sitten pelattua kuten uhosinkin. Kyseessä olikin todellinen pikavisiitti, sillä kotiin pääsi lähtemään alle tunnissa. Onneksi.

The Last Visit tapahtuu ajallisesti noin kaksikymmentä vuotta Scratchesin jälkeen. Blackwoodin kartano ollaan aikeissa purkaa syystä tai toimesta, ja epäonninen reportteri lähetetään paikalle tonkimaan vanhoja huhuja jotka ovat taas nousseet pinnalle. Asioista ilmeisesti hyvinkin perille päässyt Michael Arthate ei kuitenkaan ole suostunut kertomaan kellekään kokemuksistaan, joten lehtimiehen on pakko suunnata kartanoon korkeimman omakätisesti. Blackwood ei kuitenkaan ole entisensä. Yhdeksänkymmentäluku väritelevisioineen ja korvarenkaineen on tehnyt tehtävänsä, ja huligaanit ja lättähatut ovat tyystin turmelleet ennen niin hienon kartanon.


http://img.zoneofgames.ru/screens/1003/4.jpg
 Ovat perkeleet vieneet sen lampunkin joka oli samanlainen kuin se mikä meillä on, mokomat siat.

Odotin innolla pääseväni näkemään mitä pelintekijät olivat saaneet irti Blackwoodin rappiotilasta. Ikäväkseni jouduin pettymään. Pelaaja ei pääse enää kulkemaan muualla kuin etupihassa ja kartanossa, ja sielläkin vain reiluun puoleen kaikista huoneista, monet ovet kun ovat maagisesti juuttuneet kiinni ikiajoiksi. Ne huoneet joissa päästään käymään ovat autioita ja paljaita ja suoraan sanoen melko tylsiä. Olisin kaivannut kovasti samanlaista yksityiskohtaisuutta jolla Scratchesin ympäristö oli luoto.

Huoneiden paljaus näkyy myös inventaarion laajuudessa. Scratchesissä, jossa mukaan tarttui kottikärryllinen avaimia ja muuta mukavaa, The Last Visitissä ei tarvitse löytää kuin tasan neljä, helvetti NELJÄ, tavaraa. Tämä puolestaan heijastuu älypäkinöiden määrään ja haasteeseen: niitä ei ole.

Kuten sanottu, vihoviimeinen vierailu on juostu läpi alle tunnissa. Pelin lyhyyttä painottaa entisestään se, miten mitään ei tutkita kuin silmämääräisesti. Scratchesin kirjailija käpisteli ja ihmetteli lähestulkoon jokaista talosta löytämäänsä esinettä, mikä toi huiman lisän pelin tunnelmaan, mutta hutkiva reportterimme, jolle maksetaan palkkaa, siis ihan oikeaa rahaa, talon tutkimisesta, kommentoi vain harvoja ja valittuja kohteita. Toisaalta tämä on hyväkin, sillä lehtimiehen jokainen sisäinen ajatus on ääninäytelty. Lausujan, joka kuulosti aivan yhdeltä brittinäyttelijältä, mutten muista keltä, suoritus on aivan kelvollinen, mutta jatkuva kevyt höpinä taittaa olemattomalta jännitykseltä sen vähänkin terän. Peli onnistuu tarjoamaan tasan yhden hyytävän hetken, eikä se kerta kaikkiaan riitä.

http://i1-games.softpedia-static.com/screenshots/Scratches-Directors-Cut_2.jpg
 Ei tunnu missään.

En tahtoisi kuulostaa tarpeettoman ilkeältä, mutta en suoraan sanoen oikein ymmärrä miksi The Last Visit on oikein tehty. Peli ei tarjoa tarinaan kerrassaan mitään muuta uutta kuin mahdollisen tieteellisen selityksen kartanon tapahtumille, eikä oikein kunnolla sitäkään, sillä sain itse tutkia netistä mitä löydetty juttu, en paljasta mikä, tarkoitti. Oli miten oli, senkin olisi aivan hyvin voinut sisällyttää edelliseen peliin, jos ei muuten niin päivityksen muodossa. Vihoviimeisenä solvauksena pelaajaa lätkäistään lyhyellä videolla joka on presiis samanlainen kuin Scratchesin lopussa nähty, paikalta ajava auto vain on muuttunut uudempaan.

Kuten tarkkaavainen lukija arvaakin, on The Last Visit erinomaisen Scratchesin jälkeen melkoinen pettymys. Se on turhanaikainen ja lyhyt, mutta onneksi niin lyhyt ettei sen turhanaikaisuus oikein jaksa harmittaa. Sen pelaaminen ei anna, muttei toisaalta myöskään ota mitään, joten kyllä Scratchesin omistajan kannattaa vilkaista sekin lävitse, jos ei muuten niin urheilumielessä.

Kauhujen talo - Scratches Director's Cut

Aamuhämäräisen metsän kuollut rauha rikkoutuu vihreän auton ajaessa sen läpi. Aution tien päässä odottaa suuri rautaportti, jonka takana vanha viktoriaaninen kartano värjöttelee ylhäisessä yksinäisyydessän verisen aamuruskon alla.


Näin käynnistyy jo vuorten taa menneen Nycleosus firman kauhuseikkailu Scratches: Directors Cut.

 http://sand-storm.net/img/game/ADV/Scratches/003.jpg

Pelin sankari on Michael Arthate, aloitteleva kauhukirjailija,  jonka menestyksekäs esikoisromaani on nostanut arvoon arvaamattomaan. Oman aikansa H. P. Lovecraftiksi tituleeratulla miehellä on jo seuraava kirja viittä vaille pulkassa, mutta järkevä loppu ei vain ota syntyäkseen. Kustantajan huohottaessa jo niskaan Arthate pistää asunnonvälittäjäystävänsä asialle, ja hankkiutuu englannin maaseudulla sijaitsevaan Blackwoodin kartanoon, josta uskoo jälleen tavoittavansa inspiraation. Kaikki ei kuitenkaan ole aivan kohdallaan Blackwoodissa. Sähköt eivät toimi, vesi on poikki ja yön tullen kellarista alkaa kuulua kummia...

http://www.hardydev.com/wp-content/uploads/2011/04/Scratches1b.jpg
Ei kai?

Kirjallinen työ saa jäädä, kun kartanon vähitellen avautuvat salaisuudet kietovat kirjailijan pauloihinsa. Tästä seuraa kolmen päivän ja yön verran pelkoa ja tuskanhikeä, kun Arthate kulkee ympäri kartanoa ja piharakennuksia yrittäessään selvittää mitä talossa asuneelle Blackwoodin perheelle todella tapahtui, ja mitä talossa tapahtuu edelleen.

Pelin tapahtumat etenevät hauskasti pelin sisäisen kellon mukaan. Aina kun Arthate löytää oleellisen esineen tai saa tietää jotakin talon menneistä tapahtumista, kartanon ainoa toimiva kello nytkähtää tunnilla eteenpäin. Ajan kuluminen avaa uusia toimintamahdollisuuksia, kuten puhelimella soittamisen. Lyhyiden, ihan mukiinmenevästi näyteltyjen keskuteluiden jälkeen on yleensä vähän viisaampi, ja tietää mitä etsiä tai tehdä seuraavaksi. Välillä tämä piirre kuitenkin onnistui työntämään kapuloita rattaisiin, kun laajemman merkityksen kannalta mitätön juttu oli jäänyt tekemättä ja esti kelloa etenemästä vaikka minun olisi pitänyt päästä tekemään jotain vallan muuta, jota arvon kirjailija ei kuitenkaan ollut vielä itse keksinyt.

Kouriintuntuvasti etenevä aika tuo kuitenkin pienen mutta hyvin tuntuvan lisän pelin tunnelmaan, joka olisi jo ilman sitäkin aivan omaa luokkaansa. Yksityiskohtaiset, tavaran täyttämät huoneet tekevät Blackwoodin kartanosta todella asutunoloisen paikan. Se, miten lähes jokaista talosta löytyvää esinettä, taulua ja ikkunasta avautuvaa maisemaa pystyy erikseen käpälöimään ja ihmettelemään, ansaitsee erityismaininnan. Immersiota auttaa kummasti, kun pelatessaan tuntee kulkevansa todellisessa talossa pikaisesti kyhättyjen lavasteiden sijaan.
 
http://newslab.ru/images/review/games/225399/5_1.jpg
Hei, samanlainen lamppu kuin meillä!

Vahva immersio lisää myös kauhun tunnetta. Kun yö alkaa laskeutua, alkaa tosissaan toivoa että mukaan tarttuneeseen tavaramäärään lukeutuisi edes yksi pyssy. Scratches ei luota säikyttelytemppuihin, vaikka niitäkin nähdään muutama, vaan hetki hetkeltä painostavammaksi käyvään tunnelmaan. Öisillä käytävillä kuuluvat äänet saavat epäröimään jokaista askelta. Okei, tuonkaan kulman takana ei ollut hirviötä, mutta seuraavan takana varmasti on. No sitten sitä seuraavan. Aidonoloisia ympäristöjä vahvistavat vähäeleinen, taustalla pysyvä musiikki sekä hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen tarina joka aukeaa löydetyistä päiväkirjoista ja kirjeistä. Voin myöntää että Scratches tarjosi, vai pitäisikö sanoa aiheutti, syvimmät väristykset mitä olen hetkeen kokenut, mutta minähän nyt olenkin toisaalta jänishousu.

HELVETTI!!!!

Myönnän etten ole ikänäni läpäissyt yhtäkään seikkailupeliä turvautumatta läpipeluuohjeisiin useampaankin kertaa, enkä säästynyt tälläkään kertaa. Tunnustan vajavaisuuteni ja kannan vastuun, mutta syytän kyllä vähän peliäkin. Scratches ei sinällään kertaakaan horjahda logiikan kapealta polulta arvoitustensa suhteen, vaikka muutamat ongelmista tunnutaankin ratkaisevan vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Mukaan on kuitenkin eksynyt muutamia kohtia jotka luottavat lähinnä summittaiseen kaiken kokeiluun kaikkeen. Tämä harmittaa entistä enemmän sen takia ettei peli päälle kytketystä vihjeidenannosta huolimatta tarjoa yhtäkään, tai ainakaan käyttökelpoista. Arthaten muistivihkoon ilmestyvät mietelmät ovat yleensä tasoa "Minun on selvitettävä kuka pitää älämölöä kellarissa", sen sijaan että mies ihmettelisi ääneen vaikka sitä että mistä hitosta löytyisi jonkinlainen lamppu että sinne helkutin kellariin näkisi mennä. Blackwoodin kartanoa tutkiessa saa muutenkin olla todella tarkkana, sillä tarpeelliset esineet tahtovat hukkua, niihin aikaisemmin kehumiini yltäkylläisiin taustoihin, vähän turhan helposti. Muutamia esineitä en ollut löytää ohjeista huolimatta, sillä paikka paikoin kursorin pitää olla pikselintarkasti oikealla paikalla ennen kuin kirjailijan koura huomaa sitä, mikä puolestaan aiheuttaa paljon turhaa edestakaisin juoksentelua.

Epämääräiset vihjeet ja itsepintaisesti kadoksissa pysyvät tavarat ovat kuitenkin varsin pieni harmin aihe. En suoraan sanoen odottanut Scratchesiltä paljoakaan, mutta piru vie, Scratchesin tarina on pätevin kauhujuttu mihin olen hetkeen törmännyt. Muutamassa illassa pelattu peli on juuri sopivan mittainen ja eri henkilöiden jälkeensä jättämät runsaat kirjeet ja päiväkirjat sekä lehtileikkeet luovat hyvin ehyen ja vaikuttavan tarinan, jonka lukee välillä varsin pitkiksi venyvistä merkinnöistä huolimatta mielellään. Tekisikin mieli sanoa, etten niinkään pelannut peliä, vaan luin interaktiivisen kirjan.

  
Kartanon tarina ei kuitenkaan pääty aivan vielä, sillä jäljellä olisi vielä jatko-osa, The Last Visit.


Sikäli mikäli rupesi kiinnostamaan, molemmat pelit käsittävän paketin voi ostaa naurettavan halvalla vaikkapa täältä http://www.gog.com/gamecard/scratches_directors_cut

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Alberich

Sininen hetki lipui huomaamatta esiin lumen painon alla taipuneiden kuusten varjoista kun ratsastin halki talvisen maiseman kohti edessä häämöttävää kylää. Musta ratsuni korskui ja sen laajenneista sieraimista nousi huurupilviä kun sen valtavat kaviot takoivat paksua hankea.

Ulkona seisoskelleet ihmiset pakenivat huutaen hevoseni tieltä kun karautin pienen keskusaukion yli kohti sen toisella laidalla seisovaa vanhusta.

Hyppäsin alas satulasta ja kaadoin hänet alleni. Hevonen kavahti takajaloilleen ja hirnui korviasärkevästi. Tarrasin hänen kuluneen takkinsa kauluksiin ja kiskaisin hänet istuvaan asentoon. Hänen hailakat silmänsä laajentuivat kauhusta kun vedin hänen kasvonsa lähelle omiani, ja sanoin hiljaa raskaan huppuni alta;

“Gibt Mir der Ring des Nibelungen…”



http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/9b/Siegfried_and_the_Twilight_of_the_Gods_p_022.jpg 
Arthur Rackham - "In dragon's form Fafner now watches the hoard."

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Murha



”Taas yksi ruumis löydetty”, ystäväni sanoo. Hän lukee lehdestä nuorten naisten murhista jotka pitävät kaupunkia pelon vallassa.

”Minä en halua kuulla”, sanon. ”Lähdetään pois”.

Ystäväni taittaa lehden ja seuraa minua puistotietä sumuiseen hämärään. Kävelemme vaitonaisina ja kylmyys pakottaa käärimään takkia tiukemmin ympärille. Näen miten polkua lähestyy muutama puolituttu nainen. Kohdalla valmistaudun tervehtimään mutta toinen naisista melkein hyökkää kimppuuni. Hän huutaa vastaani ryöpyn syytöksiä ja kutsuu minua murhaajaksi.

Hämmennyn ja kiiruhdan pois. Nyyhkyttävä nainen jää seuralaisensa lohdutettavaksi.

”Pelko saa kaikki sekaisin päästään”, ystäväni sanoo, ennen kuin hyvästelee minut.
Näen parkkipaikalla auton jonka tiedän kuuluvan naiselle. Kirjoitan kosteaan tuulilasiin: SINÄ OLET SEURAAVA!

                                                                                     John Tenniel - The Nemesis of Neglect

                                                                                                             **********

Tämän raapaleen aihe tulee myös näkemästäni unesta. Muistelen että siihen aikaan luin Alan Mooren ja Eddie Campbellin Helvetistä-sarjakuvaa, sekä Stephen Knightin salaliittoteoriakirjaa Jack The Ripper : The final solution, johon kyseinen sarjis siis pitkälti pohjaa tarinansa.

Raapaleeseen olen sisällyttänyt uneni juonipitoisimman osion. Samassa unessa näin kuitenkin paljon muutakin, kuten vangitsemiseni päivällispöydässä ystävien ilmiantamana. Uneni olennainen teema oli epätietoisuus siitä olinko todella syyllistynyt johonkin, vai syytettiinkö minua aiheetta jonkun toisen rikoksista. 

Helvetistä-sarjakuvaa suosittelen kaikille jännityksestä nauttiville. Sen juonta ei voisi kuvailla murhamysteeriksi, sillä tekijä ja motiivi ovat selvillä alusta alkaen. Enemmänkin se on katsaus viktoriaaniseen luokkayhteiskuntaan ja sen realiteetteihin, mutta myös sukellus mystiikkaan, okkultismiin, historiaan ja Lontoon kaupungin psykogeografiaan (uusi sana jonka opin Wikipediasta). Jokaisen kirjan liitteenä on monta sivua lähdemateriaalia, kirjallisuusviittauksia ja historiallista nippelitietoa joka varmasti tyydyttää jokaisen ripperologin tarpeet. Niitä lukiessa ei pääse unohtumaan että sarjakuvan tapahtumat ovat sentään ”vain fiktiota” ja todellinen mysteeri on edelleen ratkaisematta. Minulle Helvetistä-sarjassa nämä kirjojen lopun tiheätekstiset liitteet olivat se kiehtovin juttu, ja sen jälkeen kiinnostukseni on vain kasvanut. Kirjahyllystä löytyy tällä hetkellä useampikin Viiltäjän arvoitusta ruotiva kirja. 

Helvetistä sai myös elokuvaversionsa vuonna 2001, pääosassa Johnny Deppin hämmentynyt ilme. Petyin elokuvaan.Se ei pystynyt tavoittamaan sarjakuvan tunnelmaa ja juonikin oli typistetty lähes tunnistamattomaksi.