Syystä tahi toisesta olen jo vuosia ollut aivan
höpsönä Jerseyn paholaisen legendaan. Onnettomalle rouva Leedsille syntynyt,
tavalla tai toisella hirviöksi muuttunut ja pimeään yöhön paennut olento on kummitellut
New Jerseyn Pine Barrensin metsissä jo 1800-luvulta asti. Lukuisat
silminnäkijähavainnot sekä silloin tällöin löytyvät jäljet tekevät Jerseyn
paholaisesta yhden mielenkiintoisimmista kryptozoologisista olennoista, joten
kun eteen sattui aiheesta tehty elokuva, niin pakkohan se oli katsoa.
The Jersey Devil (The Barrens) kertoo Vineyardin uusioperheestä, joka suuntaa Pine
Barrensiin telttailemaan tarkoituksenaan vahvistaa rakoilevia perhesiteitä ja
levittää vaarivainaan tuhkat tämän aikoinaan suosimalle kalastuspaikalle. Perille
päästyään perhe kuitenkin huomaa että meluisat tusinaturistit ovat vallanneet
luonnonpuiston pääleiripaikan. Illalla leiritulen ääressä isot pojat alkavat
pelotella perheen poikaa (Peter DaCunha)
tarinoilla Jerseyn paholaisesta. Tästä ja tyttäreensä (Allie MacDonald) jatkuvasti kohdistuvista iskuyrityksistä
suivaantunut isä (Stephen Moyer)
johdattaa väkensä syvemmälle metsään äitipuolen (Mia Kirshner) vastusteluista huolimatta, minkä jälkeen asiat
alkavat mennä odotetusti pyllylleen. Metsästä kuuluu ja löytyy kaikenlaista, ja
kuumetautisen isän käytös muuttuu kaiken aikaa oudommaksi.
The Jersey Deviliä ei uskoisi kolme Saw leffaa
ohjanneen ja yhden käsikirjoittaneen miehen, Darren Lynn Bousnanin, elokuvaksi.
Raakuuksia näytetään varsin vähän eikä paljasta vertakaan ole kuin hieman
sävyksi metsän vihreää ja ruskeaa vasten. The Jersey Devil on varsin
vähäeleinen ja hienovarainen filmi, jopa hieman liikaakin. Elokuvan ensimmäinen
puolisko omistetaan isän houreunien ja arvaamattomien tempausten
eskaloitumiselle, toinen puoli juostaan ja huudetaan, sitten vähän enemmän, ja
sitten vielä vähän, ja siinä se.
The Jersey Devil on enimmäkseen varsin laadukas
elokuva. Näyttelijät, jopa yhdeksänvuotias Peter DaCunha, ovat todella hyviä,
hahmot ovat uskottavia ja pidettäviä, erityismaininta pitää antaa siitä ettei
perusteinityttömäinen teinityttö ole ärsyttävä tai kinaa pikkuveljensä kanssa
kertaakaan. Katsojan odotuksilla ja ennakkoluuloilla pelaava tarina on
sinällään mielenkiintoinen, mutta loputtomiin jatkuva juokseminen ja huutaminen
alkavat tympäistä ennen pitkää todella raskaasti. Tunnelmaa latistaa myös se,
ettei elokuvassa ole montaakaan pelottavaa, tai edes jännittävää kohtaa.
Haluaisin pitää The Jersey Devilistä, haluaisin
todella, eikä se huono leffa olekaan, ei missään nimessä. Sinällään pätevä
elokuva vain kompastuu katteettomiin lupauksiin tarinansa suhteen. Elokuva
keskittyy niin tiiviisti juoksemiseen ja isän kuumeeseen, ettei millekään
muulle ole jäänyt tilaa. Filmin aikana viitataan moniin mielenkiintoisiin
sivujuoniin, kuten alueella asuvaan kummaan erakkoon ja isän väitteisiin siitä
mitä hänelle tapahtui lapsena, mutta mitään näistä ei kehitetä mainintaa
pidemmälle, mikä on sääli. Ne vaarin tuhkatkin, koko reissun perimmäinen syy,
käsitellään kahdella lauseella. Sen sijaan juostaan ja huudetaan vielä vähän
lisää. Käsikirjoituksessa on myös muutamia pienempiä tyhmyyksiä, kuten se miksi
sairaanhoitajavaimo päästää jatkuvasti sairaammaksi käyvän miehensä telttailemaan.
Kai ne tuhkat olisi ennättänyt toistekin viedä?
Suoraan sanottuna The Jersey Devil on yksinkertaisesti
tylsä. Mielenkiintoinen aihe kuihtuu liian yksinkertaisen juonen varjoon, ja käteen
jää vain mitäänsanomaton Blair Witch Shining.
Harmin paikka.