Pomarkun ja Noormarkun järvihirviöt

Vaikka Honkajoki onkin järvihirviökiinnostukselleni siitä hankala asuinpaikka, että täällä ei ole yhtään järveä, löytyy aivan nurkan takaa muutama tutustumisen arvoinen vesistö. Pomarkkuun ja Noormarkkuun kannattakin nähtävästi lähteä järvihirvirviönbongausmatkalle. 

Viimeisin sukellukseni sanomalehtiarkistoon toi ilmi, että 1800-luvun loppupuoliskon merikäärmevillitys on iskenyt lonkeronsa Satakuntaankin. Isojärvi on Pohjois-Satakunnan suurin järvi ja jo pelkästään sen takia siellä kuuluisi olla oma vesipetonsa. Oudon olennon olemassaoloon vihjailee tämä mielipidekirjoitus Satakunta-lehdessä. Ainakin silminnäkijöiden lista on vaikuttava.

Satakunta no 29 21.07.1877

Kauhea käärme.

Satakunnan viime numerossa, kirjoitetaan meille, ilmoitetaan pomarkkulaisen M. Taipaleen saaneen suuren hauen; arvatenkin mainitun seurakunnan Isosta järvestä, jossa on nähty joitakuita suuria haukia ennenki. Mutta ei kukaan ole sanomalehdissä virkannut mitään siitä suuresta käärmeestä, jonka usea kalastaja on sillä samalla järvellä sanonut nähneensä. Ne, jotka käärmeen ovat nähneet, vakuuttavat sen olevan jonkun syllän pituisen ja vähäisen hirren vahvuisen. Tuon kauhean eläimen ovat muun muassa nähneet Kalle Rosenwall, Gabriel Stenfors, Mikko Marttila ja Juha Saari, jotka myöskin ovat kirjoittajalle siitä kertoneet ja vakuuttaneet tuon kauhean eläimen näkemisen antaneen heille kovan kauhun.

Muutamaa vuotta myöhemmin naapurikunnasta löytyy toinen vesihirviötapaus. Tässä kirjoittajalla on jo huomattavasti värikkäämpi ote aiheeseen. Tapahtumapaikkana on pieni, suorantainen metsälampi, jonka mustista syvyyksistä tämä hurja käärme kohoaa suorastaan kauhuelokuvamaisella dramaattisuudella.

Satakunta no 25 21.06.1879

Kaikkea elävän eteen sattuu

Painojärvi on isohko metsälampi Lassilan tienoilla Noormarkun kirkkokuntaa. Useampia vuosia sitten on jo tämän järven rantalaisten kesken liikkunut puhe kauhiasta vesikäärmeestä, joka tavan takaa sanotaan olleen nähtävänä sen mustassa veden pinnassa, hämmästykseksi ja kauhuksi kaikille näkijöille. Viime tuorstaista 2 vikkoa lähti järven syrjässä asuva torppari Kaarle Huidanlahti järvelle entiseen tapaansa kalastusta koittamaan, ja meloessaan siellä pienessä tukkiruuhessaan, sattui hänen silmiinsä eräs kummallinen vesi-olento, joka tavattoman suuren hauen tapaan kulki veden pinnassa vähän matkaa rannasta. Mies kun luuli tässä hänelle aika kalan tarjona olevan, kiiruhti kohta pitkällä laskuverkollaan sitä kierrokseen laskemaan ja onnistuikin tässä toimessaan jo niin pitkälle, että verkko vesi-olennon ympärillä oli melkein ummessa. Mutta vastapa nyt kumma häntä kohtasi. Sen sijaan kun hän toivoi hyvän tuttavan hauen pään kohta näkevänsä, huomasi hän kauhistuttavan suuren käärmeen pään nousevan vedestä ja laskeuvan ruuheensa, ja samassa kun peto toiselta puolelta ruuhta liukkaalla pyrstöllään luikaili miehen jalkojen ympärillä ruuhen laitojen sisäupolella. Lyömiseen ei hän voinut ryhtyä, sillä pelko oli hänessä väkevämpi, kuin rohkeus. Huomattava oli myöskin, että pedon sieraimista huokui myrkyllinen löyhkä, jota hengittäen mies joutui painontapaiseen tilaan. Mela osui kuitenkin miehen käsissä olemaan ja sitä liikutellen joutui hän melkein kuin tietämättänsä kotirantaansa, yhä vielä pahoinvoipana, päätä polttaen ja puolipyörryksissä. Kotiin tultuansa ja taas tervennä kaikesta kohtauksien vaikutuksesta, jutteli hän kauhistuttavan tapauksensa, jonka hän oli kohdannut järvellä ja varoittaa jokaisen sitä karttamaan, pikemmin kuin antautumaan sen kanssa taisteluun. Niin meille on  totena kerrottu.

Tässä vuoden 1879 uutisessa mainittu Painonjärvi merkittynä punaisella ympyrällä.

Tarinat Pohjois-Satakunnan järvien kummallisista asukkaista eivät ilmeisesti kovin nopeasti laantuneet, sillä muutamia vuosia näiden uutisten jälkeen ilmaantuu mielipidekirjoitus, jossa nimikirjamilla F.P. varustettu kansavalistaja yrittää todistaa Poosjärven kummalliset otukset saukoiksi. Selitettyään ensin muutaman muun käärmeisiin liittyvän kansanuskomuksen, hän vielä lopuksi mainitsee paikalliset jutut Poosjärven "traakeista".

"On täällä liikkunut kolmaskin kummallinen käärmejuttu. Poosjärvessä on pitänyt nähdyksi kauhean suuri käärme. Noita hirviöitä on täällä aina vuosittain nähty, milloin missäkin järvessä. Oikein vanhat vakaat miehet ovat minulle totiseksi todeksi vakuuttaneet, että he ovat nähneet niin suuren, että pää on ollut kuin koiralla ja ruumis paksu kuin hirsi. Mutta kun ei maassamme ole ollenkaan tuollaisia jättiläiskäärmeitä, niin niitä näkeminen täytyy olla erehdys. Nuo heidän ”traakinsa” ei ole muita, kuin saukkoja. Saukko kulkee vedessä aaltoilemalla, pari syltää veden alla, jolloin taas nostaa tuon lattean, pienikorvaisen, mustan ja vaalean juovikkaan päänsä (joka näyttää käärmeen päältä) vedenpinnalle, jolloin taaskin keikauttaa itsensä veden alle. Vaan pään vaipuessa näkyy tuo ”hirren vahvuinen” ruumis ja viimeiseksi paksu tanakka häntä, joka on käärmeen hännän kaltainen. Eräästä omasta erhetyksestäni, kun saukon uimassa nähtuäni myöskin ensi hämmästyksestä luulin ”traakin” näkeväni, voin vakuuttaa että nuo nähdyt ”traakit” ei ole muita kuin saukkoja."

Satakunta 27.08.1884, kirjoittanut F.P.

 

Tässä vielä samassa kuvassa tämä hirviökeskittymä. Isojärvi ja Poosjärvi ovat suhteellisen suuria, pienempi Painonjärvi sijaitsee jossain pikkuympyrän sisällä Lassilan ja Kairilan välimaastossa.

Kiminkijärven hirviö

Tässä yksi mielenkiintoisimmista järvihirviötarinoista, joita olen lehdistä löytänyt. Tarinan on kirjoittanut Heikki Halmesmäki, joka toimi pappina Viitasaarella sekä Pelkosenniemellä. Hän oli myös sangen tuottelias lehtimies, joka kirjoitti ainakin Sisä-Suomeen ja Viitasaaren Seutuun. Halmesmäen kirjoitustyyli on hyvin elävä ja tunnelmallinen, juttu Kiminkijärven hirviöstä on julkaistu Metsästys ja Kalastus lehdessä 1.7.1929.

Kuva: Wikimedia Commons

KIMINGIN HIRVIÖ

Kiminginjärvi sijaitsee ikään kuin korkeitten vaarojen keskelle rakennetussa kattilassa. Varsinkin järven eteläpuolella kohoaa ranta jyrkkänä mäkenä. Länsipuolella pistää järveen korkea niemi, jonka harjulle rakennetut talot hallitsevat näköalaa yli koko  järven. Silläkin puolella on ranta paikoitellen äkkijyrkkää, kohoten suorana kallioseinänä kymmenisen metrin korkeudelle. Järvestä ei ole muuta ulospääsyä kuin pienoinen jokipahanen, jota juuri ja juuri veneellä pääsee kulkemaan ja joka katkaisee järven ja Kiminginlahden välisen kannaksen johtaen järven veden lahteen ja siitä edelleen Keiteleeseen. 

Korkeista rannoista voi jo päätellä, että järvi on yleensä sangen syvä. Vanhat miehet kertovat, että sen syvyyttä on aikoinaan koetettu mittailla, mutta mittauksen on käynyt samalla tavalla kuin Inarinjärvessäkin, niin että: ”Köys katkes, laulu kuultihin: niin syvä oon kuin pitkäkin. Sen syvyyttä ei ole mitattu sittemmin.”

Mutta Kimingissä elää hirmuinen peto. Se asustaa Etelävuoren kohdalla olevan mittaamattoman syvänteen pohjamujuissa. Monen miespolven aikana se on nähty – silloin tällöin. Milloin on joku yksinäinen onkimies joutunut sen näkemään hyvin läheltä, milloin on koko kyläkunta katsellut sitä läntiseltä harjulta, kun se hiljalleen oli viskennellyt keskellä selkää länsituulen loikutellessa. Se oli tuntunut nauttivan auringonpaisteesta ja antanut aaltojen ajella itseänsä Herran rantaa kohti, kunnes rannan lähestyessä oli nostanut päätään ja hiljaa painunut syvyyteen. Niin paljon oli nähty, että pää muistutti suuresti hevosenpäätä ja oli siinä ollut suuret silmät, melkein kahvilautasen kokoiset.

Vuorelan Isto, vanha Kimingin rannan asukas ja kalamies, jonka mökki sijaitsee Etelävuoren läntisellä rinteellä, oli pitkän ikänsä aikana useimmin joutunut näkemään Kimingin hirviön. Kerrankin Isto oli ollut nostamassa mertojansa ahvenenkudun aikana Etelävuoren alta auringonnousun aikaan. Oli kuulunut veden läiskäys ja kun Isto nosti päätään, oli noin kymmenen sylen päässä häntä katsellut Kimingin hirviö. Yläruumis vaan oli ollut näkyvissä, mutta selvästi oli Isto nähnyt hirviön pään, suuren kuin hevosella, sen muljottavat silmät, joita se ei ollenkaan räpytellyt, pienet korvat ja eturaajat, jotka olivat muistuttaneet jonkinlaisia räpylöitä. Hirviö oli vain lempeästi katsellut kauhusta jähmettynyttä istoa – ei sen tiedetä koskaan yrittäneenkään ahdistaa ihmisiä. Hetken kuluttua oli Isto viskannut mertansa järveen ja kiireesti soutanut rannalle. Vielä ukon lähtiessä rannasta hakemaan pyssyänsä oli otus häntä katsellut, mutta hänen palattuaan kymmenisen minuutin kuluttua ei siitä enää näkynyt jälkeäkään.

Kerran oli Isto maannut pihanurmikolla päivällislevolla ja katsellut Kimingin peilikirkasta pintaa heinäkuun helteisenä päivänä. Hänen huomionsa kiintyi tukinpäätä muistuttavaan esineeseen, joka hiljakseen liikkui keskellä salmea. Siinä se taas oli, Kimingin hirviö. Samassa saapui pihaan ukon poika, joka sieppasi tuvan naulasta japanilaisen kiväärinsä ja ampui muutamia laukauksia petoon. Vasta neljännen laukauksen pamahdettua otus taas hiljaa painui näkymättömiin. Se olikin viimeisin kerta, mitä Kimingin hirviötä on nähty. Eikä siitä ole montaa vuotta. Paikkakunnalla ollaan sitä mieltä, että kyllä otus vieläkin on hengissä, vaikka sitä ei viime aikoina ole satuttu huomaamaan.

Mitään suurempia pahoja tekoja ei otuksen laskuun ole voitu panna. Tosin takavuosina, iston nuoruuden aikana, jolloin Kimingissä vielä oli lahnoja kudetettavana, oli toisinaan sattunut, että vähän syvemmälle laskettu riimuverkko oli sotkettu ja pahasti revitty. Olipa kerran Raatikkalan nuottakin nostettu veneeseen perät revenneinä. Vedettäessä oli tuntunut kummaa jumputusta niihin aikoihin, jolloin siulaverkot jo olivat nuottamiesten käsissä. Oli arveltu suuren hauen olevan nuotassa ja puskevan apajan sisällä puolelta toiselle. Äkkiä oli kaikki ollut hiljaista ja kun perät oli saatu veneeseen, oli niissä ollut runsaasti miehen mentävä reikä. 

Silloin tällöin on rannoilta löydetty kuolleina suuria kaloja, joista osa ruumiista on purtu pois. Kerrankin oli Herran rantaan ajelehtinut suuren hauen raato, jolta oli puraistu pois suurin osa pääpuolta. Kalan raato oli niin suuri, että arvioitiin sen painaneen elävänä toista leiviskää. Päättömiä lahnoja ja säynäitä on harva kesä nähty rannoilla mätänemässä.

Senverran tiedetään Kimingin hirviöstä. Vanha sen täytyy olla, sillä tarina siitä on kulkenut jo kauan kyläläisten keskuudessa. Kerran oli paikkakunnalla oleskellut muuan helsinkiläinen professorikin, joka oli haavilla siivilöinyt järvestä kaikenlaisia nilviäisiä. Hän oli koettanut pyydystää pitkällä siimalla petoa. Syötiksi oli pantu lahnanparkkeja ja isoja ahvenia. Ei ollut kuitenkaan Kimingin hirviö ottanut koukkuun. Suuri hauki oli kyllä saatu.

Paikkakunnalla arvellaan, että otus on menneitten aikojen jäännös, joka on erakkona asettunut Kimingin syvyyksiin ja sitten on Keiteleen vesi laskeutunut ja sulkenut hirviöltä pääsyn laajemmille vesille.

Kukapa hänen tietää.