maanantai 3. joulukuuta 2018

Kiminkijärven hirviö


Tässä yksi mielenkiintoisimmista järvihirviötarinoista, joita olen lehdistä löytänyt. Tarinan on kirjoittanut Heikki Halmesmäki, joka toimi pappina Viitasaarella sekä Pelkosenniemellä. Hän oli myös sangen tuottelias lehtimies, joka kirjoitti ainakin Sisä-Suomeen ja Viitasaaren Seutuun. Halmesmäen kirjoitustyyli on hyvin elävä ja tunnelmallinen, juttu Kiminkijärven hirviöstä on julkaistu Metsästys ja Kalastus lehdessä 1.7.1929.

Kuva: Wikimedia Commons

KIMINGIN HIRVIÖ



Kiminginjärvi sijaitsee ikään kuin korkeitten vaarojen keskelle rakennetussa kattilassa. Varsinkin järven eteläpuolella kohoaa ranta jyrkkänä mäkenä. Länsipuolella pistää järveen korkea niemi, jonka harjulle rakennetut talot hallitsevat näköalaa yli koko  järven. Silläkin puolella on ranta paikoitellen äkkijyrkkää, kohoten suorana kallioseinänä kymmenisen metrin korkeudelle. Järvestä ei ole muuta ulospääsyä kuin pienoinen jokipahanen, jota juuri ja juuri veneellä pääsee kulkemaan ja joka katkaisee järven ja Kiminginlahden välisen kannaksen johtaen järven veden lahteen ja siitä edelleen Keiteleeseen. 


Korkeista rannoista voi jo päätellä, että järvi on yleensä sangen syvä. Vanhat miehet kertovat, että sen syvyyttä on aikoinaan koetettu mittailla, mutta mittauksen on käynyt samalla tavalla kuin Inarinjärvessäkin, niin että: ”Köys katkes, laulu kuultihin: niin syvä oon kuin pitkäkin. Sen syvyyttä ei ole mitattu sittemmin.”


Mutta Kimingissä elää hirmuinen peto. Se asustaa Etelävuoren kohdalla olevan mittaamattoman syvänteen pohjamujuissa. Monen miespolven aikana se on nähty – silloin tällöin. Milloin on joku yksinäinen onkimies joutunut sen näkemään hyvin läheltä, milloin on koko kyläkunta katsellut sitä läntiseltä harjulta, kun se hiljalleen oli viskennellyt keskellä selkää länsituulen loikutellessa. Se oli tuntunut nauttivan auringonpaisteesta ja antanut aaltojen ajella itseänsä Herran rantaa kohti, kunnes rannan lähestyessä oli nostanut päätään ja hiljaa painunut syvyyteen. Niin paljon oli nähty, että pää muistutti suuresti hevosenpäätä ja oli siinä ollut suuret silmät, melkein kahvilautasen kokoiset.


Vuorelan Isto, vanha Kimingin rannan asukas ja kalamies, jonka mökki sijaitsee Etelävuoren läntisellä rinteellä, oli pitkän ikänsä aikana useimmin joutunut näkemään Kimingin hirviön. Kerrankin Isto oli ollut nostamassa mertojansa ahvenenkudun aikana Etelävuoren alta auringonnousun aikaan. Oli kuulunut veden läiskäys ja kun Isto nosti päätään, oli noin kymmenen sylen päässä häntä katsellut Kimingin hirviö. Yläruumis vaan oli ollut näkyvissä, mutta selvästi oli Isto nähnyt hirviön pään, suuren kuin hevosella, sen muljottavat silmät, joita se ei ollenkaan räpytellyt, pienet korvat ja eturaajat, jotka olivat muistuttaneet jonkinlaisia räpylöitä. Hirviö oli vain lempeästi katsellut kauhusta jähmettynyttä istoa – ei sen tiedetä koskaan yrittäneenkään ahdistaa ihmisiä. Hetken kuluttua oli Isto viskannut mertansa järveen ja kiireesti soutanut rannalle. Vielä ukon lähtiessä rannasta hakemaan pyssyänsä oli otus häntä katsellut, mutta hänen palattuaan kymmenisen minuutin kuluttua ei siitä enää näkynyt jälkeäkään.


Kerran oli Isto maannut pihanurmikolla päivällislevolla ja katsellut Kimingin peilikirkasta pintaa heinäkuun helteisenä päivänä. Hänen huomionsa kiintyi tukinpäätä muistuttavaan esineeseen, joka hiljakseen liikkui keskellä salmea. Siinä se taas oli, Kimingin hirviö. Samassa saapui pihaan ukon poika, joka sieppasi tuvan naulasta japanilaisen kiväärinsä ja ampui muutamia laukauksia petoon. Vasta neljännen laukauksen pamahdettua otus taas hiljaa painui näkymättömiin. Se olikin viimeisin kerta, mitä Kimingin hirviötä on nähty. Eikä siitä ole montaa vuotta. Paikkakunnalla ollaan sitä mieltä, että kyllä otus vieläkin on hengissä, vaikka sitä ei viime aikoina ole satuttu huomaamaan.

Mitään suurempia pahoja tekoja ei otuksen laskuun ole voitu panna. Tosin takavuosina, iston nuoruuden aikana, jolloin Kimingissä vielä oli lahnoja kudetettavana, oli toisinaan sattunut, että vähän syvemmälle laskettu riimuverkko oli sotkettu ja pahasti revitty. Olipa kerran Raatikkalan nuottakin nostettu veneeseen perät revenneinä. Vedettäessä oli tuntunut kummaa jumputusta niihin aikoihin, jolloin siulaverkot jo olivat nuottamiesten käsissä. Oli arveltu suuren hauen olevan nuotassa ja puskevan apajan sisällä puolelta toiselle. Äkkiä oli kaikki ollut hiljaista ja kun perät oli saatu veneeseen, oli niissä ollut runsaasti miehen mentävä reikä. 


Silloin tällöin on rannoilta löydetty kuolleina suuria kaloja, joista osa ruumiista on purtu pois. Kerrankin oli Herran rantaan ajelehtinut suuren hauen raato, jolta oli puraistu pois suurin osa pääpuolta. Kalan raato oli niin suuri, että arvioitiin sen painaneen elävänä toista leiviskää. Päättömiä lahnoja ja säynäitä on harva kesä nähty rannoilla mätänemässä.


Senverran tiedetään Kimingin hirviöstä. Vanha sen täytyy olla, sillä tarina siitä on kulkenut jo kauan kyläläisten keskuudessa. Kerran oli paikkakunnalla oleskellut muuan helsinkiläinen professorikin, joka oli haavilla siivilöinyt järvestä kaikenlaisia nilviäisiä. Hän oli koettanut pyydystää pitkällä siimalla petoa. Syötiksi oli pantu lahnanparkkeja ja isoja ahvenia. Ei ollut kuitenkaan Kimingin hirviö ottanut koukkuun. Suuri hauki oli kyllä saatu.


Paikkakunnalla arvellaan, että otus on menneitten aikojen jäännös, joka on erakkona asettunut Kimingin syvyyksiin ja sitten on Keiteleen vesi laskeutunut ja sulkenut hirviöltä pääsyn laajemmille vesille.


Kukapa hänen tietää.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Furia infernalis ja gand-kärpänen


1720-luvulla nuori Carl von Linné käyskenteli keräämässä kasveja Lundin lähistöllä, Fågelsongissa. Yhtäkkiä jokin pisti häntä käsivarteen, mutta tuolloin hän ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Pian kävi kuitenkin ilmi että kyseessä oli tavallista itikanpistoa vakavampi juttu. Linnén käsi turposi ja hänelle nousi kova kuume. Lopulta kirurgi nimeltä tohtori Schnell paransi Linnén avaamalla hänen käsivartensa kainalosta kyynerpäähän asti.

Linné oli tuolloin varma että häneen oli iskenyt ohuen ohut mato, joka oli lennähtänyt hänen kimppuunsa, kaivautunut salamannopeasti ihon sisään ja aiheuttanut hengenvaarallisen tulehduksen. Kyseessä oli siis sama vaiva jonka arveltiin aiheuttavan karjan ja porojen massakuolemia. Lentotauti, skottpilen, jonka taikauskoiset maalaiset kuvittelivat olevan noituuden aikaansaannosta. Linné uskoi kuitenkin että syy pelottavaan tautiin oli hyvinkin luonnollinen. Omassa taksnonomisessa järjestelmässään Linné antoi tälle tuntemattomaksi jääneelle otukselle nimen Furia infernalis.

Lars Levi Laestadius, joka on tullut tunnetuksi aivan toisenlaisista yhteyksistä, harrasti innokkaasti luonnontieteitä ja kansanperinnettä. Kirjassaan Lappalaisten mytologian katkelmia hän yhdistää Linnén furian saamelaisten gand-kärpäseen. Laestadiuksen mukaan lapinnoita säilytti tätä kummallista kärpästä pienessä rasiassa, ja saattoi lähettää sen ahdistamaan vihollistaan tai tämän poroja. Tässä saamelaisessa tarinassa Laestadius näki kansanomaisen käsityksen Linnén kuvailemasta Furiasta.

Gann tai gandr on norjalainen sana jolla on monia merkityksiä. Pääasiassa se tarkoittaa saamelaisten taikuutta ylipäätään, toisinaan taas spesifimmin noidan lähettämää tautiprojektiilia eli noidannuolta. Monet lähteet ovat kääntäneet sen merkitsemään 'sauvaa', jossa merkityksessä se usein mainitaan osana nimeä Gandalfr, joka on kääpiön nimi Runo-Eddassa. Tunnetumman nimestä on tehnyt Tolkien, joka tietysti oli myös hyvin perehtynyt norjalaisee kansanperinteeseen. Ohessa Tolkienin itsensä piirtämä 'ganflue', eli gand-kärpänen.
Gand kärpäsestä en ole löytänyt kovinkaan paljon tietoa Laestadiuksen kirjaa lukuunottamatta. Tosin eräässä Jonas Lien novellissa esiintyy gann-finn (saamelaisnoita), jonka ympärillä parveilee aina lauma mehiläisiä. Hyönteiset pörräävät noidan turvekammissa ja pesiytyvät hänen päällään olevan turkin laskoksiin. Hyönteisillä on ilmiselvä yhteys noidan taikavoimiin.

Monia sairauksia on aikaisemmin arveltu noidan lähettämien 'tautiprojektiilien' aiheuttamaksi. Tällaisista melikuvista kertovat sellaiset nimitykset kuin amputauti ja noidannuoli. Valistuksen aikaan näitä uskomuksia alettiin järkeistää, ja hyvin usein taudin aiheuttajaksi ajateltiin
tuntematonta hyönteistä tai matoa. Näiden käsitysten innokas kannattaja oli myös Linné, joka sai omakohtaisesta kokemuksestaan lisää vettä myllyynsä. Furian aiheuttama tauti kuvailtiin monissa lähteissä harvinaisen rajuksi, kuolema saattoi seurata muutamissa tunneissa. Hoitona käytettiin kansanperinteen mukaan eräänlaista rahkahaudetta, mutta myös pistoskohdan avaamista kirurgisesti, tai jopa amputaatiota.

Monet Linnén kollegat ja oppilaat etsivät innokkaasti Furia Infernalista. Tukholman tiedeakatemia lupasi, useammin kuin kerran, tuntuvan summan rahaa tämän tuhoisan otuksen löytäjälle. Vaikka sen aiheuttamia sairaustapauksia dokumentoitiin useasti, ja monet kirjoittivat selostuksia sen elintavoista ja ulkomuodosta, kukaan ei onnistunut korjaamaan palkkiota. Syykin tähän alkoi olla 1800-luvulle tultaessa selvä. Todellisuudessa sellaista hyönteistä kuin Furia infernalis ei ollut olemassa. Linné alkoi vanhemmiten epäillä omia muistikuviaan ja poisti lopulta Furian Systema Naturaestaan. Kirjassa Naming of the shrew arvellaan että Linnen sairastumisen saattoi aiheuttaa paarman pureman välityksellä leviävä virus.

Furia infernalis elää kuitenkin yhä, varmaankin mahtipontisen tieteellisen nimensä ansiosta. Kun nimi on kerran jollekin otukselle annettu, sitä ei voi käyttää enää toistamiseen, tästä johtuen Furia infernalis on ikuistettu taksonomiseen järjestelmään. Furia on eräs harvoista hyönteisiin kuuluvista kryptideistä, jonka olemassaolosta tai olemassaolemattomuudesta eräät tahot jaksavat edelleen väitellä.

Oma kiinnostukseni Furiaan heräsi juurikin Laestadiuksen kirjan ansiosta. Pieni, lähes näkymätön ja tuskallisen kuoleman aiheuttava Furia onkin kammottava olento. Kryptozoologisella pelkoasteikolla se jättää jälkeensä monet kauhistuttavat jättiläisotukset. Sen lisäksi siihen saattaa törmätä Suomen rajojen sisäpuolella, sillä sen elinympäristöksi mainitaan useasti nimenomaan Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan suot.

Otin Furian novellini aiheeksi kun jokin aika sitten sain mahdollisuuden osallistua kryptozoologiasta ammentavaan novelliantologiaan. Kirja ilmestyy Kustantamo Helmivyön kustantamana, mutta kertoilen siitä enemmän lähitulevaisuudessa.

maanantai 8. lokakuuta 2018

Knalli ja pimeän piirto, eli miten taikaministeriössä töppäillään

Kaikki sai alkunsa siitä kun luimme toisillemme Harry Potterit ääneen. Tietysti se tuli mieleen kun pääsi kurkistamaan ministeriöön ja näki sielunsa silmin knallihattuvelhot heittelmässä paperilennäkkejä. Mietimme mahtoivatko muistiot mennä helposti sekaisin? Millaisia ovat Päivän Profeetan ristisanatehtävät? Hyväksytäänkö taikaministeriössä huonekasveja? Onko ylemmille virkavelhoille olemassa oma herrainklubi? Eihän se tietysti ollut mitenkään poikkeuksellista, kuka tahansa fanaattinen K&S fani on varmasti ajatellut aivan samoin...


Eero ei kauaa aikaillut, vaan pisti töpinäksi. Seuraavana jouluna minua odotti kolme ensimmäistä jaksoa taikaministeriön virkamiesten möhläyksiä. Se oli elämäni paras joululahja.

Kaikki tietävät Harry Potterin, mutta tämän riemastuttavan fanifiktion toinen ainesosa eli Knalli ja Sateenvarjo, kaivannee hiukan esittelyä. Kyseessä on John Grahamin ja Edward Taylorin luoma kuunnelmasarja, jonka suomalainen versio näki päivänvalon vuonna 1979, ja on näin ollen melkein yhtä vanha kuin minä! Knallissa ja sateenvarjossa seurataan herrojen Hamilton Jones ja Richard Lamm edesottamuksia valtion palveluksessa. He osaavat sotkea tehtävän kuin tehtävän mitä riemastuttavimmalla tavalla. Olen kuunnellut myös alkuperäistä Men from the ministry-sarjaa, mutta suomalainen versio pesee nämä alkuperäiset mennen tullen, juurikin fantastisen näyttelijäkaartin ansiosta.

Eero on kirjoittanut Knallit ja pimeän piirrot kuunnelman muotoon, ja alussa on lista hahmoista ja näyttelijöistä, esimerkiksi ensimmäisen osan henkilölista on seuraavanlainen:



Henkilöt
Kserkses von Roguli:         Kauko Helovirta
Hieronymus Lorvi:             Pekka Autiovuori
Fluoria Viireenkilkka:       Aila Svedberg
Lordi Voldemort:               Yrjö Järvinen
Corban Yaxley:                  Topi Reinikka
Peter Piskuilan:                  Olavi Ahonen
Pygmalion Tappura:           Jarkko Rantanen
Hannah Smith:                   Mari Vainio
Pius Sakia:                         Aarre Karen
Dolores Pimento:               Pia Hattara
Angus Untelo:                    Tuomas Mattila
Kertoja:                              Asko Sarkola

Henkilölista on tarpeellinen, sillä todellinen knallifani kuulee äänet pässään tekstiä lukiessa. Kuten listasta näkyy, mukana on myös kirjoista tuttuja hahmoja. Siksi koenkin tärkeäksi huomauttaa että Knalli ja pimeän piirto on fanifiktiota ja se on kirjoitettu puhtaasti viihdyttämistarkoituksessa. Jaksoja saa lukea ilmaiseksi esimerkiksi facebookin Knalli ja pimeän piirto -ryhmässä.

Tarinoiden idea on melko suoraviivaista K&S rymistelyä. Kaksi hyvin tutun oloista virkavelhoa, Kserkses von Roguli ja Hieronymus Lorvi, suorittavat erilaisia tehtäviä taikaministerin, Dolores Pimennon tai lordi Voldemortin eli sir Boiginin määräyksestä. Usein nämä tehtävät epäonnistuvat hurjalla tavalla. Tylypahkan pikajuna joutuu katsastettaessa jästien rataverkostoon, tai pimeyden lordin tarkoin varjelemat hirnyrkit päätyvät seikkailemaan vähän mihin sattuu. Taikaministeriön kaverit töppäävät aina!

Tervetuloa Erityisosastolle!


sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Avaruusajan unelmia ja valaan muotoinen musta-aukko

Tämä vuosi on kulunut nopsaan. En ole saanut oikein mitään aikaiseksi, ja varsinkin taiteilu on jäänyt tosi vähiin. Mutta yhtä kansikuvaa olen työstänyt kuin Iisakin kirkkoa. Voila!


Kansi Saara Henrikssonin piakkoin ilmestyvässä novelikokoelmassa Avaruusajan unelmia näyttää suurin piirtein tältä. Tämä on kuvan GIMP-versio. Olen tähän asti käyttänyt GIMPiä ja se on tuttu, turvallinen ja luotettava, sekä ennen kaikkea ilmainen. Kansikuvaprojektien kanssa olen kuitenkin huomannut että se ei enää riitä. Painoon menevät tiedostot vaativat erilaisia väritiloja kuin pelkästään nettiin tarkoitetut kuvat, joten päädyin hankkimaan Affinity Photon joka ymmärtää CMYK-kuvien päälle.

Affinity vaikuttaa pätevältä ohjelmalta, mutta en ole ehtinyt suuremmin siihen vielä tutustumaan. Haaveena on käyttää pimenevät syysillat uusien kuvien luomiseen, joten toivottavasti blogiinkin ilmestyy pikapuoliin enemmän eloa ja väriä.

Jänitän kovasti miltä kirja näyttää sitten kun saan sen kouraani. Kansikuvantekijä on vastuussa aika paljosta. Kirjan ulkonäkö on kuitenkin yksi tärkein ostokriteeri, niin julmalta kuin se kuulostaakin.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Confusarius Maris Baltici, Itämeren merihirviö

Luettuani Marko Hautalan kirjan Kuokkamummo, kiinnostuin kirjassa mainitusta Raippaluodon merihirviöstä. Kyseinen luikertelija on Hautalan kirjassa melko pienessä roolissa, eikä siitä nykyään tunnu löytyvän paljonkaan tietoja. Merihirviöllä on kuitenkin ollut sijansa saariston mytologiassa ilmeisesti 1800-luvun alusta alkaen. Raippaluodon kruunun nimismies Olof Reinhold Sjöberg antoi hirviölle jopa tieteellisen nimen, Confusarius Maris Baltici.


Merihirviö ilmestyi myös lehtien palstoille joskus 1800-luvun puolivälin jälkeen. Nimimerkki Aataminpoika kirjoittaa Kokolan Lehdessä hirviöstä seuraavaa:


Kokkolan Lehti 20.4.1886


Vaasan saaristolaiset ovat kertoneet että Merenkurkun vesillä ja luodoissa olisi useana vuonna, silloin tällöin, nähty outo, suuri eläin, milloin meressä uiskentelevan, milloin maalla vetelehtävän; eikä kukaan ole rohjennut mennä niin lähelle petoa, että olisi saatu tietä minkälainen se oikeastaan on. Näitä kertomuksia pidettiin ensin kauan aikaa lähteneinä vain talonpoikain mielikuvituksesta, ja sanomalehdet tekivät leikiksi koko jutun. Mutta viime kesänä lähetti Raippaluodon nimismies O. R. Sjöberg lääninvirastoon 4 arkkia pitkän kertomuksen, että siellä todellakin oli taas nähty outo peto maata röhöttämässä jollain kalliolla, ja että se oli viimein lähtenyt pois tältä makuusijaltaan, ja mennyt mereen. Tämän kertomuksen johdosta voipi siis luula, että joku meripetojen rotu olisi eksynyt tänne muista maailman osista.


Huhu kertoo, että sotilaamme olisivat äskettäin tavanneet merenrannasta tuntemattoman päällyskalvon, jonka ehkä olisi semmoinen outo peto näin keväällä kesinyt pois päältään. Se pitäisi olleen sen verran karvainen, että sitä voisi käyttää turkkinahaksi; ja onkin tämän keden eräs vääpeli t. k. 7 p:nä myynyt 26 markasta. En tiedä maksettiinko siitä niin paljon sen käytännöllisen vaiko tieteellisen arvon tähden, mutta niin ainakin kerrotaan tapahtuneen. Pedon tieteellinen nimi on kuten kedestä päättäin oli arveltu: Lacunius vinonus; sen rotunimeä ei liene suomennettu.

Olisiko tämä kesi nyt, jos kertomuksessa todellakin on perää, tuohon Raippaluodon petoon kuuluvasta rodusta, en voi päättää. Mutta ylläkerrottu ainakin puoleksi selvittää etteivät nämä jutut olekaan paljaita talonpoikain haaveiluja, vaan osaksi myöskin totta.


Aataminpoika


Viimeisen kerran Raippaluodon merihirviötä on käsitelty lehdissä vuonna 1903, jolloin Tidskrift för jägare och fiskare julkaisi erään herra S:n kirjoittaman jutun merihirviöstä. Lieneekö tämä herra S. se samainen nimismies, en ole saanut selville, mutta ainakin hän väittää itse antaneensa merihirviölle sen tieteellisen nimen. Suomensin otteen Huvudstadsbladetin pakinasta jossa tätä "mätäkuun juttua" on jälleen ruodittu pienen epäuskon saattelemana.


Huvudstadsbladet 5.7.1903

Nyt on ajankohtaan nähden hyvin lämmintä, ihanin kesä jonka saatta kuvitella. Ja kuten tavallista, on lämpö tuonut esille myös suuren merikäärmeen. (den stora sjöormen)
Eräs herra, joka kutsuu itseään S:ksi, on metsästäjien ja kalastajien lehdessä (Tidskrift för jägare och fiskare) kertonut, että kyseessä oleva ihme on asettunut asumaan Raippaluotoon. Siellä se on asustellut jo vuosia ja huvitellut leikittelemällä laivojen kanssa. Näin leikki sujuu herra S:n mukaan:
”Kun merikäärme aikoo hyökätä ohi kulkevan laivan kimppuun, lähestyy se sitä sukelluksissa noin neljänkymmenen metrin päähän laivan sivusta, pitäen päätään vain hiukan vedenpinnan yläpuolella. Sitten se kääntää jokseenkin hitaasti vedenalaista ruumistaan siten, että laiva tulee suoraan kohti sen kuonoa. Sitten se sukeltaa laivan alitse niin että pulpahtaa taas pinnalle toisella puolen, neljänkymmenen metrin päässä. Tätä leikkiä, tai miksi sitä sitten pitäisikään kutsua, saattaa jatkua pitkäänkin. Kahdeksansadan metrin etäisyydeltä saattaa laivassa oleva jonkun kerran nähdä pedon; veden ylle kohotetun pään ja pitkän kaulan, mutta nopeasti se taas vajoaa ja sukeltaa aluksen edessä.”
Joten nyt se on sitten tiedossa, Merikäärme asuu Raippaluodossa. Sieltä käsin se tekee pieniä huviretkiä sinne tänne.

--------

Kuten monet muutkin kotimaamme meri- ja järvihirviöt, Confusarius on kadonnut historian hämäriin. Onneksi tiedonmurusia on vielä jäljellä niitä etsiville, ties mitä merkillisyyksiä saankaan vielä kohdata merikäärmettä metsästäessäni.

Lähteet: