Kuva ei liity tarinaan, onpahan muuten vaan hauska. (Metsästys ja kalastus-lehti, 1.9.1920) |
Kirjoittajana tarinassa on nimimerkki T. L. jonka tarkempaa henkilöllisyyttä en ole vielä saanut selville. Jos joku tietää kirjoittajan, olisin kiitollinen tiedosta. Artikkeli Pielaveden suuri hauki esittelee aluksi hiukan alueen vesistöjen historiaa ja kalarikkautta. Sitten kirjoittaja siirtyy kuvailemaan muistoja tästä merkillisestä kalajutusta:
"Varsinkin muikkuja on vesistössä runsaasti, mutta myöskin muita ja jalompiakin kaloja. Mainittavimmiksi kuitenkin ovat nuo Suuren Pielaveden valtavat, hartevat hauit tulleet. Joku vuosikymmen takaperin olivat koukkumiehille nuo kymmenen, jopa siitä ylikin painavat hauit vallan tavallisia ja jokapäiväisiä saaliita, nyttemmin vain ani harvoin sellaisten petojen kanssa pääsee tekemisiin.
Tarkoitukseni olikin nyt kertoa eräästä tällaisesta pedosta,
siitä Pielaveden usein kerrotusta hirviöstä, joka noin 30 vuotta sitten
Pielaveteen laskevassa Petäjäjärvessä tavattiin.
Kun ne henkilöt, jotka pedon silloin olivat nähneet ja sen
kanssa kalastumatkoillaan tulleet tekemisiin, olivat vallan luotettaviksi ja
vilpittömiksi miehiksi tunnettuja henkilöitä, pidettiin silloin kuten vielä
nytkin heidän tarinoitaan vallan uskottavina.
Värjärimestari Olli Virnes, mies kalastajista intohimoisin
ja taitavin Pielavedellä (kuoli joku vuosi sitten) sen ensi kerran näki
ollessaan onkiretkellään mainitulla järvellä. Kohtauksensa pedon kanssa
tapahtui kertomuksensa mukaan seuraavasti: Oli aika noin puolen päivän seudussa
kun hän venheensä perässä istuen siinä kaislikon rinnassa ongiskeli. Päivä
paistoi heleästi ja niin raukaisevasti. Pieni poikansa, joka myös onkimista kokkatuhdolla
oli mallaillut, oli päivän helteestä rauennut ja tuhdolle nukahtanut. Näytti
kuin olisi ilma kaloihinkin laiskottavasti vaikuttanut, sillä toiset vain kuin
sivumennen hiukan täkyä töppäsivät, kun toiset taas sitä tuskin haistoivatkaan.
”Toiset söivät, toiset ei”, kuten Ollin lakooninen vastaus tavallisesti kuului,
jos ken, hänen ongella istuessaan, kalojen ruokahalua häneltä tiedustella
halusi.
Onget saivatkin näin ollen olla kuin omia olojaan, varsinkin suureen
täkyonkeen ei Olli paljon huomiotaan kiinnittää viitsinyt. Mutta annapahan
ollakaan. Suuren täkyongen mahtava vapa hetkahti, oli vähänllä luiskahtaa pois
Ollin vantterasta näpistä. Mutta pian kohosi vapa vedestä, samoin siimakin,
ojentuen suoraksi pitkin veden pintaa veneen keulapuolelle. Veden pinnalle,
veneen vierelle oli ilmaantunut pitkä tumma olento. ”Oliko tuo nyt tukki tai
muu puutos, mikä siihen niin omituisen kevyesti oli kohonnut, sillä kalahan
tuommoinen ei kuitenkaan voinut olla?” arveli Olli ihmeissään. Annettuaan nyt
vavan löysätä käsistään, huomasi hän, ettei tukki uponnutkaan, vain jäikin
siihen veneen vierelle liikkumattonna makaamaan. Kauhukseen havaitsi hän
samalla, että otus, mikä ongessaan oli kohonnut, olikin kala, kauhean suuri
hauki. Sen pää lepäsi keulatullojen kohdalla ja pyrstö kaukana perän takana.
Selän ympärys oli kuin vankan miehen vartalo ja pitkin selkä piirsi sillä syvä
ojanne, joka vettä täynnä. Ihmetyksestä ja pelosta hämmentyneenä ei Olli
uskaltanut liikahtaakaan pienessä venheessään; pelkäsi näet nukkuvan poikansa
vuoksi pedon pian venheen kaatavan, jos sen kanssa kamppailemaankin olisi
uskalnut. Minuutti tai pari kului näin äänettömässä jännityksessä, kunnes peto,
tyynesti pyrstöllään melastaen katosi syvyyteen. Voimakas, kurimoiva pyörre
siinä vain pyöriskeli, osottaen pyrstönsä valtavaa voimaa. Ongen oli se
luiskauttanut pois suustaan. Mutta iloisena, Luojaansa kiitellen nyt Olli
kaikki onkivehkeensä venheeseen, tempoi ylös kiviriipansa ja lähti voimainsa
takaa melomaan kohti kotoista rantaansa.
Kun Olli tästä sitten kotoisilleen ja ystävilleen kertoili,
ei kukaan ottanut häntä oikein uskoakseen. Ja valehtelijaksi olisi hän varmaan
kyläläisten silmissä jäänytkin, ellei sattumalta erään toisen Ollin, Väisänen
sukuaan, välityksellä olisi pälkähästä pois tullut päästetyksi. Olli Väisänen,
joka vieläkin elää ja näkemänsä todeksi vakuuttaa, näki näet kohta sen jälkeen
tuon saman hirviön. Se oli tarttunut samoilta seuduilta hänen uistimeensa ja
kohonnut yhtä tyynenä kuin edelliselläkin kerralla veden pintaan. Seisten
venheessään, oli hän onnistunut kohottamaan sen pään ylös veden pinnasta ja,
niin kertoi Olli, oli osa kitasia silloin vielä järvessä. Ja kun se avasi
sitten suunsa, oli sen punainen kita vallan peloittavan suuri, jonne aivan
helposti mies hänenkin moisensa olisi mahtunut. Uistin luiskahti tällöin pois
ja peto painui jälleen tyynenä, rauhallisena syvyyteen.
Nytpä ruvettiin jo Ollien kertomuksille panemaan enemmän
huomiota. Eräs nuottue läksi heti paikan päälle ja potki syvänteeseen apajansa.
Nuottaa vedettiin ja selvästi huomattiin että apajassa oli kaloja runsaasti.
Mutta kun perät tulivat käsiin, niin ei niin veripäätääkään niissä näkynyt,
ainoastaan vain miehen mentävä reikä osoittamassa, mistä kalat olivat opis
paenneet. Perät korjattiin, apaja uudelleen potkittiin. Mutta samalla
seurauksella. Kuin torpedo suhahti se vain läpi perien vieden muutkin kalat
aina perässään.
Sen jälkeen oli herrasmies kokeillut dynamiittipatrunoilla
saadakseen pedon surmatuksi, mutta ainoastaan seurauksella, että pienempää
kalaa aivan valtoimenaan kohoutui veden pinnalle. Liekkö sitten haukimmekin
surmansa saanut, ei tiedetä, mutta sen koommin sitä kukaan vain ei ole enää
niissä vesissä tavannut.
T. L."
Olihan tuo hauki jo sen kokoinen että siitä olisi kanteleen rakentanut.