Kaksi tarinaa Hyrsystä

Mielenkiintoinen katkelma Hämeen sanomien vuonna 1887 julkaisemasta tekstisarjasta Matkailijan havaintoja Etelä-Hämestä. Tapahtumapaikkana mainitaan Hyrsy, sen lisäksi tekstissä tulee ilmi muitakin paikannimiä. Näistä ei tosin ollut minulle mitään hyötyä. Paikansi yhden Hyrsynsuo-nimisen suokaistaleen lähelle Urjalaa ja oletan että kyse on samasta Hyrsystä. Mutta ehkä saan tällekin vahvistuksen myöhemmin. Mielenkiintoisia kansankertomuksia tähän Hyrsyyn liittyy kaksin kappalein, ensimmäinen kertoo jättiläisestä joka yrittää niittää koko valtavaa suoheinälakeutta, toisessa tarinassa sudenmetsästäjä surmaa jättiläismäisen liskon yhdellä luodikon laukauksella.

Hämeen sanomat 9.8.1887 

Matkailijan havaintoja Etelä-Hämeestä

Kuvaelma Hyrsystä

Mikäpä tuokin lienee, kysynee ehkä nimeä oudoksuen, arvoisa lukija. Hyrsy on eräs suuri niitty Etelä-Hämeessä, Tammelan pitäjässä, - siinä lyhyesti esitettynä selitys oudolle nimelle.

Etelä-Hämeessä alkaa näet pitkänlainen niittyjakso, joka ulettuu lähes kymmenen peninkulman pituudelta Tammelan pitäjästä lähelle Turun kaupunkia. Tämän niittyjakson varsinaisena alkupaikkana pidetään Tammelan pitäjässä sijaitseva ”Torron suoksi” nimitetty, hyvin avara ja vetelä suo, jota tottumaton kulkija ei saata pahaan pulaan joutumatta kulkea, sillä sieltä rimpipaikkojen välistä ei aina hevillä selkiäkään. Valkeat kalalokit ja kurjet ovat kesällä ainoat suon asukkaat. Ennen vanhaan kerrotaan löydetyn tuon suon rannoilta palaneita veneen jäännöksiä, laitoja, keuloja, airojen kappaleita y. m. s., joka saattaa arveluun, että suo on ennen ollut yhtenä vetenä, jossa on saattanut veneellä kulkea. Ympäri mitaten ei sanota sen suon olevan enempää kuin viisi peninkulmaa, mutta onhan sitä siinäkin. 

Niin kuin jo mainittu, alkaa tuosta suosta niittysarja, johon kuuluu monta eri nimityksillä tunnettavia niittyjä, niin kuin Hyrsy, Pillinsuo, Murittu, Rahkio, y.m.s. Nämä kaikki ovat varsin avaroita niittymaita, joista useammat tuhannet pikkutilusten omistajat heinänsä ammentavat. Syystä saattaakin tuota niittyjaksoa, joka on ikään kuin pikkuinen vesistö, sanoa yhdeksi Lounais-Suomen heinäaitoista. Ja koska nuo niityt yleensä ovat suomaita, niin kasvavat ne kuivinakin vuosina melkoisen heinän, sillä suoperä maa pysyy kauan kosteana. Kuivuutta pahempi vihollinen on useinkin tuo ”pohjolan halliparta-ukko”, joka kenties lappalaisten poroille täältä käy varkaisilla Juhannus herkkuja. Hyvin vaarallisia ovat myös noilla tilavilla alueilla vuosittain, niin kutsutut heinä-madot, jotka järjestään syövät nurmen ruskeaksi, ikään kuin etelämaiden vitsauksena peuhaavat heinäsirkat. Tarkkaa silmälläpitoa kysyy siis niitty heinän kasvunajalla, jotta jos matoja ilmestyy, ehditään niiden hävityskeinoihin käsiksi käydä.

Olen ajatellut että, kenties ovat kaikki nuo muhkeat, puheena olevaan niittyjaksoon kuuluvat niityt ennen levänneet Torronsuon kaltaisina hyödyttämättä ketään, vahingoittaen ympäristöä, sillä muotoa näetsen, että vesiperät maat ja etenkin nevat aina nostavat myrkyllisiä kylmiä hallakaasuja. Mutta sitten on jonkun Korpi-Jaakon ehdotuksesta valtio ryhtynyt kuivaus- ja perkaustöihin, ja nyt nuo sangen avarat, etäällä asutuilta seuduilta sijaitsevat lakeudet tuottavat jälkeisille ihmispolville arvaamattoman hyödyn. Samaa mieltä eivät ole sentään kanssa noilta niityiltä liikkuvat kansan tarinat. Ne tahtovat väittää että niityt ovat jo jättiläisten aikoina olleet nykyisessä suurudessaan, koska nuo ”voimapojatkin! ovat siellä niittäessään hikoilla saaneet. Tarina kertoileepi kerkein kielin – kuinka jättiläinen kerran niittää huhki Rahkion avaralla ”pustalla”. Ainoastaan yhden lakisen ennätti hän ponnistaa niityn poikki aamiaispäiviin, vaikka viikatteensa aina niin laajalta heinää pyyhkäisi kuin edellisen iskun kahaus kuului. Arvattavasti piti peikolla olla useamman kymmentä syltä pitkä viikatekin. Toiseen rantaan ehdittyään oli hän nostanut hattuaa ja pyyhkäissyt hikeä otsaltaan, virkkaen: Tuli vähän lämpönen, mutta on sitä parille vasikalle vuotuinen eläke tiedossa, eikä milloinkaan pidä tämän niity heinät kaikki korjuusen tuleman” Ja niin se on käynytkin; aina jää joitakin kohtia joko niittämättä, tai myöhäiset syyssateet mädännyttävät viimeiset heinät, tuolla Rahkiossa.

Isoja käärmeitä kertoo tarina myöskin olostelleen noiden niittyjen rannoilla ylenevissä mäissä, jotka monessa kohden, ikään kuin metsäiset saaret järvillä, erottavat suuremmat aukea toisistansa. Kerran oli suden ampuja käyskellyt Hyrsyn rannassa. Silloin kuuli hän etäältä kamalaa riusketta metsästä. Hiljaa vaanien pujotteli metsästäjä melua kohden ja erään mäen rinteessä keksi hän äärettömän paksun vertaisen matelian, joka antoi auringon säteiden lämmittää välkkyvää, lihakasta kylkeänsä. Hyys hiljaa! Metsästäjä kohotti luodikkonsa oikean silmänsä kohdalle… ampui jättiläisolentoa päähän ja samosi kepeästi tiehensä, pidemmin tarkastelematta, tekikö kuula vaikutusta eläimessä vai ei. Useamman kuuman kevätviikon vierittyä asteli sama metsämies jällensä näillä tienoin ja päähänsä pisti käydä katsomassa, näkyisikö mitään jälkiä enää tuosta otuksesta. Paikalle tultuansa keksi hän kuolleen lohikäärmeen luurankona. Korpit ja muut raatolinnut olivat tuolla erämaassa popsineet lihan käärmeraukasta, jonka pääluista metsästäjän kuula oli tehnyt tekosensa. Risukasan kaltaisena mureni siinä matelian kauhea luuranko, mutta pirstaantuneet ja kuivuneet puut useamman kymmenen sylen avaruudelta todistivat selvästi, että kuolinkamppaus oli ollut hirveä.

Kontuvuoren suuri käärme

Vesihirviöitä on blogissa nähty niin suuret määrät, että on mukava välillä esitellä maalla asuvaa kummajaista. Oma lukunsa lohikäärmeiden suuressa heimokunnassa ovat jalattomat tai kaksijalkaiset käärmeet. Skandinaviassa asustelee lindorm, hautojen ja aarteiden vartija. Alpeilla voi törmätä tatzelwurmiin tai stollenwurmiin. Lindorm kuvataan usein harjalla varustettuna, kissanpäisenä, jossain vanhemmissa lähteissä jopa hevosenpäisenä. Tatzelwurmin erikoisuutena on myös kissan pää sekä mieltymys maitoon. Jos lehmät laitumella ehtyivät, saattoi siitä päätellä suuren käärmeen asustelevan lähettyvillä.

Kissapäinen käärme jonka Jean Tinner kohtasi Frumsembergin vuorella noin vuonna 1711. J.J. Scheuchzerin kirjasta Itinera per Helvetiae

Joitakin kaikuja näistä suurista käärmemäisistä otuksista on kantautunut myös Suomeen. Seuraava kertomus Tuuloksen kappeliseurakunnasta kertoo muutamankin kohtaamisen suuren käärmeolennon kanssa.

Suomen Julkisia Sanomia no 45 22.06.1857

Tuuloksen kappelista 6 päivä kesäkuuta 1857

Kummallinen asia. 

Noin 17 ajastaikaa takaperin, kuulin juteltavan täytenä humuna, miten torpparin tyttö Leena Mikkelintytär Onkijärven torpasta, Sairiolan säterin tilalta tästä seurakunnasta, olisi nähnyt hirmuisen suuren käärmeen kulkevan Kontuvuoren takamaassa, noin puolen peninkulmaa sanotusta Onkimaan torpasta. Asiaa epäiltiin useimmilta seutukuntalaisilta, vaikka moniaat akat samoilta seutuin, jotka silloin olivat marjanpoiminnassa, vakuuttivat tapausta todeksi. Mutta nyt jutteli ainamainitun torpan poika, Aadami Mikkelinpoika, ”Helatuorstaina 21 päivänä viime kuuta, paimenenessa ollessansa Myllykorven reunalla olevassa mäen laidassa lähellä pientä saman suon keskellä olevaa lampia, kello yhden ja kahden välissä j. pp. kuultuaan jonkun erinäisen ja hänelle tuntemattoman kuhinan korvessa, tarkoin katseltuansa äkänneensä yhden hirren tapaisen olennon vetävän itsensä pohjasta etelään päin”. Kertoja sanoi arvelevansa pedon vähintäin kolme syliä pitkäksi, ja sillä olleen sammalen muotoisen haituran selällä. Jos asia on tosi, olisi siinä luonnontutkioille jotakin miettimistä, jos se taas on valhe, niin jääköön Kontuvuoren takamaahan siksi siunattua päiväänsä mätänemään. Mutta kyllä kertoja vakuutti asian olevan toden totuuden.

Aivan tarkkaa sijaintia tälle tapahtumalle on vaikea määritellä, liekö Tuuloksen vai Janakkalan puolella, mutta Karttapaikasta nappasin suurin piirtein tämän alueen kartan jossa näkyvät kaikki nimeltä mainitut paikat.

Kolme syliä vastaa suurin piirtein 5,34 metriä. Mainittu "haitura selässä" lienee harja, joka mainitaan usein myös lindormin yhteydessä. Tämä erikoispiirre erottaa otuksen tavallisista käärmeistä ja tuo mieleen enemmänkin eurooppalaisten bestiaarien myyttiset käärmeotukset. Hangasten käärmekuninkaan yhteydessä maintaan jopa erikseen kissamainen pää. Näyttäisi siltä että Häme on ollut erityisen hedelmällistä maaperää suurten käärmeiden sikiämiselle. Mahtaisikohan näitä jännittäviä käärmetarinoita löytyä vielä paikallisten ihmisten muistista, vai täytyykö niitä varten matkustaa tutkimaan arkistoja?

Pomarkun ja Noormarkun järvihirviöt

Vaikka Honkajoki onkin järvihirviökiinnostukselleni siitä hankala asuinpaikka, että täällä ei ole yhtään järveä, löytyy aivan nurkan takaa muutama tutustumisen arvoinen vesistö. Pomarkkuun ja Noormarkkuun kannattakin nähtävästi lähteä järvihirvirviönbongausmatkalle. 

Viimeisin sukellukseni sanomalehtiarkistoon toi ilmi, että 1800-luvun loppupuoliskon merikäärmevillitys on iskenyt lonkeronsa Satakuntaankin. Isojärvi on Pohjois-Satakunnan suurin järvi ja jo pelkästään sen takia siellä kuuluisi olla oma vesipetonsa. Oudon olennon olemassaoloon vihjailee tämä mielipidekirjoitus Satakunta-lehdessä. Ainakin silminnäkijöiden lista on vaikuttava.

Satakunta no 29 21.07.1877

Kauhea käärme.

Satakunnan viime numerossa, kirjoitetaan meille, ilmoitetaan pomarkkulaisen M. Taipaleen saaneen suuren hauen; arvatenkin mainitun seurakunnan Isosta järvestä, jossa on nähty joitakuita suuria haukia ennenki. Mutta ei kukaan ole sanomalehdissä virkannut mitään siitä suuresta käärmeestä, jonka usea kalastaja on sillä samalla järvellä sanonut nähneensä. Ne, jotka käärmeen ovat nähneet, vakuuttavat sen olevan jonkun syllän pituisen ja vähäisen hirren vahvuisen. Tuon kauhean eläimen ovat muun muassa nähneet Kalle Rosenwall, Gabriel Stenfors, Mikko Marttila ja Juha Saari, jotka myöskin ovat kirjoittajalle siitä kertoneet ja vakuuttaneet tuon kauhean eläimen näkemisen antaneen heille kovan kauhun.

Muutamaa vuotta myöhemmin naapurikunnasta löytyy toinen vesihirviötapaus. Tässä kirjoittajalla on jo huomattavasti värikkäämpi ote aiheeseen. Tapahtumapaikkana on pieni, suorantainen metsälampi, jonka mustista syvyyksistä tämä hurja käärme kohoaa suorastaan kauhuelokuvamaisella dramaattisuudella.

Satakunta no 25 21.06.1879

Kaikkea elävän eteen sattuu

Painojärvi on isohko metsälampi Lassilan tienoilla Noormarkun kirkkokuntaa. Useampia vuosia sitten on jo tämän järven rantalaisten kesken liikkunut puhe kauhiasta vesikäärmeestä, joka tavan takaa sanotaan olleen nähtävänä sen mustassa veden pinnassa, hämmästykseksi ja kauhuksi kaikille näkijöille. Viime tuorstaista 2 vikkoa lähti järven syrjässä asuva torppari Kaarle Huidanlahti järvelle entiseen tapaansa kalastusta koittamaan, ja meloessaan siellä pienessä tukkiruuhessaan, sattui hänen silmiinsä eräs kummallinen vesi-olento, joka tavattoman suuren hauen tapaan kulki veden pinnassa vähän matkaa rannasta. Mies kun luuli tässä hänelle aika kalan tarjona olevan, kiiruhti kohta pitkällä laskuverkollaan sitä kierrokseen laskemaan ja onnistuikin tässä toimessaan jo niin pitkälle, että verkko vesi-olennon ympärillä oli melkein ummessa. Mutta vastapa nyt kumma häntä kohtasi. Sen sijaan kun hän toivoi hyvän tuttavan hauen pään kohta näkevänsä, huomasi hän kauhistuttavan suuren käärmeen pään nousevan vedestä ja laskeuvan ruuheensa, ja samassa kun peto toiselta puolelta ruuhta liukkaalla pyrstöllään luikaili miehen jalkojen ympärillä ruuhen laitojen sisäupolella. Lyömiseen ei hän voinut ryhtyä, sillä pelko oli hänessä väkevämpi, kuin rohkeus. Huomattava oli myöskin, että pedon sieraimista huokui myrkyllinen löyhkä, jota hengittäen mies joutui painontapaiseen tilaan. Mela osui kuitenkin miehen käsissä olemaan ja sitä liikutellen joutui hän melkein kuin tietämättänsä kotirantaansa, yhä vielä pahoinvoipana, päätä polttaen ja puolipyörryksissä. Kotiin tultuansa ja taas tervennä kaikesta kohtauksien vaikutuksesta, jutteli hän kauhistuttavan tapauksensa, jonka hän oli kohdannut järvellä ja varoittaa jokaisen sitä karttamaan, pikemmin kuin antautumaan sen kanssa taisteluun. Niin meille on  totena kerrottu.

Tässä vuoden 1879 uutisessa mainittu Painonjärvi merkittynä punaisella ympyrällä.

Tarinat Pohjois-Satakunnan järvien kummallisista asukkaista eivät ilmeisesti kovin nopeasti laantuneet, sillä muutamia vuosia näiden uutisten jälkeen ilmaantuu mielipidekirjoitus, jossa nimikirjamilla F.P. varustettu kansavalistaja yrittää todistaa Poosjärven kummalliset otukset saukoiksi. Selitettyään ensin muutaman muun käärmeisiin liittyvän kansanuskomuksen, hän vielä lopuksi mainitsee paikalliset jutut Poosjärven "traakeista".

"On täällä liikkunut kolmaskin kummallinen käärmejuttu. Poosjärvessä on pitänyt nähdyksi kauhean suuri käärme. Noita hirviöitä on täällä aina vuosittain nähty, milloin missäkin järvessä. Oikein vanhat vakaat miehet ovat minulle totiseksi todeksi vakuuttaneet, että he ovat nähneet niin suuren, että pää on ollut kuin koiralla ja ruumis paksu kuin hirsi. Mutta kun ei maassamme ole ollenkaan tuollaisia jättiläiskäärmeitä, niin niitä näkeminen täytyy olla erehdys. Nuo heidän ”traakinsa” ei ole muita, kuin saukkoja. Saukko kulkee vedessä aaltoilemalla, pari syltää veden alla, jolloin taas nostaa tuon lattean, pienikorvaisen, mustan ja vaalean juovikkaan päänsä (joka näyttää käärmeen päältä) vedenpinnalle, jolloin taaskin keikauttaa itsensä veden alle. Vaan pään vaipuessa näkyy tuo ”hirren vahvuinen” ruumis ja viimeiseksi paksu tanakka häntä, joka on käärmeen hännän kaltainen. Eräästä omasta erhetyksestäni, kun saukon uimassa nähtuäni myöskin ensi hämmästyksestä luulin ”traakin” näkeväni, voin vakuuttaa että nuo nähdyt ”traakit” ei ole muita kuin saukkoja."

Satakunta 27.08.1884, kirjoittanut F.P.

 

Tässä vielä samassa kuvassa tämä hirviökeskittymä. Isojärvi ja Poosjärvi ovat suhteellisen suuria, pienempi Painonjärvi sijaitsee jossain pikkuympyrän sisällä Lassilan ja Kairilan välimaastossa.