Näytetään tekstit, joissa on tunniste lastenkirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lastenkirjat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Ritva Toivola : Kaislaluodon Pitkäsiipi

Lapsuuden kirjasuosikkeihin tarttuminen on aina hiukan riskialtista. Usein muistojen kultaama tarina on latistunut ja muuttunut... noh, lapselliseksi. Onneksi joskus tulee eteen myös poikkeuksia. Ritva Toivolan Kaislaluodon Pitkäsiipi oli kymmenvuotiaana luettuan jännittävä ja ajatuksia herättävä. Nyt kun luin sen uudelleen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, löysin kirjasta edelleen paljon hyvää ja mielenkiintoista.

Kirja kertoo kahden lokkinuorukaisen seikkailuista. Pitkäsiipi ja Paksunokka syntyvät eräänä keväänä Kaislaluodolla ja muutamien mutkien kautta seikkailunhaluiset lokinpojat päätyvät Rottakaupungin sotatantereille.Tarinassa eletään maailmassa jossa suuri osa ihmiskunnasta on kadonnut ilmeisesti sodan seurauksena. Lähellä lokkien yhdyskuntaa, Kaislaluotoa, on Mäntysaari jossa asuua kaksi ihmisperhettä. Heillä ei ole sähköä eikä koneita ja he elävät maanviljelyksellä. Kauempana mantereella sijaitseva kaupunki on autio, ja lokit kutsuvat sitä Rottakaupungiksi. Muutamien maamerkkien perusteella päättelin Rottakaupungin olevan Helsinki.

Kaislaluodon lokit elävät rauhassa, mutta Rottakaupungissa vallitsee sotatila harmaarottien ja mustarottien välillä. Lokit ja varikset ovat myös ottaneet osaa sotaan, lokit taistelevat harmaarottien puolella, varikset mustarottien. Eläintarinoiden tehtävänä on ollut Aisopoksen saduista alkaen toimia allegoriana ihmiselämän eri ilmiöille. Kirjallisuuden eläinfantasia on jatkanut usein tätä perinnettä, esim Orwellin Eläinten vallankumous. Kaislaluodon pitkäsiivessä tarinan taustalla on ihmisten sota, ja sen jättämät rauniot. Eläimet jatkavat tätä sotaa taistellen tietyllä tapaa ihmisten jättämästä elinympäristöstä. Rotat jopa kokevat että heidän tehtävänään on "jatkaa ihmisten kulttuuriperintöä". Rottakaupungin sodassa taistellaan kaupungin valtavista ruokavaroista, jotka lopussa paljastuvat kuvitteluksi. Ihmisten taakseen jättämä ruoka-aarre on jo aikoja sitten kulutettu loppuun. Sodan päätyttyä molemmat osapuolet ovat häviäjiä.

"-Minusta tuntuu, että olen kasvanut aikuiseksi, sanoi Pitkäsiipi Anselmille niiden valvoessa talon alla ja kuunnellessa pakkasen napsahtelua nurkissa. - Miten typeriä ja lapsellisia Paksunokka ja minä olimmekaan, kun haluttiin lähteä sotaan.
- Te kai luulitte, että siinä noudatetaan joitakin sääntöjä ja ettei kukaan oikeasti vahingoitu ja että paras voittaa."

Kun sota on ohi ja sen tuhoista toivuttu kirjan lopussa päästään jälleen rakentamaan uusia pesiä ja perustamaan perheitä. Kirjan sodanvastainen viesti on selvä, palopuheet on pidetty ja taistelut käyty turhan tähden. Elämässä oleellisinta on sittenkin lennellä meren yllä, kalastella hopeakylkisiä kaloja ja löytää joku jonkka kanssa perustaa perhe.

Johtuu ehkä siitä että luen aivan liian vähän lasten- ja nuortenkirjoja, mutta mielestäni lokkien elämä oli yllättävän raakaa. Nämä sosiaaliset linnut ovat myös kovia riitelemään ja tappeluita ja taisteluita oli paljon. Tapeltiin toisia lokkeja vastaan, kettua vastaan, rottia ja variksia vastaan. Veri lensi ja nokat kalahtelivat. Sodan jäljiltä Rottakaupungin kaduilla oli verta ja ruumiita. Tällaisia yksityiskohtia en muistanut kirjaan uudelleen tarttuessani. Olin näkevinäni kirjassa kahden eläinfantasiakirjan vaikutusta. Ensinnäkin taisteluista ja sotimisesta tuli mieleeni Richard Adamsin Ruohometsän kansa, älykkäät rottatiedemiehet jotka lueskelivat kirjastossa sähköoppia muistuttivat minua Robert C. O'Brianin kirjasta Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat.

Aikuisen näkökulmasta tarina on toki hiukan turhan ylimalkainen. Rottien ja lintujen käymä sota on ohi ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan ja reilut 140 sivua on luettu nopeasti. Kirjassa oli kuitenkin mielenkiintoinen asetelma ja jännittäviä käänteitä. Tärkeintä oli että sain takaisin palan lapsuuttani ilman että tunsin tulleeni petetyksi!

P.S. Tämä kirjabloggaus on luutavasti viimeinen jonka ehdin kirjoittaa ennen syksyä. Olen lukenut tänän vuonna 16 kirjaa ja nyt jonossa olevia kirjoja en mitenkään ehdi lisäämään blogiin. Kaikenlaista muuta tekemistä on vapaa-ajalla niin paljon että vaikka nykyään ehdinkin ihan mukavasti lukemaan, blogin kirjoittamiseen ei yksinkertaisesti riitä aikaa. Siiryn hetkeksi Goodreadsiin ja pyrin kirjoittamaan lukemastani muutaman lauseen edes sinne.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Raija Siekkinen ja Hannu Taina: Herra Kuningas

Hannu Taina on minulle tuttu lapsuudestani lähinnä postikorttien kuvituksista. Tämä herttainen kuvakirja tarttui käteeni kirjaston poistomyynnistä ja kun sitten selasin kirjaa muistin toki tämänkin lapsena lukeneeni. Kirjan takakansi mainostaa sen olevan yksi Otavan kuvakirjakilpailun voittajakolmikosta, enkä ihmettele. Raija siekkisen satu on kaunis kertomus ystävyydestä ja Hannu Tainan herkät vesivärimaalaukset vievät ihmelliisiin maisemiin.


Kirjassa yksinäinen kuningas asuu yksin ihmeellisessä talossaan ja kaipaa alamaisia. Hän tuntuu olevan maailman yksinäisin kuningas keskellä tyhjää valtakuntaa, eikä hän huomaa kaunista puutarhaansa eikä kuule taianomaisen kirjastonsa kuiskivia runoja. Eräänä päivänä kuninkaan oven taakse ilmestyy kissa jonka nimi on Tiikeri. Kissa näkee kaiken kauneuden jonka keskellä kuningas elää, ja yhtäkkiä herra Kuningaskin tajuaa jälleen elämän ihmeellisyyden.


Kissan ystävyys ja sen tuoma uusi elämänasenne vaikuttaa lopulta kuninkaan elämään laajemminkin. Hänen ympärille alkaa hiljalleen kerääntyä ihmisiä, ja lopulta hänellä on kokonainen kaupunki alamaisia. Kirjassa on myös tarkkanäköisesti kuvattu kissan suhdetta omistajaansa. Ainakin minä tunnistin tästä itseni:

"-Minua palelee, kissa sanoi, ja kuningas teki takkaan tulen jotta kissa voisi lämmitellä. 
-Olkaa hyvä herra Alamainen, kuningas sanoi kissalle, ja kissa vastasi: -Kiitos herra Kuningas. Eikä kuningas lainkaan huomannut ett hän palveli kissaa vaikka oli kuningas."

Lapsena en varmaan osannut arvostaa kirjan hienovaraisuutta ja kuvien kauneutta, ainakaan tämä ei koskaan kuulunut kirjasuosikkieni joukkoon. Nyt aikuisena tämä iski aivan toisella tapaa.

Tämä kirja sopii mainiosti Kirjavat kissat -lukuhaasteeseeni, jota varten en ole ehtinyt vielä lukemaan ainoatakaan kirjaa. Uskoisin että vanhoista kissa-aiheisista lastenkirjoista tulee blogattua vastaisuudessakin, niitä on nimittäin kertynyt aika pino.