Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Jason Goodwin: Janitsaaripuu

https://tuijata.wordpress.com/2016/10/31/marrasjannitysta-2016-teemaviikko/

Olen lukenut dekkareita marraskuun ratoksi, ja otan samalla osaa Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
-blogin Marrasjännitystä -haasteeseen. Janitsaaripuu on ensimmäinen osa eunukki Yashim Togalun tutkimuksista kertovaa dekkarisarjaa. Tapahtumapaikkana on 1830 luvun Istanbul, sen kapeat kujat ja loisteliaat moskeijat, sultaanin palatsi ja suljettu haaremi. Istanbul on täynnä historiaa, ja samalla länsimaiset uudistukset puhaltavat uusia tuulia tarujen kaupunkiin. Janitsaarit kukistettiin jo kymmenen vuotta sitten, mutta uusi murha-aalto antaa syytä epäillä että heitä ei ehkä silloin täysin voitettu. Eunukki Yashim kutsutaan tutkimaan kahta kuolemantapausta. Toinen on sattunut Uuden kaartin kasarmilla, ja toinen sulttaanin haaremin suljettujen ovien takana. 

Istanbul on täynnä länsimaisia diplomaatteja, salaliittoja ja juonitteluja. Kansallisuuksien ja kielten sekamelskassa, idän ja lännen välissä tasapainotteleva kaupunki on kiehtova tausta murhamysteereille. Istanbulin alamaailmassa liikkuvat niin salamurhaajat kuin diplomaatitkin. Yashim joutuu kohtaamaan useammankin ruumiin ennen kuin tapahtumat alkavat selvitä.

Kirjan mainioimpia hahmoja on Yashimin ystävä, Puolan suurlähettiläs Palewski. Hän on suurlähettiläs ilman omaa maata, sillä kirjan tapahtuma-aikaan Venäjä, Preussi ja Itävalta olivat jakaneet Puolan jo 50 vuotta sitten. Suurlähettiläs Palewski on jäänne muinaisen valtakunnan suuruden ajoilta, hän asuu rappeutuvassa suurlähetystössään ja elää Ottomaanien kustanuksella, he kun eivät venäläisten kiusaksi ole koskaan lakanneet tunnustamasta Puolan itsenäisyyttä.Toinen tärkeä henkilö kirjassa on Preen, köçek- tanssija, joka hankkii Yashimille tietoja murhien tutkintaa varten. Eunukki Yashim itse jää hiukan mystiseksi hahmoksi. Hänellä on pääsy hoviin ja sulttaani pitää häntä arvossa. Silti hän ei ole palatsin virkamies, eikä orja, vaan hän asuu omassa pienessä asunnossan erään kapean kujan varrella. Yashimin menneisyyteen viitataan muutamaan otteseen, mutta näitä tapahtumia ei avata sen tarkemmin. On kuitenkin selvää että päättelykykynsä ansiosta hän on ansainnut sulttaanin kunnioituksen.

Eunukkien elämä on sellainen asia josta en kovin paljon tiedä. Kirjan luettuani tutkin asiaa ihan wikipediapohjalta, mutta haluaisin vielä perehtyä aiheeseen paremmin. Osa miehistä valitsi vapaaehtoisesti eunukin osan, sillä heillä oli mahdollisuus nousta arvostettuihin asemiin. Osa kuohittiin vastoin tahtoaan, ja Yashim tuntuu kuuluvan tähän viimeksi mainittuun ryhmään. Vaikka Yashim itse kokee olevansa vain puoliksi mies, on kirjaan mahdutettu kuitenkin myös yksi kiihkeä romanssi.

Kirjan luvut ovat lyhyitä, usein alle sivun mittaisia. Eivätkä ne ehkä edes ole varsinaisia lukuja, vaan numeroituja kappaleita. Uuteen kappaleeseen siirrytään aina kun näkökulmahenkilö vaihtuu, ja tätä tapahtuu tiuhaan. Kirja etenee lyhyinä elokuvamaisina kohtauksina joiden välisissä aukoissa ei välttämättä paljon olisi tapahtunutkaan. Tyyli tuntui alkuksi vähän hypähtelevältä, mutta siihen tottui nopeasti, ja tiuha numerointi auttoi muistamaan mihin lukeminen jäi ilman kirjanmerkkiäkin. Yashimin edesottamukset etenivät nopealla tahdilla ja aina teki mieli lukea vielä yksi lyhyt kappale lisää. Janitsaaripuu oli oikein viihdyttävä lukuelämys. Saatan vastaisuudessa perehtyä myös muihin sarjan teoksiin.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Runojen Kissa ja puuttuva omistus

Ostin kirpputorilta eurolla kissa-aiheisen kirjan, Jean-Louis Huen Kissanpäiviä. Kirja vaikutti melko mielenkiintoiselta, ja tulin ajatelleeksi että kirjahyllyssäni onkin jo aika monta kissakirjaa. Eikä pelkästään tietokirjoja, vaan proosaa ja runoja. Siinäpä oiva aihe kirjabloggaukseen! Päätin että käyn hiljalleen läpi hyllyni kissakirjat, ja eiköhän siitä aika monta päivitystä saa aikaiseksi.

Halusin aloittaa tärkeimmästä kissakirjastani, ja yritin arvostella sen, mutta huomasin että sen sijaan päällimmäiseksi nousivat aivan muut asiat. Siksi tämä ei oikeastaan ole kirja-arvostelu, vaan henkilökohtainen muistelu, joka liittyy tiettyyn kirjaan. Kyseessä on Satu Marttilan vuonna 1991 toimittama Runojen Kissa. Siihen on kerätty yksiin kansiin kissarunoja, niin kansanperinteestä kuin tuoreemmiltakin kirjoittajilta, Pablo Nerudasta Edith Södergraniin.

Runojen kissan äiti osti minulle koska olin toivonut sitä, mutta sen saamisesta en tuntenut iloa, sillä sinä jouluna eivät lahjat merkinneet mitään. Se oli viimeinen joulu yhdessä, pelon ja epävarmuuden keskellä. Äiti laittoi aina kaikkiin minulle antamiinsa kirjoihin omistuskirjoituksen ja päivämäärän. Tästä viimeisestä lahjasta se puuttuu kokonaan. Äiti oli päässyt sairaalasta ensimmäisen aivokasvaimen aiheuttaman kohtauksen jälkeen, ja olin mukana kun hän osti kirjan minulle. Taisin saada sen suoraan käteen, ilman käärepaperia, ilman omistuskirjoitusta. Jälkeenpäin kirjoitin kirjaan itse, omalla horjuvalla 13-vuotiaan käsialallani yksinkertaisesti: Joulu 1991. Sitäkään ei olisi tarvittu. Muistan ilmankin koska olen kirjan saanut, ja ilman omistuskirjoitustakin muistan keneltä. Sillä pelkkä kirjan katsominen ja sen mustavalkoisten akvarellikissojen näkeminen täyttää minut surumielisyydellä jota silloin tunsin kun elämältä alkoi pudota pohja pois.

Aikaisemmin samana vuonna sain syntymäpäivälahjaksi Tolkienin Hobitin, jossa on omistuskirjoitus ja päivämäärä, kuten pitikin olla. Äiti on kirjoittanut siihen siistillä kirjastonhoitajan käsialallaan, siihen aikaan kun hän ei vielä ollut sairas. Hobitti on aarre, se on viimeinen kirja jonka äiti omisti minulle, ja siihen liittyy haikea, mutta onnellinen muisto. 

Runojen kissasta puuttuva omistuskirjoitus muistuttaa minulle paremmin kuin mikään muu, että kaikki ei ollut silloin hyvin. Silti se on kirjahyllyni tärkein kirja, jotenkin vajavainen ja keskeneräinen lahja, muistutus elämän ohikiitävyydestä ja siitä miten lapsuus loppuu.

Kirjan runoja luin vasta vuosia myöhemmin. Itse kokonaisuutta minun on mahdotonta arvioida objektiivisesti, sillä kirjaan ja sen saamiseen liittyvät tuntemukset sumentavat vieläkin kaiken muun. Suuri osa kirjan runoista oli minulle ennestäät tuttuja, sillä äitini luki minulle pienestä pitäen myös runoja. Kissa runojen aiheena näyttää pakenevan sitä joka yrittää tavoittaa sen, sillä onhan kissa itse kuin runo, notkea ja nopealiikkeinen, sanaton ja symbolinen. Ehkä kissa ei ole runoissa pääosassa, vaan enemmän jonkinlainen runollinen kuva. Siksi Runojen Kissa on ehkä kissakirjaksi pettymys, sillä monissa runoissa kissa vain vilahtaa kuin varjo, on osa maailmaa jossa tapahtuu, tarkkaillen sivullisena. Luulen että uusia kissarunoja olisi parissa vuosikymmennessä syntynyt jo uudenkin kirjan verran. Sitä odotellessa luen tätä kokoelmaa ja muistan joka kerta äitiäni. 

Hassua miten kirjat tallentavat muutakin kuin sen mitä niiden kansien sisään on laitettu...

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Lumikko ja yhdeksän muuta

Taas on tullut pidettyä pari kuukautta lomaa blogin kirjoittamisesta. Ehkä syynä ovat kaikenlaiset muut kirjoitusprojektit, joihin olen onnistunut saamaan ihan hyvän vaihteen päälle. Myös lukemista olen harrastanut näin uuden vuoden kunniaksi, ehkä siksi että osallistuin goodreadsissa lukuhaasteeseen, ja nyt on pakko pitää yllä hyvää tahtia etten nolaa itseäni lopullisesti. :) Goodreads tarjoaa mahdollisuuden linkittää sinne kirjoitetut arvostelut suoraan blogiin, mutta en jaksanut selvittää miten se tapahtuu, joten kirjoitan samat asiat tänne.

Kotimaista spefiä olen lukenut laiskanlaisesti viime aikoina, joten nyt ajattelin korjata sen asian. Sivistin itseäni tarttumalla Pasi Ilmari Jääskeläisen palkittuun esikoisromaaniin Lumikko ja yhdeksän muuta.

Tiesin odottaa maagista realismia, ja sitä sainkin. Kirja kertoo kiehtovasti Jäniksenselän kylästä, ja sen kulttuurielämästä joka pyörii kuuluisan lastenkirjailija Laura Lumikon ympärillä. Laura Lumikon ammoin perustama Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seura on tarinassa avainasemassa, ja sen jäsenten arvoitukset alkavat nousta päivänvaloon silloin kun seura saa odotetun kymmenennen jäsenen, ja Laura Lumikko katoaa.

Alusta asti kirja kietoi kutkuttavaan odotukseen ja pahaenteisiin vihjauksiin. Mitä pidemmälle juoni eteni, sitä selvemmäksi kuitenkin kävi ettei yksikään arvoitus ratkeaisi tyhjentävästi.

Aivan pätevää reaalifantasiaa ja mukavan omaperäisiä hahmoja. Kieli oli kaunista ja helppolukuista, paikoin runollista ja vahvoja mielikuvia herättävää. Loppua kohden koin että mysteerit jäivät taka-alalle ja taianomaisuus väheni, mutta kirjan viimeisistä sivuista pidin erityisesti. Tosin sen jälkeen tuli tunne että muutamat selkeän yliluonnolliset tapahtumat olisi kirjasta voinut jättää pois, ja keskittyä siihen arvoitukseen, jonka viimeiset sivut ratkaisivat huikealla tavalla.

Kirja muistutti minua hyvin paljon Donna Tarttin romaanista Jumalat juhlivat öisin, jonka kiehtova kerronta kaatui kohdallani sietämättömiin henkilöhahmoihin joihin en kyennyt samaistumaan. Jääskeläisen kirjan henkilöt olivat monessa suhteessa inhimillisempiä, vaikkakin jollain tavalla karikatyyrimäisiä.

Ehkä koin pienenä miinuksena sen että jotkut kirjassa esitetyt selittämättömät seikat jäivätki selittämättömiksi. Toisaalta voi olla hyväkin asia että kirjassa ei ihan kaikkea kirjoiteta auki, vaan lukija saa itse täydentää juonen merkilliset aukot.  

Suosittelen kaikille mysteereistä ja reaalifantasiasta nauttiville.

Lumikko ja yhdeksän muuta
Kirjailija: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaistu: 2006
Sivumäärä: 322
ISBN10:    951796451X
ISBN13:    9789517964517

torstai 17. lokakuuta 2013

Michel Meuger - Lake Monster Traditions, A Cross-cultural Analysis

Kirjan alaotsikko sanookin jo 'cross-cultural analysis', miksi kirja sitten oli sijoitettu luokkaan rajatieto?
No, hiuksia vaan halon... Ajankuluksi... Ja ajankuluksi kirja olikin varsin hyvä vaikka ei muuten olisikaan perehtynyt antropologiaan. Nimi ja luokka saattaa hämätä lainajaa luulemaan että pitää kädessään kryptozoologista kirjaa. Lähinnä kirja on kansatieteellinen ja olisi pitänyt sijoittaa kulttuurihistoriaan.


Koska kirjoittaja on kanadalainen, on vain luonnollista että hän keskittyy Kanadan järvihirviöperinteeseen, aina intiaanien Mishipizhiwistä uudisasukkaiden ilmestyksiin ja nykyajan Ponikeihin. Euroopan ja etelä-amerikan hirviöille on toki varattu runsaasti tilaa, mutta ensimmäiset luvut käyvät läpi Quebecin hirviöjärviä yksi kerrallaan ja varsin yksityiskohtaisesti. Kartat ja silminnäkijäkuvaukset siivittävät meitä matkalle kanadan pikkujärvien korpirannoille joilla intiaanit muinoin kanooteillaan kalastelivat.
Kirjassa on myös vakavaa tutkimusta merenneitojen, merikäärmeiden, ja jopa suomalaisten näkkinä tuntemien olentojen kulttuurillisesta taustasta. Sveitsin lohikäärmeistäkin löytyy liite kirjan lopusta jos pelkkä ylimalkainen viittaus itse tekstissä saa janoamaan vielä lisää. Ovathan monet lohikäärmeet amfibeja, niinkuin hyvin tiedetään, ja monet ovat ne joet joissa nämä veikeät olennot ovat pulikoineet, jopa aivan Euroopan suurkaupunkien keskustoissa.


Kirjasta ei siis löydy teorioita Loch Nessin hirviön alkuperästä, ei valokuvia joutsenliskoista, eikä muutakaan todistelua hypoteettisen liskoystävämme olemassaolon puolesta. Teksti on tiuhaa ja kuvat mustavalkoisia. Luonteeltaan kirja on vertaileva kansatieteellinen tutkimus outojen merellisten ilmiöiden havainnoinnista ja niiden vaikutuksesta ja leviämisestä alkuperäiskansoilta uudisasukkaiden kulttuuriin ja päinvastoin. Kysymyksessä on yhä elävä ja muuntautuva kansanperinne.
 
Järvet ovat aina ja kaikkialla olleet raja tämän ja tuonpuoleisen välillä, siksi ne, niiden rannat ja syvät vedet ovat aina olleet otollisia oudon ja yliluonnollisen havaitsemiseen. Jokainen aika näkee järvissä omat hirviönsä. Euroopan järvissä elivät ennen olennot joiden ulkonäkö ja käytös tuskin kelpaavat todistuskappaleeksi nykyajan liskonmetsästäjälle. Rationalisoitu myytti ja järkeistetty, hirviötutkimukseen valikoiden hyväksytty kansanperinne on synnyttänyt uuden myytin nykyisissä järvissä elävistä hirmuliskoista, elävistä muinaisjäänteistä. Näihin voidaan vielä uskoa vaikka merenneitoihin ei enää uskottaisikaan, tämä muutos on yksi kirjan teemoista.

Suuret kalat ja saksalaisten sukellusveneet saavat omat lukunsa, etenkin sotavuosina saksalaiset sukellusveneet suosivat syrjäisiä skotlantilaisia järviä, sittemmin nekin ovat ymmärrettävistä syistä kadonneet. Myös merenneidot, pohjassa kuljeksivat onnettomuutta ennustavat sikalaumat, ynnä muut sodan enteet, ja merihevoset ovat kokeneet inflaation vuosien myötä, vaikka muinainen hirmulisko elää ja voi hyvin tieteellisesti ajattelevien ihmisten mielissä. 
Outojen havaintojen yhteydet todellisiin meripetoihin ruoditaan tietysti myös. Suurimmat hylkeet, valaat, muinaisille kartanpiirtäjille tuiki tuntemattomat eläimet, joiden vääristyneitä hahmoja vanhat kuvat esittelevät. Olaus Mangnuksen painokuvat ja vanhat kartat paljastavat mereisen kuva-aarteen. Häränpäiset merihirviöt uiskentelevat pitkin pohjoisia meriä seuranaan hirveät valaat, mursut ja meri-ihmiset.
 
Ilahduttavan paljon löytyi tietoa erityisesti Skandinaavisesta 'lindorm' perinteestä joka ainakin suomalaiselle saattaa olla umpi outoa, vaikka naapurustossa liikutaankin. Suomen näkki- ja vetehisperinne on tullut lähinnä idästä, siksi germaaninen jättimato yllättää iloisesti uutuudellaan. Kirjoittaja kunnioittaa skandinaviaa erityisesti juuri merikäärme-perinteen viimeisenä linnakkeena, samalla tavalla kuin Sveitsi on euroopan lohikäärme-uskomusten kotimaa. Tutumpi varmasti sitten on kanadan vesi-hevonen, joka muistuttaa meikäläistä näkkiä ainakin siinä että kyseinen kostean elementin henki mielellään liikkuu hevosen hahmossa, houkutellen ihmisiä ratsastamaan selässään jotta voisi heidät sitten kantaa vedenalaiseen kotoonsa. Tämä vesi-hepo tuntee hauskan sukulaisen irlannissakin, Kelpie on kelttiläisen kulttuuripiirin oma näkki, häränhahmoinen sarvipää joka jahtaa erityisesti nuoria naisia. 

Populaarikulttuuriin eksyneet merelliset hirviöt ovat monin kuvin esillä. Sarjakuvien ja elokuvajulisteiden imukuppilonkeroiset tursaat kuvaavat osaltaan myytin elinvoimaisuutta. Pinnan alla vaani yhä suuri ja tuntematon uhka... 


  


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Stefan Spjut - Staalo


Innostuin kovasti kun luin ensimmäiset kuvaukset Stefan Spjutin Staalosta. Jännittävä kirja pohjoisten metsien peikoista. Ja vielä staalosta, vähemmän tunnetusta saamelaisen mytologian hahmosta. Odotin saavani uutta ja ihmeellistä tietoa pohjoisen perinteistä ja jännittävän fantasiaelämyksen. Kansikin oli hieno ja vakuuttava, vaikka sillä ei olekaan mitään tekemistä Ruotsin Lapin kanssa. Kirjan avattuani kuitenkin tylsistyin.

Saamelaista mytologiaa ei kirjasta löydy; staalo on vain yksi synonyymi peikolle ja sana on päässyt mukaan ilmeisesti vain tuomaan pohjoista eksotiikkaa. Kuitenkin peikot ovat kirjan parasta antia. Niiden hahmoissa on hienoja ja omaleimaisia ideoita, mutta kirja keskittyy välillä liiaksi ihmisiin joista lukija ei kiinnostu pätkän vertaa. Luin kirjaa melkein sata sivua ennen kuin sain selville että päähenkilö on nainen, ja vasta seitsemänsadan sivun loppupuolella minulle kerrottiin että hänellä on silmälasit. Henkilöistä ei kerrota oikeastaan mitään vaikka heistä puhutaan ja heidän annetaan puhua koko ajan.

Realismia on tekstiin yritetty saada luonnollisilla toiminnoilla. Ihmiset niistävät, raapivat kutisevaa kohtaa ja käyvät vähän väliä vessassa. Nuuskaa henkilöt käyttävät kirjan aikana autolastillisen. Joka toisella sivulla kuvattu eritteiden virtaus jää itseisarvoksi eikä onnistu lisäämään mitään merkittävää tarinaan eikä uskottavuuteen. Myös joissain kohdissa käytetty äärettömän pikkutarkka ympäristön kuvaus muuttuu paikoitellen listaukseksi jossa sivuntäytteenä on luettelo auton lattialta löytyvistä roskista ja pikkutavaroista. Tuntuu kuin kirjasta olisi väkisin venytetty Stephen King tyylinen tiiliskivi. Kolmanneksen kirjasta luettuani toiminta alkoi hiljalleen käynnistyä, mutta siinä vaiheessa aloin toivoa että koko touhu olisi jo ohitse.

Tekstin hivenen kalsea ja realistinen ote on kaikesta huolimatta hieno kontrasti merkilliselle tarinalle. Kirjoittajalla on toteava tyyli joka sopii mainiosti pohjoisen tunnelmiin. Tarinaan on riemastuttavasti sotkettu mukaan myös itse peikkomestari John Bauer, jonka elämästä kerrotaan muutama mielenkiintoinen fakta. Tämäkin juonenkäänne olisi ansainnut mielestäni enemmän käsittelyä. Välillä tarina imaisee mukaansa mutta palauttaa sitten taas keskelle kalseaa nuuskanmakuista arkea jossa kellään ei ole järkevää sanottavaa. Henkilöt ovat tylsiä, dialogi huonoa ja kirja on noin 500 sivua liian pitkä. Loppuun, viimeiselle sivulle on säästetty juonenkäänne jonka lukija on jo osannut kuvitella mielessään monta kertaa. Hienoista ideoista ja mielenkiintoisesta aiheesta on onnistuttu keittämään harvinaisen haalea soppa.

Harmittaa että ostin.

Staalo
Kirjoittaja: Stefan Spjut
Julkaisija: Like kustannus
ISBN: 978-952-01-0873-1

torstai 12. syyskuuta 2013

Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita


Kurjet huutavat haikeasti metsän takana, usva hiipii pelloille ja varjot ihmisten sydämiin. Espoon science fiction- ja fantasiaseuran kauhuantolgia Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita ilmestyi sopivasti pimeneviin syysiltoihin ja sitä voikin lueskella vaikka Kekripyhinä.

Kansikuvan on taiteillut Arren Zherbin
Kuten otsikostakin voi päätellä, kauhutarinoiden yhtenä esikuvana on toiminut Lauri Simonsuuren ”Myytillisiä tarinoita” johon kootut kansantarinat kertovat ihmisen suhteesta yliluonnolliseen. Ken vainajia muistelee tutustuttaa meidät uudestaan näihin hurjiin kertomuksiin.

Shimo Suntilan raapale Sauna, nostatti hyytävää tunnelmaa heti kokoelman alkuun. Se oli sadassa sanassaan yksi parhaista teksteistä.

Juha Jyrkäksen Seitsemän hengen kertomus oli myös yksi suosikeistani. Siinä uppouduttiin ugrilaisen-kansan muinaisuuteen jossain Volgan mutkalla. Sankari Enä Sjanraja on tietäjä, joka joutuu selvittämään välejään pahan Pilmä Ätjän kanssa. Varsinkin novellin alku oli hienosti kirjoitettu, henkilönnimet tuntuivat kantavan kaikuja suomalaisten kantakielestä, ja uskoisin että kirjoittaja on harrastanut suomen-heimon historiaa laajemminkin.

(Täytyy tunnustaa että olen melko nirppanokkainen historiallisen fiktion lukija. Luen säädyttömät määrät sekä vanhaa kotimaista kirjallisuutta, että kulttuurihistoriallista tietokirjallisuutta. Yksikin moderni sana tai ilmaisu tarinassa jonka pitäsi sijoittua vaikkapa keskiajalle, saa minut tarpeettomasti tuohtumaan. Oli tarina kuinka hyvä tahansa.)

Anna Malisen Maria Antintytär oli mielenkiintoinen kuvaus kansanperinteen parasta. Vanha asiakirja noitaoikeudenkäynnistä herättää menneisyyden uudestaan eloon kammottavalla tavalla. Tapahtumat tosin seuraavat toisiaan hurjaa vauhtia, ja novelli loppui hiukan liian nopeasti. Olisin mielelläni lukenut noitien pikku apureista enemmänkin.

Jotenkin tuntuu että olen jäävi sanomaan yhtikäs mitään Eero Korpisen panoksesta antologiaan, mutta sanon nyt kuitenkin edes jotain. Vainajan palmikko sijoittuu Kuortaneen järvimaisemiin ja Lapuan Simpsiönvuorelle, jossa asuu ihka oikea piru. (Kävimme sitä Eeron kanssa jopa paikanpäällä etsimässä.) Ala-Kuljun Juho-poika yrittää saada apua sisarelleen kuuluisalta paholaiselta, mutta tulee lopulta katumapäälle. Paholaisen puijaaminen ei kuitenkaan onnistu, ja tarina vyöryy onnettomaan loppuunsa. Vainajan palmikko on kerronnaltaan ja teemoiltaan kokoelman eniten kansansatua muistuttava kertomus.
 
Samuli Antilan Rajat oli antologian pelottavimmasta päästä, koska olen aina pelännyt kummituksia. Tarinassa esiintyvä olento on kuvattu juuri sellaiseksi kuin sen kuvittelinkin ja tämä vanha tarina siirtyy nykypäivään harvinaisen vaivattomasti. Hyytävä tunnelma säilyi loppuun asti.

Monet kirjan yliluonnolliset olennot olivat minulle ennestään tuttuja, joissakin novelleissa oli kuitenkin aivan uusia ja odottamattomia, moderneja kauhuelementtejä. Etukäteen olin odottanut enemmän historiallisia tarinoita, pieniä paikallisia kertomuksia, joiden innoitus löytyisi vaikkapa kotiseutuyhdistysten kokoamista kylähistorioista. Kirjassa oli kuitenkin laaja ja monipuolinen valikoima erilaisten kirjoittajien näkemyksiä suomalaisesta kansanperinteestä. 

Kaikkia antologian tarinoita en tässä ehdi käsitellä, lukekaa itse! 

Kirjailijoina antologiassa ovat: Anne Leinonen, Jussi Katajala, Mari Saario, Tarja Sipiläinen, Juha Jyrkäs, Markus Harju, Anna Malinen, Eero Korpinen, Heikki Nevala, Mixu Lauronen ja Samuli Antila. 
Toimittajat: Samuli Antila ja Markus Harju
Julkaisija: Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC ry. 
ISBN: 978-952-67158-4-1

 


maanantai 9. syyskuuta 2013

Groucho ja Minä

"Kirjoitin niin pitkään arvosteluani, etten koskaan ehtinyt lukea kirjaa" 
-Groucho Marx-

Kun olin pieni, mustavalkoelokuvat olivat tylsiä. Paitsi sellaiset joissa se kiharapäinen tyyppi soitti harppua. Harpo Marxista pidin jo polvenkorkuisena vaikka en ymmärtänyt elokuvista tuon taivaallista. Hölmöltä näyttävä, äänielokuvan aikaan hämmentävän mykkä, kuminaamainen Harpo oli ehkä ensimmäinen TV-ihastukseni. Miesmakuni on luultavasti sittemmin muuttunut...

Eero lukee Marxia
Groucho tuli toki myös tutuksi, ja hän on maalattuine viiksineen, sikareineen ja kulmakarvoineen veljessarjan tunnistettavin hahmo. Hänen omaelämäkertaansa tartuin vasta nyt, tai oikeastaan kuuntelin sen vasta nyt, sillä Eero luki sen minulle ääneen. Liiallisesta järjestelmällisyydestä tätä eeposta ei voida syyttää, se on ennemminkin kokoelma anekdootteja Marxin veljesten elämän varrelta. Rönsyilevää tajunnanvirtaa joka poukkoilee yhdestä hassusta jutusta toiseen. Siihen mahtuu kertomuksia siirtolaistaustaisista vanhemmista, sedistä ja tädeistä, naisseikkailuista ja perheen taistelusta rahapulaa vastaan. En tiennyt Marxin veljeksistä oikeastaan mitään. Lähinnä vain koheltavat elokuvat. Muutamista näyttelijäkollegoista ja tuottajista kerrotaan tarinoita mutta oman menestyksensä valkokankaalla Groucho sivuuttaa lähes täysin, paria pikku tarinaa lukuunottamatta. Kirjasta opin, että elokuvat olivat vain osa mielenkiintoista esiintyjänuraa, johon kuuluivat niin teatteri, radio, kuin televisiokin.

"Mikään ei ole tylsempää kuin kuunnella tyypillisen näyttelijän loputtomia tarinoita menestyksistään. Säästän teidät tarkoituksellisesti niiltä ja toivon että jos te jonakin päivänä kirjoitatte kirjan, teette saman palveluksen minulle."

 Kirjassa vilahtelee kuuluisia nimiä. Osa on nykylukijalle tuntemattomia, 10- ja 20-luvun tähtiä, mutta mukana on tunnetumpiakin henkilöitä. Muun muassa Charlie Chaplinin näyttelijänuran alkuvuosista kerrotaan muutama herttainen juttu. Aika ennen äänielokuvan läpimurtoa on kuvattu huolettoman nostalgisesti. Vaudevillekiertueet veivät Marx-veljekset ympäri Yhdysvaltoja ja lopulta Broadwaylle asti. Jopa maalattujen viiksien historia vaudevillesta valkokankaalle kerrotaan. Ainoastaan Groucho-nimen tarina ei selvinnyt.

Groucho ja Harpo. Koiran nimeä ei Wikimedia kerro, mutta Groucho väittää kirjassaan sen olevan varastettu palokunnalta.

Henkilökohtaisesta elämästään Groucho ei halua paljon paljastaa. Hän jutustelee autoilusta, golfista, kalastuksesta ja sikarinpoltosta. Ainoa myönnytys ilmeisesti kustantajan vaatimukselle paljastaa intiimejä yksityiskohtia perhe-elämästä, on luku jossa Groucho kertoo tyttärestään Melindasta. Käy ilmi että Melinda kietoo isänsä pikkusormen ympärille ja hänen sanansa on laki. Varhaisteinien vaatimukset ja elämänmeno tuntuvat kirjan perusteella olevan melko samanlaista nykyään, kuin viisikymmentäluvun yhdysvalloissa.

Groucho vähättelee jatkuvasti omaa kirjoitustyötään ja kirjaansa, sanoen sitä joutavuuksien kronikaksi, mikä toisaalta tekee siitä helpommin lähestyttävän. Se ei ole suurta taidetta, eikä sitä sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Elokuvista tuttu huulenheitto jatkuu kirjan alusta loppuun asti. Voin vilpittömästi sanoa toivoneeni että sivuja olisi ollut vielä muutaman luvun verran.

Jos blogissani olisi tähtiä, antaisin tälle elämäkerralle neljä tähteä viidestä. Se on helposti luettava ja tavattoman viihdyttävä. Sellainen kirja jonka voi vain avata ja lukaista jos kaipaa piristystä tai on tekemisen puute. Pilke tarttuu lukijankin silmäkulmaan. Voisinkin seuraavaksi etsiä käsiini Harpo Marxin omaelämäkerran Harpo puhuu.

Groucho ja Minä, kustantaja: WSOY, kirjoittanut: Groucho Marx, ISBN 978-951-0-34894-9 

maanantai 19. elokuuta 2013

Kumman rakas

Novellikokoelman arvosteleminen on vaikeaa, varsinkin jos kirjoittajia on useita ja aihepiiri vähemmän tarkasti rajattu. Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen julkaisu, Kumman rakas-antologia, keskittyy ruotimaan rakkauden vaikeutta, mitä omituisimmissa kohtaamisissa ja ympäristöissä. Teemana on ’erilainen rakkaus’ ja aihepiiriin mahtuu niin vampyyreitä kuin vetehisiäkin, pulp-henkistä scifistelyä ja taiteellisella otteella kirjoitettua kummittelua. Kumman rakas siis tarjoaa jotain jokaiselle. Jos luettu tarina ei miellytä, voi hypätä huoletta seuraavaan, kirja kun ei tuomitse. Muutama heikompi novelli ei horjuta mielenkiintoista kokonaisuutta.

Antologian ainoa käännösnovelli, Jeff VanderMeerin Kannettu, on kaksi World Fantasy Awardia voittaneen kirjailijan taattua tyyliä. Omituinen, määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuva, surrealistisilla elementeillä kuorrutettu novelli, viehättää outoudellaan ja tarinallaan. Jussi Katajalan Katarsis, on historiallinen kertomus, jossa mies rakastuu kaupunkinsa agathodaimoniin eli suojelushenkeen. Dramaattinen tarina käyttää hyväkseen kreikkalaista sanastoa, mutta on silti tunnelmaltaan modernia fantasiaa. Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle- novellin rakkaustarina ei ole idealtaan mitenkään uusi, mutta elävästi kuvattu rakastumisen tunne siitä välittyy. Fyysiseksikin yltyvä lonkeroromanssi oli paikoitellen hiukan liian liukas minun makuuni, mutta kielen kauneuden takia sen luki mielellään. Antti Riimuvuoren Nettideitti tarjoaa ajateltavaa nykyteknologian osuudesta ihmisten elämässä ja kuolemassa. Tarinan idea oli hieno, mutta juonen jippo paljastettiin liian pian. Ainoa huono puoli oli novellin lyhyys. Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus pisti silmään antologian huumoripitoisimpana osuutena. Vaikka tarina ei suoranaisesti keskittynyt ruotimaan rakkaustarinaa, kevyttä romattista jännitettä aistin tässä rymistelyssä kuitenkin enemmän kuin monessa muussa novellissa. Onhan huumori seksikästä.
 
Tarinat siis liikkuvat sulavasti ajasta, paikasta ja maailmasta toiseen. Suosittelen Kumman rakas-antologiaa rohkealle lukijalle joka ei erikoista kerrontaa kavahda.

Kumman rakas, Toim:  Taru Luojola, Tarja Sipiläinen
Osuuskumma-kustannus 2012