Meluava kummitus Leignitz’in linnassa. (Spiritisti 1.8.1909)

Spiritisti-lehti ilmestyi vuosina 1909-1913. Sitä toimitti innokas spiritualismin harrastaja Jaakko Jalmari Sten eli Jalo Kivi. Seuraava juttu räyhähengestä on julkaistu lehden kahdeksannessa numerossa vuonna 1909.

"Meluava kummitus Leignitz’in linnassa.

Monia kertomuksia eräänlaisista kummitusjutuista on kerrottu, vaan harvat ovat todistettu tosiksi niin kuin alla oleva.

Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, asui Ingelfinge nimisessä paikassa Saksassa Augustus Hahn, mies joka oli saanut hyvän kasvatuksen. Johan Gottlieb Fichte oli ollut hänen opettajansa, ja hän oli syventynyt Kantin teoksiin, jotka olivat saaneet hänen taipumaan materialismiin. Hän sai paikan neuvonantajana ruhtinas Hohenlohen luona. Otti osaa vapaaehtoisena sotaan Preussin ja Ranskan välillä, sotaan joka päättyi 1810 Tilsitsin rauhan teolla. Sodan aikana 1806 oli hän pakoitettu oleilemaan jonkun aikaa Leignitz’in linnassa Schlesienissä. Täällä tapasi hän vanhan ystävänsä ja koulutoverinsa Charles Kernin, joka jouduttuaan Ranskalaisille sotavangiksi oli saanut kunniasanaansa vastaan luvan oleskella Leignitz’issä. 

Ystävykset ottivat itselleen huoneen linnan ensikerroksessa. Se oli kulmahuone jossa oli akkunat kahdelle puolelle, pohjoiseen ja itään ja jonka lasiovi oli yhteydessä ainoastaan yhden huoneen kanssa, joka taasen ei ollut yhteydessä minkään muun huoneen kanssa koko linnassa. Näissä kahdessa huoneessa ei löytynyt minkäänlaista käytävää joiden kautta vieraat henkilöt olisivat voineet huomaamatta tulla huoneeseen. Paitsi ystävyksiä asui koko päärakennuksessa ainoastaan ruhtinas Hohenlohen kaksi kuskia ja Hahnin oma palvelia. Hahn ja Kern eivät uskoneet minkäänlaisia kummitusjuttuja, ja vielä vähemmän antoivat itseänsä pelottaa senlaisilla.

Muutamia päiviä oli kulunut rauhassa ja ystävykset kuluttivat iltansa sakkipelillä ja lukemisella, siihen asti kun he eräänä iltana puoli kymmenen aikana, istuivat pöydän ääressä keskellä huonetta, ja linnassa oli täydellisesti hiljaista, yhtäkkiä sinkoili heidän ympärillään iso joukko kipsinkappaleita heitettynä ylhäältä. He tarkastivat katon vaan se oli täydellisesti ehjä, ei pienintäkään halkeamaa missään, he koskettelivat kipsinkappaleita, ne olivat jääkylmiä, ikään kuin ne olisivat heitetty ulkoa, vaan sekin oli mahdotonta sillä akkuna oli suljettu. Se oli omituinen tapaus, vaan kun he eivät löytäneet siihen syytä niin menivät he levolle eivätkä sen enemmän ajatelleet koko asiaa. Kun he aamulla heräsivät oli koko lattia täynnä kalkkia, vaan katossa sen enempää kuin seinissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä, että kalkki olisi niistä varissut.

Seuraavana iltana heitettiin vielä enemmän kalkkia, josta osa putosi Hahnin päähän, samalla kuului omituisia ääniä, ikään kuin rummutusta katosta ja seinistä. Tämä piti heitä valveilla jonkun aikaa sen jälkeen kun he menivät vuoteeseen. Molemmat epäilevät toisensa tekevän pilaa, ja vasta kun kumpainenkin oli noussut vuoteesta toistensa viereen lattialle seisomaan, tulivat he varmuuteen että rummutuksen aiheutti jokin yliaistillinen voima. Lopuksi kuului ikään kuin kaukainen rummutus.

Nämä tapaukset aiheuttivat tarkastuksen kaikissa ympärillä olevissa huoneissa. Hankittiin avaimia ja ystävykset toimittivat tarkastuksen kaikissa tyhjissä lukituissa huoneissa jotka olivat ylhäällä ja molemmilla puolilla heidän huonettansa, tutkimuksessa he eivät voineet havaita mitään joka olisi voinut aiheuttaa kaiken yllämainitun. Keskenänsä pilaa laskien lukitsivat he kaikki ovet ja palasivat omaan huoneeseensa.

Tänä yönä piti heitä pitkän aikaa valveilla eräs ääni ikään kuin joku mies olisi käynyt tohveleissa heidän omassa huoneessansa, lyöden tavan takaa raskaalla kepillä latiaan.

Seuraavana iltana saavutti heidät uusi yllätys. Pari tohveleita oli lähellä tulisijaa, yhtäkkiä heitettiin ne yli pöydän toiselle puolelle huonetta, kun ystävykset ihmettelivät tohvelien heittoa ja puhelivat siitä niin tapahtui toinen ihme. Veitsi ja kynttiläsakset, jotka olivat noin 18 tuuman päässä toisistansa eräällä hyllyllä, siirrettiin yhteen jonkun näkymättömän käden vaikutuksella ja heitettiin kovalla vauhdilla Hahnin päätä kohden, mutta äkkinäisellä liikkellä hän sai heiton väistettyä.

Tuskin se oli ehtinyt tapahtua kuin kaikki huoneessa olevat esineet tulivat kovaan liikkeeseen. Saappaat, harjat, kirjat, kalkinpalaset, tina-astiat ja kynttilänjalat kynttelikköineen lentelivät ilmassa kuin höyhenet. Palveliat, linnan vahti ja kaikki muut linnassa olevat kutsuttiin paikalle todistamaan tuota mylläkkää, jota kesti toista tuntia, ja luonnollisesti ei kukaan voinut selittää syytä siihen.

Tämä mylläkkä oli ainoastaan alku sitä seuraaville tapauksille joita kesti lähemmä kolme kuukautta. Kolmena yönä jatkui tuota esineiden heittelemistä, jonka jälkeen ne loppuivat jättäen ystävyksille kolmen neljän yön levon. Sen jälkeen ne taasen alkoivat ja kestivät keskeytymättä kolme viikkoa. Ystävykset menettivät kaiken leponsa joten katsoivat parhaaksi muuttaa vuoteinensa seuraavaan kerrokseen.

Mutta tässä huoneessa tapahtui vielä ihmeellisempiä asioita. Elämää jatkui, ja he olivat tuskin ehtineet laittaa oloansa mukavaksi, kun raskas etulukko jonka he molemmat muistivat jättäneensä alempaan kerrokseen, tuli lentäen läpi ilman ja putosi Hahnin jalkoihin. Sitten rupesi muita esineitä lentelemään. Vaan väsyneitä kun olivat, päättivät he, etteivät he anna ajaa itseänsä pois tästä huoneesta. ”Nukkua minun täytyy saada”, sanoi Hahn ”tapahtukoon mitä tahansa.”

Kern rupesi riisumaan vaatteitansa kävellen ympäri huonetta. Yhtäkkiä hän seisahtaa kuin kivettyneenä peilin eteen, joka oli huoneen nurkassa. Hän seisoi liikkumattomana noin puolitoista minuuttia, jonka jälkeen hän kääntyi Hahnin puoleen lumivalkeana kasvoiltaan ja väristen koko ruumiiltansa. 

Hahn luuli sen johtuvan ilman vedosta ja riensi heittämään hänen hartijoilleen paksun peitteen. Hetken kuluttua Kern kertoi syyn säikähdykseensä. Kun hän käveli lattialla tuli hän luoneeksi katseensa peiliin, jolloin hän säikähti näkyä, jonka hän näki peilissä edessänsä. Sillä oli naisen vartalo, pää, kasvoja lukuun ottamatta, oli peittetty valkoisilla siteillä. Näky liikahti ja loi katseensa Kerniin. Tästä hän säikähti niin että ei voinut vähään aikaan liikahtaa.

Hahn päätti jos mahdollista saada itse nähdä näyt. Hän asettautui sen vuoksi peilin eteen, seisten siinä noin kaksikymmentä minuuttia, aina kehoittaen ”kummitusta” näyttäytymään. Mutta mitään ei näkynyt. 

Nyt oli jo aikainen aamu, mikään uni ei voinut tulla kysymykseen. Sen vuoksi päättivät he muuttaa takaisin entiseen huoneeseensa. He menivät herättämään palvelijoitaan ja lähettivät heidät noutamaan sängyt. Vaan he tulivat heti takaisin.

”Herra Hahn, te olette lukinneet oven, joten me emme voi päästä huoneeseen.”

”Minä en ole lukinnut ovea” sanoi Hahn. ”Te ette ole vielä kylliksi valveilla… Menkää takaisin ja koettakaa uudelleen.”

He tekivät sen, vaan palasivat takaisin. He olivat yhteisvoimin koettaneet painaa ovea, vaan se ei antanut vähintäkään myöden. Oli ikään kuin olisi työntänyt seinää.

Nyt meni Hahn ylös ja toisten läsnä ollessa aukaisi oven ilman pienintäkään ponnistusta.

Sängyt muutettiin nyt ales; mutta samaa esineiden heittelemistä jatkui yhä.

Huhut näistä omituisista tapauksista levisi Hahnin ja Kernin tuttaville, jotka sille naureskelivat. Heidän tuttavistaan pari, kapteen Cornet, ja luutnantti Morgele, molemmat upseereja Baijerin rakuunarykmentissä, ilmoittivat olevansa halukkaita itse tutustumaan tuon kummituksen kanssa. Heille lähetettiin kutsu saapua linnaan. Luutnantti Morgele meni huoneeseen yksin ja sulki tarkkaan oven. Hän oli tuksin tehnyt sen kun hän sai kourallisen kalkkia vasten silmiänsä, saapaspihti, kynttiläsakset ja kynttilänjalat lensivät halki huoneen häntä kohden. Hän katseli ympärilleen vaan ei keksinyt syytä tuolle tapaukselle. Nyt rupesi kaikenkaltaisia huoneessa olevia esineitä tulemaan läpi ilman häntä kohden, ja Morgele joka oli kiivas mies, suuttui ”tuonlaisesta leikistä”, tempasi miekkansa ja alkoi lyömään ympäri huonetta joten hänen ystävänsä olivat pakoitetut murtautumaan huoneeseen, nähdäksensä mitä siellä oli tapahtunut. 

Cornet ja Morgele jäivät linnaan illaksi, jolla ajalla he tulivat huomaamaan huhun todenperäisyyden. He pitivät tarkkaan silmällä molempia ystäviänsä, jos mahdollista keksiäkseen jotain petosta heidän puoleltansa, vaan tuloksetta. Esineitä heiteltiin lakkaamatta, pöytäliina kohosi kattoon asti josta sen jälkeen laskeutui ales entiselle paikallensa.

Pari päivää sen jälkeen ilmoitti Hahn toverilleen aikovansa ajaa partansa. Yhtäkkiä ilmestyivät kaikki parranajossa tarvittavat esineet – partaveitsi, pulveri, harja ja vaahtoastia – jotka kaikki olivat samalla hyllyllä, läpi ilman ja putosivat hänen jalkoihinsa. Hahn täytti astian lämpöisellä vedellä ja kun alkoi saippuoida leukansa, niin astia oli tyhjä vaikka vielä lämmin.

Eräs Darfel niminen mies, joka oli linnan hoitaja, oli ollut monta kertaa samanlaisten pettymyksien uhrina. Erään kerran oli hänen lakkinsa kadonnut siitä paikasta johon hän oli sen asettanut tullessaan huoneeseen, sillä ajalla kun hän sitä etsi toisaalta, ilmestyi se takaisin samaan paikkaan.

Erään kerran Kernin poissa ollessa päätti Hahn yksin ottaa selville ilmiöiden syyn; vaan ilman tulosta. Sillä ajalla uusiintui ilmiöt usean kerran. Useasti hän heräsi siihen että joku valeli hänen kasvojansa kylmällä vedellä, mutta kun hän kosketti kädellänsä kasvojaan ei hän tuntenut ensinkään märkyyttä. 

Kerran joulun edellä oli Hahn pakotettu matkustamaan Breslauhin muutamiksi päiviksi, sen ajan oli hänen palveliansa Kernin huonetoverina. Nyt tapahtui kaikista ihmeellisin ”ihme”. Eräänä iltana puheli Kern Johnin kanssa, joka seisoi lähellä ovea. Pöydällä keskilattialla oli olutastia ja juomalasi. Olkoon mainittu, että pieneen aikaan ei ollut mitään melua kuulunut; mutta mainittuna iltana nostettiin olutastia ilmaan ja kaadettiin lasi noin puolelleen. Sen jälkeen astia laskettiin pöytään. Nyt nostettiin lasi ylös, kallistettiin ja tyhjennettiin, ikään kuin joku näkymätön olento olisi juonut sen, ja ei pisaraakaan olutta näkynyt lattialla eikä pöydällä.

”Taivaan Jumala” huudahti John, ”katsokaa se nielee olutta”.

Joku aika sen jälkeen tapahtui häiritsevät ilmestykset, ja vasta sen jälkeen kun Hahn oli tullut pahoin haavoitetuksi lentävällä kahvelillä, suostui hän muuttamaan asuntoa. Kern oli sitä monesti tahtonut, vaan Hahn ei siihen suostunut, sillä hän olisi tahtonut päästä salaisuuden perille. Nyt ottivat he itsellensä huoneen toisesta osasta linnaa, tänne kuulivat useasti elämää entisestä asunnostaan, vaan itse saivat he olla aivan rauhassa.

Mitään selvitystä he eivät koskaan saaneet; vasta muutamia vuosia jälkeenpäin, iski salama ales linnan siihen osaan jossa he olivat ensiksi asuneet ja aiheutti perinpohjaisen korjauksen, ja kun revittiin särkyneet muurit siltä kohdalta missä ystävykset olivat asuneet, löydettiin sieltä hautaamaton miehen ruumis jonka pää oli lyöty halki, ruumiilla oli miekka kupeella."

 Tässä tarinassa on vanhan ajan kummitusjutun lumoa. Leignitz on puolalaisen Legnican saksankielinen nimi. Yritin hiukan googletella jotain tietoja tästä linnasta, mutta ainakaan englanninkielellä en löytänyt tarinaa jonka olisin osannut yhdistää tähän tapaukseen.