Mel Brooksin ja Buck Henryn luoma Salainen agentti 86 (Get Smart) on yksi suosikkisarjoistani, minkä
takia suhtauduinkin varsin skeptisesti vuonna 2008 tehtyyn
samannimiseen elokuvaan, mutta vakuututtuani pääosaa esittävän Steve
Carrellin kyvyistä, päätin antaa leffalle tilaisuuden.
Carrell siis esittää elokuvan sankaria, Maxwell Smartia, agenttijärjestö CONTROLin jäsentä. Toisin kuin sarjassa, Smart ei ole agentti, vaan analyytikko jonka vastuulla on tiedonkeruu ja muu sellainen. Smart on lopen turhautunut työhönsä, ja kaipaa päästä kentälle kuten hänen suuresti ihailemansa agentti 23 (Dwayne "The Rock" Johnson). Tähän tarjoutuukin tilaisuus, kun Siegfriedin (Terence Stamp) luotsaama kansainvälinen rikollisjärjestö KAOS iskee CONTROLin päämajaan ja saa tietoonsa jokaisen agentin ulkonäön. Näin ollen CONTROLin johtajalla, Päälliköllä (Alan Arkin), ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähettää viholliselle tuntematon Smart ja vasta kasvoleikkauksesta palannut agentti 99 (Anne Hathaway) rosmojen jäljille.
Salainen agentti 86 on jännä elokuva. Pelkkänä toimintakomediana arvioituna se on itse asiassa aika hyvä, vikoineenkin silti parempi kuin keskiverrot toimintakomediat yleensä. Maxwell Smartin seikkailuina elokuva ei puolestaan niinkään toimi.
Ensimmäisenä silmään pistää se miten useimpien hahmojen luonteet on laitettu uusiksi, tahtoo sanoa että heistä on tehty ilkeitä. Hyvin ilkeitä. Ensimmäisenä CONTROLin päämajassa Smartia vastaantuleva Larabee, sarjassa Päällikön varsin joviaali sihteerintapainen, on tässä versiossa Smartia ja labran poikia avoimesti pilkkaava mulkku. Agentti 99 puolestaan, joka sarjassa avoimesti ihaili Smartia alusta alkaen, ei pidä elokuvan Maxwellia minkään arvoisena. Kaksikon nokkelaksi tarkoitettu sanailu on paikoitellen suoraan sanoen ilkeämielistä, ja sen seuraaminen tuntuu varsin ikävältä. Kaikkein ikävin luonteenmuutos koskee kuitenkin suosikkihahmoani, Siegfriediä. Koomisesta, törkeän liioitellulla aksentilla puhuvasta arkkikonnasta on tehty puhdas, paljas kusipää. Jos agentti 99 ja Smartin naljailu on varsin ikävää, ovat Siegfriedin touhut todella ikäviä. Miehen joka toinen repliikki on tarpeeton solvaus jotakuta lähellä olevaa kohtaan. Siegfriediä esittänyt Stamp on ilmeisesti päätynyt elokuvaan mukaan hävityn vedon tai vastaavan takia, mies vaikuttaa niin umpivittuuntuneelta ettei hän voi olla mukana vapaasta tahdostaan. Onneksi häntä ei nähdä elokuvan aikana viittäkään minuuttia.
Jos sarja tunnetaan jostakin, niin toistuvista vitseistään. Elokuva ymmärtää käyttää niitä, muttei kuitenkaan aivan niin paljon kuin olisin toivonut. Monet vanhat vitsit jäävät käyttämättä, kuten yllä olevassa julisteessa esiintyvä "...and loving it". Elokuvan omat vitsit ovat kieltämättä paikoitellen todella hauskoja, mutta rytmitys tahtoo pilata ne turhalla hosumiselle. Yhdellekään vitsille ei anneta tarpeeksi aikaa iskeä kunnolla, kun elokuvalla on kiire päästä eteenpäin. Hieman rauhallisemmalla tahdilla niistä olisi saanut irti paljon enemmän. Fyysinen komediakaan ei oikein toimi, sillä niin sujuvaa kuin se onkin, se ei ole samanlaista kuin sarjassa. Yllä oleva juliste toimii jälleen esimerkkinä. Kun Maxwellin toilailut johtuivat sarjassa hänen kömpelyydestään ja höpsöydestään, elokuvassa hän on enemmänkin huono-onninen. Kaikki hänelle tapahtuvat sattumukset tapahtuvat hänelle, eivät niinkään hänen takiaan.
Elokuvan varsinainen juoni on ihan mukiinmenevä, mutta käsikirjoitusta vaivaavat kuitenkin muutamat kummallisuudet. Yksi esimerkki näistä on se, miten Smart on aikaisemmin ollu reippaasti ylipainoinen, ja näkee siitä jopa painajaisia. Tähän viitataan elokuvan aikana monia kertoja, mutta sillä ei tunnu silti olevan mitään merkitystä. Toinen on se, kuinka Smart kuullessaan agentti 99 iän alkaa arvuutella voiko tämä enää saada lapsia. Siis mitä? Eihän kukaan puhu tuollaisia, ei ainakaan Maxwell Smart. Juonellisia mokiakin on. Agenttien ilkeän kinaamisen jälkeen näiden rakastuminen tuntuu todella epäuskottavalta, kuten sekin miksi Smart ylipäätään on alusta asti mustasukkainen naisesta joka ainoastaan vittuilee hänelle. Kannattaa myös olla tarkkana Siegfriedin täysin tarpeettoman esimiehen henkilöllisyyden suhteen. Siihen nimittäin viitataan vain yhdessä ainoassa repliikissä, eivätkä agentit edes kuule tuota ohikiitävä pientä sanaa "sir".
Tästä hyvin pitkäksi paisuneesta motkotuksesta huolimatta Salainen agentti 86 ei ole suinkaan huono elokuva. Siinä on vain sellainen vika että sarjaa ja koko salaista agenttia tuntemattomat tulevat saamaan siitä enemmän irti kuin ne jotka tuntevat. Steve Carrell on kuitenkin varsin hauska Smart silloin kun käsikirjoitus sen sallii ja jopa muistuttaa jonkin verran Don Adamsia, alkuperäisen Smartin esittäjää, Bill Murraylla on hauska cameo agentti 13, joka sivumennen sanoen on kaikkein uskollisin alkuperäiselle hahmolle, ja ne hetket jolloin elokuva on hauska se todella on sitä, joten jopa todellinen Smartfani katsoo elokuvan ihan mielellään loppuun asti.
Ei tosin useammin kuin yhden, ainoan kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti