Finncon 2016 - Eli haahuilua Tampereella

Olen käynyt Finnconissa kerran aikaisemmin vuonna 2014, mutta silloin visiitti jäi niin lyhykäiseksi että sitä tuskin kannattaa mainita. Tänä vuonna olimme Eeron kanssa mukana vähän paremmalla ajalla ja antaumuksella. Olen viikon aikana lukenut blogeista moninaisia coniraportteja, joissa on laveasti kertoiltu kirjallisuuspaneeleista ja kunniavieraspuheista, älykkäistä ajatuksista ja lennokkaista ideoista. Jostakin syystä omat kokemukseni Finnconista ovat huomattavasti hämärämmät. Tässä tulee nyt lyhyesti se mitä mieleen jäi.

Cthulhun tuoppi on tyhjä!

Etukäteen stressasin moninaisia asioita, ja epäilin tuleeko reissusta yhtikäs mitään, mutta perjantaina istuimme joka tapauksessa junassa kohti Tamperetta. Yliopistolle emme ehtineet, mutta illan tärkein tapahtuma Eeron osalta olikin Kuoriaiskirjojen ja Osuuskumman yhteinen Julkkarikvartetti, joka järkättiin Vihtorin kirjastossa. Tilaisuudessa julkistettiin yhteensä neljä teosta; Shimo Suntilan Tähtiviima, Tuomas Salorannan Musta tähti, Eero Korpisen Patli Dunin yö, sekä kolmas Stepanin koodeksi-antologia Teräskoura. (Linkit on lisätty sitä varten että käytte ostamassa kaikki kirjat saman tien!) Julkkareissa oli siis paikalla niin paljon kirjailijoita, että päät  vain yhteen kolkkasivat.

Aluksi odoteltiin että porukka valui hiljalleen paikalle. Kun riittävästi väkeä oli saapuvilla, kustannusmoguli Tuomas Saloranta kertoi muutaman sanan uutuuksista ja esitteli paikalla olevat kirjoittajat. Myös Shimo Suntila kertoi novellikokoelmastaan, ja toimittajan ominaisuudessa Teräskoura-antologiasta. Ilta kului rattoisasti, porukkaa tuli ja meni, keskusteluja syntyi. Join juhlakuoharin lisäksi siideriä ja italialaista olutta ja humalluin turhan helposti, olenhan ollut melkein kaksi vuotta lähes jatkuvasti selvin päin.

Lauantaina marssimme pääkallonpaikalle etsimään Osuuskumma pöytää, sillä minulla oli tiedossa ensimmäinen ja ainoa pöytäpäivystysvuoro. Finncon oli vallannut suuren alueen yliopistosta, ja aluksi en meinannut löytää oikeaan osoitteseen. Kirjailija J.S. Meresmaa opasti minua myyntityön saloihin ja vaikka aamu vaikutti hiljaiselta, myin sentään pari kirjaa. En ollut ihan niin krapulassa kuin olin pelännyt, mutta iloitsin suotta. Vasta iltapäivän puolella kohmelo iski täysillä päälle, joten minä ja Eero hipsimme takaisin hotelliin vaatteita vaihtamaan.

Sillä.

Pari viikkoa ennen h-hetkeä Eero tuli heittäneeksi ilmaan ehdotelman Finnconin naamiaisiin osallistumisesta. No vot! Ei kun pukuja suunnittelemaan. Kaikki illat ennen conia kuluivat ompelu- ja maalaushommissa, joten siinä yksi syy blogihiljaisuuteen. Muutamia epäonnistueneita kokeilujakin ehdimme tehdä ja hylätä, mutta lopputulos oli silti ihan mukiinmenevä. Eero oli valinnut hahmokseen Arkham Knight pelin Scarecrown, ja minä halusin olla Harley Quinn samasta pelimaailmasta.

Hotellista palasimme coniin täysin tälläytyneinä Batman-roistoina, sopivasti myöhässä juhlistamaan TSFS:n julkkareita. Tilaisuudessa julkistettiin kolme kirjaa, Mirka Ulannon Hämärä teehetki, Spekulatiivinen Turku-antologia, sekä Nova 2014-antologia. Komean näköisiä kirjoja kaikki!

Naamiaiset olivat lauantain pääasiallinen jännityksen aihe, varsinkin minulle, koska kärsin esiintymiskauhusta. Pakollinen valokuvaus sujui hyvin, vaikka poseeraaminen hermostutti. Naamiaisiin oli ilmoittautunut paljon upeita pukuja, erityisesti ilahduin kauniista sinisävyisestä vesinymfistä, jonka hahmo oli peräisin Nethack-pelistä.

Kun naamiaisten lavashow oli ohi, pakenimme hotelliin hengähtämään ennen iltabileitä. Telakalle pääsi naamiaisasussa ilmaiseksi sisään, joten pynttäydyimme uudestaan. Pääsymaksu oli vain 2 euroa, joten säästö oli marginaalinen. Kolikot katosivat myöhemmin kuin itsestään, kun huomasin tiskillä Kissojen Suojelu Kisu ry:n keräyslippaan. Muistakaa tamperelaistoverit lahjoittaa hilkkunne kodittomille kissoille kun käytte Telakalla kaljalla!

Kello kymmenen aikaan kokoonnuimme seuraamaan naamiaisten palkintojenjakoa. Olin iloisen yllättynyt siitä että kaikki osallistujat saivat hauskan kunniakirjan ja pientä palkintosälää. Itse sain parillisia sukkia ja Lauren Beukesin kirjan Zoo City. Eeron Scarecrow-asu oli menestys ja sijoittui kolmanneksi. Iltabileitä ei kai kannata raportoida sen tarkemmin, en ainakaan enää tästä eteenpäin muista paljoakaan. Liikehdimme hotellille jo kello yhden aikaan, sillä aamulla oli vielä edessä ankara pakkaaminen.

Rahatilanne ei ole niitä parhaita, mutta muutama
kirjakin tarttui mukaan.

Sunnuntaina oli vielä aikaa kuunnella muutama paneeli ja esitelmä. Aivan ensimmäiseksi eksyimme kuuntelemaan pelaajien paneelia Batman: Arkham series discussion. Arkham-pelit ovat enemmän Eeron heiniä, mutta kuuntelin kuitenkin keskustelua mielenkiinnolla. Vaikka en itse ole ehtinyt viime aikoina pelaamaan paljon mitään, olen kuitenkin sivusta seurannut näidenkin pelien tapahtumia.

Seuraavaksi oli vuorossa Sherlock Finland ry:n luento aiheesta Arthur Conan Doylen haudantakainen elämä ja teot. En edes tiennyt että suomessa on tällainen yhdistys. Olen ankara Sherlock-fani, joten tämä ohjelma kiinnosti. Esitelmä oli asiallinen ja mielenkiintoinen, mutta turhan lyhyt. Reilun puolen tunnin aikana käytiin läpi ACD:n elämä lyhyesti, hänen kiinnostuksen spiritualistisen liikkeen toiminnasta. Väitettyjä yhteydenottoja haudan takaa esiteltiin oikeastaan vain muutama kappale. Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan vielä tarkemminkin näiden viestien sisällöstä. Tapahtuman lopussa ostin kahdella eurolla yhdistyksen jäsenlehdin Holmesiinin.

Kirjallisuuspaneeleita aikatauluumme mahtui oikeastaan vain yksi. Maineentuhoamisantologia-paneelissa joukko eturivin antologisteja keskusteli totaalisesta antologiasta joka päättää koko antologianjulkaisutoiminnan. Yleisökin oli innolla mukana suunnitelemassa tätä antologioista suurinta ja kauneinta, tosin lopullisia päätöksiä lyöty lukkoon. Jäämme vain jännityksellä odottamaan tuleeko tästä antologiahulluudesta koskaan loppua. Näiden levottomien juttujen jälkeen olinkin jo kypsä kotimatkalle :)

Järjestyksesä vasemmalta oikealle: Stig-Peter Lund, Vanda Kalanainen, Sebastian Kalmari, Annastassia Miró ja  Pj. Melissa WonderHerr. (Kuva: Kyuu Eturautti)

Lopuksi vielä henkilökohtaista jeremiaadia imetyksestä ja tissimaidosta, joten jos sellainen ei kiinnosta, voit lopettaa postauksen lukemisen tähän.

Lyhyesti näin: Kärsin koko Finnconin ajan kiristyksestä ja tukalasta olosta, tosin tämäkin epämukavuus oli täysin ennakoitavissa. Olen imettänyt joka päivä vuoden ja kuusi kuukautta, joten parin päivän reissuun lähteminen tuntui ajatuksena hiukan pelottavalta. Päivittäiset imetyskerrat ovat vähentyneet radikaalisti, ja ajattelin että maidon pakkautumisen vaaraa tuskin riesaksi asti on. Väärin luultu! Jo ensimmäisenä iltana julkkareiden jälkeen sain havaita että tissini olivat muhkuraiset ja sinisenkirjavat, koska tyhjennyksestä ei ollut huolehdittu. Olen myös varma että nauttimani virvoitusjuomat edistivät osaltaan maidontuotantoa.

Heräsin lauantaiaamuna seitsemältä tukalaan olooni. Kävin aamulypsyllä ja palasin sänkyyn.  Päivän mittaan varsinkin Harley Quinnin asu tuotti hankaluuksia, sillä olin koko conin ajan noin kaksi kuppikokoa rintavampi kuin sovitusvaiheessa. Onneksi söin aika paljon buranaa krapulaani, joten luultavasti se turrutti osan tuskistani. Lontoosta ostettu burleskikorsetti jäi käyttämättä, siihen en uskaltanut ahtautua missään vaiheessa.

Helpotuksen sain sunnuntaina kello kuudelta illalla, kun palasimme mummolaan. Poika viipyi muutaman minuutin tissillä, ja sinertävät muhkurat olivat muisto vain. Sekä minä että poika olimme hiukan höpsähtäneitä jälleennäkemisen riemusta (iskä tietysti myös), ja koko ilta meni juoksenteluun, halailuun ja hihkumiseen. Ostin ötököistä tykkäävälle pojalleni tuliaisen steampunk-tuotteiden myyjältä. Jättimäinen kuoriainen on ollut kovassa käytössä.

Kyllä Finnconiin tulee lähdettyä uudestaankin, joten nähdään Turussa 2018! Ehkä koko viikonlopun viettäminen spekulatiivisissa tunnelmissa vaatii muutaman harjoituskierroksen näin tottumattomalta, sillä paljon jäi näkemättä ja kärsin ylettömästä väsymyskohmelosta vielä seuraavana tiistaina.

Markku Sadelehto (toim.) - Outoja tarinoita 4

Viimeisestä kirjabloggauksesta on kulunut jo hetki. Romaanit roikkuvat edelleen lukulistalla tai lojuvat yöpöydällä keskeneräisinä. Novelleja sen sijaan olen kuluttanut edelleen säännöllisesti. Outoja tarinoita 4 tarttui mukaan kirjaston poistomyynnistä, ja se tuli luettua saman tien.

Tämä novelliantologia oli poikkeuksellisen tasainen, eikä kovin puuduttavia lukuelämyksiä mahtunut joukkoon. Useimmat kirjoittajista ovat Lovecraftin aikalaisia ja ystäviä, ja Lovecraft toimi haamukirjoittajana kahdessa tämän kokoelman tarinassa.

Ensimmäinen niistä on C.M Eddyn Rakkaat vainajat, joka aiheutti skandaalin ilmestyessään. Tarinan päähenkilö ajelehtii dekadentissa synkkämielisyydessä ja on kyllästynyt elämäänsä. Uutta eloa häneen tuo vasta perheenjäsenen kuolema. Synkkä tapahtuma paljastaa uuden intohimon, ja nuorukainen hankkiutuukin viipymättä töihin ruumishuoneelle, missä hän pääsee päivittäin vainajien läheisyyteen. Nekrofiiliset tuntemukset on kuvattu varsin hienovaraisesti, mutta uskon kyllä että tarina on ilmestyessään järkyttänyt lukijoita. Weird Tales lehti perui lopetuspäätöksensä tämän tarinan tuoman julkisuuden myötä.

Zealia Bishopin Yigin lapset on toinen Lovecraftin avustama novelli. Ilmeisesti Lovecraft kirjoitti tarinan lähes kokonaan itse, vaikka se ilmestyikin Bishopin nimellä. Tässä tarinassa länteen vaeltaneet uudisraivaajat kohtaavat alkuperäisväestön kummallisen käärmekultin. Tarina aiheuttaa väristyksiä nykylukijassakin.

 Sadelehto tituleeraa Mearle Proutia 'köyhän miehen Lovecraftiksi', mutta minusta hänen novellinsa Madon temppeli oli kuvaukseltaan ja tunnelmaltaan yksi antologian parhaista teksteistä. Kummallinen kirous leviää syrjäisestä metsästä lähiympäristöön. Kuoleva metsä on ahdistava paikka, ja mädän löyhkän suorastaan haistaa. Ehkä pohdinta tapahtumien syistä ja seurauksista ei ole kovin hääppöinen, mutta tykkäsin novellista yhtä kaikki.

Mary Elizabeth Counselmanin Kirottujen riutta kertoo lohduttoman tarinan haaksirikkoisista. Seitsemän miestä pelastautuu pienelle, laskuveden paljastamalle riutalle. Eloonjäämismahdollisuudet ovat olemattomat ilman varjoa ja suojaa. Nousuveden aikaan miehet joutuvat istumaan kylki kyljessä riutan korkeimmalla kohdalla. Epätoivoinen tilanne muuttuu painajaismaiseksi kun yksi miehistä löydetään kuolleena; murhattuna. Loppuratkaisu jää avoimeksi ja se onkin osa tarinan ahdistavuutta.

Yksi kirjan heikoimmista lenkeistä on Lovecraftin oma Kammottu talo, jonka loputtoman tuntuiset sukuselvitykset alkoivat viedä mielenkiintoa jo tarinan alkuvaiheessa. Providenceen sijoitettu tarina pääsee kunnolla käyntiin vasta loppua kohden kun  kamalia asioita alkaa tapahtua.

Muita mieleen jääneitä novelleja ovat Clark Ashton Smithin Genius loci, sekä Edmond Hamiltonin humoristisiakin sävyjä saava Hän palasi kuolleista. Ihan jokaista novellia en ryhdy tässä ruotimaan, sillä lukemisestakin on kulunut jo jonkin aikaa. Outoja tarinoita 4 on hyvä kokoelma kauhua, ja tiedän palaavani näiden novellien pariin uudestaan.

Tämä antologia sopii jatkoksi Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.

Finncon lähestyy, jännitys tiivistyy!

En ole ehtinyt päivittämään blogia noin kuukauteen. Kaikenlaista bloggaamisen arvoista kuitenkin olisi, muutama kirja-arviokin odottaa kirjoittamista. Tällä kertaa kuitenkin kerron vähän minua tällä hetkellä jännittävistä asioista, sekä uusista ja tulevista kirjoista.

Olen viime vuosina istunut lähinnä kotona, joten oudoksun ajatusta tilaisuudesta jossa on paljon ihmisiä. Suurin odotuksin ja jännityksellä lähden siis tuleviin kirjanjulkistuskarkeloihin, jotka järjestetään Finncon-perjantaina Vihtorin Kirjastossa. Kyseisessä tilaisuudessa nimittäin julkistetaan peräti neljä kirjaa, ja tupa tulee olemaan täynnä kirjailijoita. Jännitän uskallanko näin pitkän erakoitumisen jälkeen puhua kenellekään. Tarvitsenko rohkaisuryyppyjä? Punastunko tai änkytänkö? Rohkaisuryyppyjen jälkeen varmasti.

Jännitän vähän myös Eeron puolesta, koska olen hyvä jännittämään. Eero on mukana julkaistavassa antologiassa Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista. Eeron novelli Viimeinen sivu sijoittuu Vaasaan, ja mystisiin Vanhan Vaasan tunneleihin. Tämän novellin lisäksi päivänvalon näkee Eeron Intiaan sijoittuva seikkailukirja Patli Dunin yö.
 
Tein Patli Dunin yön kansikuvan ja kansitaiton itse, joten jännitän miltä lopputulos näyttää sitten kun kirjan saa kouraansa. Entä onnistuivatko sisäsivuille luomani kuvitukset? Ovatko viivat muuttuneet tuhruksi? Onko kannen väri aavistuksen pielessä? Ja kirjoitinko edes otsikon oikein? Tuolla fontilla on vähän paha mennä sanomaan...

Suurin jännityksen aiheeni on kuitenkin se, että joudun eroon lapsesta. Suunnitelmien mukaan tarkoitus olisi viettää kunnon Finncon viikonloppu, ja yöpyä Tampereella kaksi yötä ihan hotellissa. Olen imettänyt jo vuoden ja neljä kuukautta, tavoitteena olisi vähitään kolme perättäistä pitkääperjantaita. Kansanperinteestä kinnostuneet tietävät miksi. Olen ollut tähän mennessä yhden yön poissa lapsen luota. Silloinkin itku ja ikävä tuli jo lähdettäessä. Ja siis minä olin se joka itkin. Jos ihan hirvittävä ikävä iskee, joudunko hyppäämään junaan kesken Finncon rientojen, ja porhaltamaan kohti Etelä-Pohjanmaata? Olisiko se noloa?

Kaiken tämän jännityksen keskellä postista tipahti vielä yksi jännittävä juttu lisää, nimittäin Nova 2014 -antologia. Tähän kirjaan on koottuu vuoden 2014 Nova-kirjoituskilpailun kärkikymmenikkö.
Kun selasin kirjaa, huomasin että olenkin lukenut kaikki kirjan novellit Spinistä ja Kosmoskynästä jo viime vuonna. Muihin lehdissä julkaistuihin novelleihin verrattuina Novassa menestyjät erottuivat kyllä joukosta, joten tunnen olevani hyvässä seurassa. Ainoa joka ei vielä ole aikaisemmin ehtinyt julkaistavaksi, on minun ja Eeron yhteisnovelli, Hämärän tyttö, Suvannon sulho. Se siis saa ensijulkaisunsa tässä antologiassa. Nyt jännään millaisen vastaanoton novellit saavat, sillä muistelen, että inhimillisistä erehdyksistä ja kaikenlaisesta kiirestä johtuen novellieni editoimisessa tuli pienoinen kiire. Kaiken muun lisäksi olin jo autuaasti unohtanut novelleistani aikoinaan saamani palautteen, saati mihin olin nämä lappuset pistänyt.

Tämän antologian novellit ovat suositeltavaa luettavaa kaikille joita kiinnostaa kirjoistuskilpailuun osallistuminen. Esipuheessa Pasi Karppanen kertoo hiukan Nova-kirjoituskilpailun, STK:n sekä Turun Science Fiction Seuran historiasta. Tällainen vastaava kirja olisi ollut mukava lukea silloin kun itse ensimmäsen kerran osallistuin Novaan. Ihan hyvin kumminkin pärjäsin siitä huolimatta, sillä tulokset voi lukea tästä kirjasta.

Antti Salminen - Lomonosovin moottori

Antti Salmisen Lomonosovin moottori voitti viime vuoden Tähtivaeltaja-palkinnon. Poesia-kustantamo keskittyy julkaisemaan runoutta. Onko Lomonosovin moottori siis runokirja? Mielenkiintoinen valinta Tähtivaeltaja-palkinnon saajaksi. Jo pelkästään kirjan nimi kiehtoi sen verran, että laitoin sen luettavien listalle. Kesken minulla on useampikin kirja, ja muutakin luettavaa olisi. Ehkä oli virhe tarttua näin merkilliseen kirjaan muiden kiireiden keskellä, sillä Lomonosovin moottori ei ole mikään helppo kirja. Se on runoutta, science fictionia, fantasiaa.

Kirja on sarja merkintöjä, jotka koostuvat muistiinpanoista, päiväkirjoista, filminauhoista, unista, ja todellisesta sekä kuvitellusta historiasta. Merkinnät ovat Novaja Zemljassa sijaitsevan oudon yhteisön kirjallinen ja kuvallinen jäämistö.

Minua kiehtoi kirjan kokeellinen tyyli. En ollut aivan varma miten olisin lukenut kirjan, sillä jokaisen merkinnän lopussa on ristiviitteitä, joiden opastamana voi lukea siihen liittyvät sivut. Olisin halunnut hypellä näiden viittausten perässä ja harhailla kirjan sivuilla, mutta koska aikaa lukemiseen on melko rajallisesti, päädyin lukemaan kirjan kronologisesti läpi. Lomonosovin mootoria lukee nopeasti, sillä merkinnät ovat lyhyitä, yleensä vain vajaan sivun mittaisia tekstikappaleita. Kirjaa voi lukea nopeasti, mutta tuskin kukaan haluaa niin tehdä.

Alkemistinen, astrologinen ja luonnontieteellinen termistö sekoittuu kiehtovaksi sopaksi, joka kiehuu, käy, mätänee ja höyryää. Viittaukset Hieronymus Boschiin ovat selkeitä. Välillä mieleeni vilahti mielikuvia Peter Greenawayn visuaalisesta tyylistä.

"Etanat kiinnostuvat tarjoamastin lampaanjuustosta. Tämä yksi Opisthobranchioihin kuuluva nilviäinen, Aplysia, on minun sankarini. Sen hermoston koko kytkentäkaavio on nyt ullakon seinällä kolme metriä korkeana ja seitsemän metriä leveänä mallipiiroksena. Olen kaivanut esiin labyrintin nilviäisen imuputkesta. Se on muinasempi kuin mikään helleeninen murju.

[...]

On kolmenlaisia sokkeloita. Ensinnäkin niitä joissa on vain yksi sisään- ja ulospääsy, eikä lainkaan haarautumia. Sellaisen suunnitteli Daidalos. Sitten toisia, jotka haarautuvat loputtomiin reittehin, mutta sisältävät ulospääsyn. Niihin eksyvät barokkiruhtinaiden lapset ennen lounasaikaa ja parfymoituja peruukkimeriä. Kolmannen tyypin labyrinteista ei tunneta ulospääsyä. Niissä voi oppia asumaan."

Luin kirjan loppuun väsyneenä, nautin vain kielestä, mutta Lomonosovin moottorin tarkoitus jäi hämäräksi. Söikö se elämää, vai loiko se sitä? Luultavasti molempia. 

Tämän kirjan lukemiseen pitää varata loputtomasti kesäisiä iltapäiviä, tai syksyisiä öitä.  Kirjalle pitää antaa aikaa, ja sitä pitää lukea hypähdellen sanojen ja viitteiden johdattamana sivulta toiselle. Täytyy palata omia jälkiään ja löytää jotain jonka oli jo kadottanut.

Kyllä tämä kirja on Tähtivaeltaja-palkinnon ansainnut, vaikka ei aivan perinteisintä scifiä edustakaan. Jos kokeellinen kirjallisuus ja nykyrunous eivät sytytä intohimojasi, niin älä tartu Lomonosovin moottoriin. Jos taas olet kiinnostunut kummallisuuksista, labyrinteistä, homunculeista, kalmarin silmistä, ja N. Teslan pyhyydestä, lue Lomonosovin moottori.

Leffailta: Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame

Olen ollut höpsönä kung-fu elokuviin vuodesta 1996 lähtien. Silloin näin R&A festareilla ison läjän Jackie Chanin toimintaelokuvia, aina Drunken Masterista Project A 2:een.

Vaikka leffafestarit ovat jääneet viime vuosina vähemmälle, itämainen elokuva on edelleen lähellä sydäntäni. Kotoisen leffaillan elokuvaksi valikoitui jo pitkään hyllyssä pyörinyt Detective Dee: Mystery of the Phantom Flame. Konkariohjaaja Tsui Hark on vastuussa muun muassa sellaisesta kestosuosikista kuin Peking Opera Blues.

Tuomari Dee on historiallinen hahmo Di Renjie, joka on länsimaiselle dekkarilukijalle tuttu Robert van Gulikin salapoliisiromaaneista. Itsekin olen lukenut melkein kaikki van Gulikin Dee-dekkarit, joten odotin tältä elokuvalta paljon.

En tosin ollut aivan varma mitä odottaa, sillä olin varma ettei elokuvalla tulisi olemaan paljonkaan yhteistä lukemieni dekkarien kanssa. The Mystery of the Phantom Flame heittää tuomari Deen keskelle hovijuonitteluja. Keisarillisen palatsin edustalle rakennetaan juuri jättimäistä Buddhapatsasta, jonka on määrä valmistua ensimmäisen naiskeisarin kruunajaisiin. Työmaalla tapahtuu kuitenkin kammottava kuolemantapaus, kun eräs virkamiehistä näyttää syttyvän spontaanisti tuleen. Toinenkin vastaava kuolema antaa aihetta epäillä että kyseessä on salaliitto, ja merkillisiä murhia selvittämään tarvitaan pystyvä mies.

Tuomari Dee viruu vankilassa, jonne hänet on heitetty maanpetoksesta syytettynä. Hän on vastustanut tulevan keisarinnan, Wu Zetianin, hallitusvaltaa, ja päätynyt turvasäilöön. Nyt Dee kuitenkin armahdetaan, ja hän alkaa tutkia rikoksia Wu Zetianin hovinaisen Jing'erin kanssa. Mukana tutkimuksissa häärii myös albiinovirkamies Pei Donglai.

Pääosassa tuomari Deenä on eräs 90-luvun Hong Kong-elokuvan komistuksista, laulaja, näyttelijä ja tuottaja, Andy Lau. Keisarinnaa esittää kylmän viileä Carina Lau, joka on minulle tuttu myös Jackie Chanin elokuvista. Nuorempi näyttelijäkaarti olikin minulle tuntemattomampaa porukka, mutta erityisesti Pei Donglaita esittäneen Chao Dengin roolisuoritus jäi mieleen.

Elokuva on nautittava sekoitus historiallista spektaakkelia, fantasiaelokuvaa, ja taisteluakrobatiaa. Tietysti mukana on rippunen romantiikkaa, ja suuria tunteita. Sekä Di Renjie että keisarinna Wu Zetian ovat historiallisia henkilöitä, ja ohjaaja perehtyi historiaan tarkoin. Historialliset tosiseikat eivät kuitenkaan nouse hyvän tarinan tielle, sillä Phantom Flame on silkkaa fantasiaa. Merkilliset myrkyt, muodonmuutokset, puhuvat eläimet ja maanalaiset kaupungit ovat osa tätä tarkasti rekonstruoitua Tang-dynastian aikaista pukudraamaa. Tekstitykset kulkivat kiinalaisista elokuvista tuttuun tapaan pikajunan vauhtia, joten välillä dialogi jäi hämäräksi, mutta se ei vauhtia haitannut.
Viimeistään toisella katselukerralla tämänkin junan kyydissä pysyy koko matkan. Viihdyin.

James Reasoner - Paholaisen siivet

James Reasoner on minulle uusi tuttavuus. Kuoriaiskirjojen julkaisema Paholaisen siivet kokoaa yhteen kirjailijan Isku-lehdessä suomennetun tuotannon, sekä tarjoaa yhden aivan uuden tekstin.

Kannen on taituroinut Pertti Jarla

Kirjassa on aluksi useampia lyhyitä jännityskertomuksia. Nämä muutaman sivun mittaiset novellit kertovat rikoksista ja petoksesta, tarinan käänne on säästetty loppumetreille. Reasonerin teksti on tiivistä ja tapahtumat etenevät nopeasti. Silti tyyli ei tuntunut mitenkään hätäiseltä, vaan novelleista näkee, että Reasoner on harjaantunut sanankäyttäjä. Rikoskertomuksia ja lännetarinoita Reasoner on kirjoittanut jo 70-luvulta saakka, ja hän on julkaissut elämänsä aikana yli 150 kirjaa, useilla eri salanimillä.

Toiminnan ja jännityksen lisäksi kokoelmassa on muutama spekulatiivinenkin tarina. Paholaisen siivet Ranskan yllä kertoo ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankarista, joka joutuu kohtaamaan odottamattomia asioita, niin vihollisen, kuin omien ystäviensä taholta. Suosikkini kokoelmassa on Epätoivon kanjoni, jossa on yhdistetty kauhua perinteiseen lännentarinaan.

Tämä kokoelma ihan hyvä kirjallinen välipala. Jännitysnovellit ovat sellainen alue, jolla en usein vieraile. Vaikka tykkään lukea jännityromaaneja ja dekkareita, novellimittaista jännäriä tulee harvemmin edes tarjolle.

Jim Corbett ihmissyöjätiikerien jäljillä

Eeron uusi kirja ilmestyy kesän kynnyksellä! Tällä kertaa tarina ei ole kauhua, vaan rehtiä seikkailua. Saamme sukeltaa Intian viidakoihin, ja jäljittää vaarallista tiikeriä. Kirjan päähenkilö ja tapahtumapaikat ovat todellisia, mutta tarina on muuten Eeron mielikuvituksen tuotetta. Sain kunnian suunnitella kirjalle kannen, ja päädyin kulahtaneeseen paperikanteen kaksiväripainatuksella. Valmis kirjahan on pokkari, mutta tällaista illuusiota yritän siis tavoittaa:

Patli Dunin yö on seikkailukirja, johon on punottu ripaus mystiikkaa. Intian itsenäistymisen vuoteen sijoittuva tarina kertoo Jim Corbettista, ja tämän viimeisestä metsätysretkestä Intiassa, ennen kuin hän joutui lähtemään Afrikkaan. Kirjan julkaisee Kuoriaiskirjat, ja julkkareita juhlitaan Finnconissa. Kyseessä on tuplajulkkarit, eli muutakin matskua on Kuoriaiskirjoilta luvassa. Eeron kirjan syntymistä olen seuraillut tiivisti sivusta, olen lukenut kässärin ekan version, ja oppinut aika paljon asioita Intiasta ja tiikereistä. Itse tarinasta en tähän mitään kirjoittele, sen sijaan halusin kirjoittaa muutaman sanan todellisesta henkilöstä, joka innoitti tämän kirjan, sekä tietysti ihmissyöjätiikereistä.

Metsästäjästä suojelijaksi

Jim Corbett oli metsästäjä joka rakasti luontoa. Britannian hallinnoimassa Intiassa hänen tehtäväkseen annettiin jäljittää ja surmata ihmissyöjätiikereitä. Corbett kulki ja metsästi viidakoissa yksin, tai mukanaan uskollinen seuralainen, pieni koira nimeltä Robin. Corbett hankki vanhemmalla iällään myös kameran, jolla hän alkoi taltioida tiikereitä. Hän joutui näkemään läheltä ihmisen ja tiikerin väkivaltaisen kohtaamisen, ja ymmärsi, että suurten petojen elintila oli käymässä vähiin. Nykyään Jim Corbettin kansallispuistona tunnettu alue on Intian vanhin kansallispuisto, ja osa Project Tiger-suojeluohjelmaa.

Vaikka olikin Britannian kansalainen, Corbett syntyi Intiassa ja eli siellä koko elämänsä. Hän kuitenkin joutui lähtemään kotiseudultaan Kumaonista Intian itsenäistyttyä, koska oli kansalaisuudeltaan britti. Hän muutti viimeisiksi elinvuosikseen Afrikkaan, Keniaan, jonka maisema ja ilmasto muistutti hänen rakasta Kumaoniaan.

Ihmissyöjätiikerit

Eurooppalaisesta näkövinkkelistä on vaikea kuvitella miltä tuntuu jakaa elinympäristönsä suuren ja vaarallisen petoeläimen kanssa. Mutta onhan meillä täällä sudet?! Susilla on toki huono maine, ja niitä kammoksutaan yleisesti, mutta niidenkin aiheuttama uhka ihmiselle on lähinnä teoreettinen.

Tiikerin hampaisiin on joutunut enemmän ihmisiä, kuin minkään muun ison kissapedon, ainakin näin kertoo Wikipedia.

"As tigers in Asia often live in close proximity to humans, tigers have killed more people than any other big cat. Between 1876 and 1912, tigers killed 33,247 people in British India."

Kuva: Wikimedia

Ihminen ei ole tiikerin luonnollista ravintoa, ja syy ihmissyöntiin onkin usein huonontuneessa metsästyskyvyssä. Ihminen on helppo saalis yksin metsästävälle pedolle. Monet ihmissyöjät ovat menettäneet hampaita, haavoittuneet tiikerinmetsästäjän luodista, tai kärsineet esimerkiksi piikkisian piikeistä. Jotkut terveetkin tiikerit ovat kuitenkin tiettävästi mieltyneet ihmislihaan, syynä tällaiseen käytökseen voi olla vaikka sota. Esimerkiksi Vietnamin sodan aikana tiikerit söivät ruumiita, ja saattoivat myös itse ryhtyä metsästämään ihmisiä.

Ihmissyöjätiikeri on poikkeuksellinen ja kammottava peto, ja sen ympärillä on aina taikauskoisen pelon ilmapiiri. Monet uskovat, että ihmisiä metsästävä tiikeri ei ole luonnollinen olento, vaan eläimen hahmossa liikkuva ihminen, ihmistiikeri. Usko ihmistiikereihin tunnetaan ympäri Aasiaa. Intiassa tiikerin hahmossa liikkuu usein sadhu, pyhä mies. Ihmistiikeri/ihmisleopardi on uskomuksena sen verran mielenkiintoinen, että kirjoitan siitä oman postauksen myöhemmin.

Jeffrey Moussaieff Masson kirjoittaa nettiartikkelissaan ihmissyöjätiikereistä. Hän kertoo teorian, jonka mukaan osa tiikereistä saattaa oppia tavan metsästää ihmisiä toisilta tiikereiltä, kyseessä olisi siis kulttuurinen ilmiö. Tämä selittäisi sen, miksi ihmissyöjät ovat erityisen yleisiä vain tietyillä alueilla, kuten Sundarbansissa, Bangladeshissa, jossa useita kymmeniä ihmistä joutuu tiikerin hyökkäyksen kohteeksi joka vuosi. Samassa tekstissään Masson esittää myös erikoisen keinon, jolla on yritetty vähentää ihmisuhreja.  Koska tiikerin tiedetään hyökkäävän vain takaapäin, Sundarbansissa jaettiin ihmisille naamareita, jotka puettiin takaraivolle. Naamarit säästivät selvästi ihmishenkiä, sillä 8000 hunajankerääjästä vain 29, jotka olivat riisuneet naamarinsa, joutuivat tiikerin yllättämäksi. Tämä naamarikikka on itseasiassa jo vanha keino, näin Eero minua valisti.

Tiikerin suojelu

Brittihallinon aikana tiikerit metsästettiin Intiassa sukupuuton partaalle. Nykyään luonnonvaraisia tiikereitä on vajaa neljä tuhatta, joista suurin osa elää Intiassa. Tiikerin elinympäristö on kutistunut vain noin seitsemään prosenttiin entisestä, ja  yhteetörmäyksiltä ihmisten kanssa ei voida välttyä. Yhä ahtaammalle ajettulla tiikerillä on entistä vähemmän tilaa metsästää, ja saaliseläimetkin ovat vähentyneet.  Nykyään ihmissyöjätiikerien lopettamiselle on tarkat säännöt, sillä tiikeri on täysin rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla. Tappolupia kuitenkin myönnetään, jos tiikeristä on tullut uhka ihmisille. Myös huonokuntoisia ja haavoittuneita tiikereitä voidaan metsästää erityisluvalla.
Tällainen käytäntö on olemassa ihmisten suojelemiseksi, mutta se ei kuitenkaan poista ihmisten tuntemaa vihaa ja pelkoa. Ihmisen ja luonnon intressit käyvät ristiin niillä alueilla, joilla väestönkasvu on runsasta. Maaseudulla tiikerit ovat haittana myös karjankasvattajille, ja tiikereitä saatetaan yrittää hävittää luvattomasti esimerkiksi myrkyttämällä. 
Suojelutyö on kuitenkin viime vuosina saanut tiikerikannan hienoiseen nousuun, ja juuri tänään luin YLE:n uutisen, jossa kerrottiin luonnovaraisia tiikereitä olevan noin 3900, mikä on enemmän kuin vuosiin.

Eeron tuleva kirja siis kertoo menneiden aikojen tiikerinmetsästyksestä, mutta samalla se on eräänlainen kannanotto tiikerin puolesta. Kaunis ja vaarallinen peto tarvitsee ihmisen suojelua. Kirjan painos tulee olemaan pieni, ja tuskin siitä kovin montaa euroa kirjailijalle ropisee. Eero kuitenkin päätti, että kun kirja vihdoin julkaistaan, hän lahjoittaa jokaista myytyä kirjaa kohden yhden euron WWF:n tiikerikampanjaan.




Lähteet:
Tiedebasaari:Salametsästys karsii rajusti uhanalaista tiikerikantaa Intiassa
Wikipedia
Jeffrey Moussaieff Masson:Big Cats Aren't The Natural Born Killers We Think They Are

Tuomas Saloranta - Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Kuoriaiskirjojen lukeminen jatkuu tällä kertaa Tuomas Salorannan novellikokoelmalla. Kaikenlaiset muut kiireet ovat vieneet aikaa kirjallisuudelta mutta novelleja olen edelleen ehtinyt melko säännöllisesti lukemaan.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia kerää yhteen Tuomas Salorannan kauhunovelleja. En ihan joka tarinaa ala tässä tarkemmin ruotimaan, mutta kerron muutamista suosikeistani. Kirjan ensimmäinen novelli, Keväistä kauhua lenkkipolulla, aloittaa ryminällä. Pidin tästä tarinasta tosi paljon, siinä oli letkeää tarinointia, mutta samalla aidosti hyytäviä kohtia. 

Kirjan pelottavimpiin novelleihin kuuluu  Pyörätuolimummo, jonka aikaisemman version olin lukenut jo URS:n Valkoisesta antologiasta. Novellin päähenkilön huomio kiinnittyy puistossa kuljeskelevaan mummoon ja tämän työntämään tyhjään pyörätuoliin. Mystisen mummon puuhailujen selvittämisestä tulee pakkomielteinen missio, joka päättyy karmaisevalla tavalla.

Rillumapunkin ensimmäisiä uranuurtajia puolestaan on novelli Sammakkoprinssi. Pidin novellin vanhahtavasta tyylistä, ja siinä esiintyvistä sammakkomaisista olennoista.

 Äidin talossa on selviytymistarina, jonka pääosassa on keski-ikää lähestyvä Marjatta. Zombiekauhun näyttämönä on tällä kertaa nimettömäksi jäävä pikkukaupunki, jossa Marjatta elää äitinsä kanssa. Kaupungin asukkaat joutuvat merkillisen sairauden uhreiksi, vain harvat selviävät. Marjatan on opeteltava tulemaan toimeen täysin uudessa maailmassa. Äidin talo on edelleen hänen elämänsä kiintopiste, ja se on sitä loppuun asti. Tarinassa on jännällä tavalla myös lämminhenkisyyttä, ja tulevaisuudentoivoa.

Tämän kokoelman novellit ovat konstailematonta viihdettä, jonka juuret ovat syvällä kauhukirjallisuuden perinteissä. Jos pidät lovecraftiaanisista tunnelmista, tai zombeista, tämä novellikokoelma on kuin tehty sinua varten. Tarinoissa on välillä mukana huumoriakin, ihan sopivassa määrin ilman että kauhun tunne pääsee kärsimään.

Kirjan lopussa on mukavana lisänä kirjailijan selvityksiä novellien vaiheista, kirjoittamisesta, ja aikaisemmista julkaisuista. Tällaisia pieniä selontekoja on mukava lueskella, varsinkin jos itse harrastaa kirjoittamista.

Mahtavat Ammoiset on hyvä lisä Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen. Tähän väliin täytyy myös vinkata kaikille sähkökirjojen lukijoille, että tämän kirjan sähköinen versio on ilmaiseksi ladattavissa Aavetaajuuden e-kirjakaupasta!

Mahtavia Ammoisia on luettu myös seuraavissa blogeissa:
Routakoto
Kannesta kanteen, sivuista sivuille

Ihana Edith

Kohtaamisia
Toimittanut: Karri Kokko
Kustantaja: WSOY (1982)
ISBN: 951-0-11145-7

Kovin paljon en ole ehtinyt lukemaan viime viikkoina, joten esittelen sen sijaan yhden tärkeän kirjan hyllystäni. Kohtaamisia, on suurikokoinen kuvitettu kirja, jota luin mielelläni lapsena. Kirja kuului äidilleni. Pidin kirjan runoista, vaikka minulla ei ollut silloin selkeää mielikuvaa runoilijasta, eikä taidemaalaristakaan, muistan vain kuvat ja sanat. Vasta myöhemmin ymmärsin että kirjassa esitellään kaksi suomalaisen kulttuurin voimanaista, Edith Södergran ja Helene Schjerfbeck.

Tänään tulee kuluneeksi 124 vuotta Edith Södergranin syntymästä, joten toivotan tässä hyvää Edithin päivää kaikille runon ystäville. Edith Södergran ei ole vain suosikkirunoilijani, hän on esikuva, hengenheimolainen, kissaihminen ja suosikkikirjailija. Hänen sanansa ovat minulle sitä kirjallisuutta, jonka parissa kasvoin. Runoista löytyy fantastisia ja kauhistuttavia elementtejä, niissä on elämänjanoa ja väistämättömän kuoleman hyväksyntää.

"Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä

ja tie synkistä aavistuksista pimeä?

Varjoissa lepää sairas jumala

uneksuen ilkeitä unia -"

Kohtaamisia oli ensikosketukseni Södergranin runoihin. Valikoidut runot ovat kaikki Uuno Kailaan suomentamia. Kirjassa on se kiehtova piirre, että se on polyglotti, ja lopusta löytyvät kaikki suomennetut runot myös alkuperäiskielellä. Opettelin näitä ruotsinkielisiä runoja ulkoa, koska halusin tuntea kielen rytmin samanlaisena kuin Södergran oli sen kirjoittanut. Sen jälkeen olen lukenut useampia eri suomennoksia. Joidenkin runojen alkuperäiskieli on kuitenkin jäljittelmättömän kaunista. Esimerkiksi tämä Dagen svalnar-runon ensimmäinen säkeistö:

"Dagen svalnar mot kvällen...
Drick värmen ur min hand,
min hand har samma blod som våren.
Tag min hand, tag min vita arm,
tag mina smala axlars längtan...
Det vore underligt att känna,
en enda natt, en natt som denna,
ditt tunga huvud mot mitt bröst."

Hyvää syntymäpäivää ihana Edith!

Noitamainen pääsiäinen

Pääsiäisenä pakkasimme lapsen autoon, ja lähdimme Kuortaneelle mummolaan. Kaikenlaista touhua ilmaantui sitten sopivasti, ja pyhät tuli käytettyä novellin korjailuun, ja piirtämiseen. Jätin pojan ilman suurempia tunnontuskia mummun ja papan hoitoon, ja linnoittauduin vinttikammariin. Sain minä jotain aikaankin. Yksi kuva tulevaan kirjaan tuli melkein valmiiksi, ja novellikin pääsi syyniin.


Ihanaa välillä omistaa useampikin tunti tällaiselle luovalle työskentelylle, etenkin piirtämiselle, kotona kun tuppaa olemaan kaikenlaisia keskeytyksiä ja hasardeja. Lapsi syö kynät ja kumit, ja kissa piirustuspaperit, ym...

Ei koko pääsiäinen sentään kulunut vintissä istuskellen, ehdimme omalta osaltamme katsomaan kokkoa, ja karkottamaan noitia. Poika alkoi olla kokon sytyttämisen aikoihin jo aika väsynyt, joten melko nopeasti palasimme takaisin tupaan. Kokko paloi huonosti, luultavasti muutama noita jäi maisemiin.

Mukana oli perinteisesti matkalukemista, tällä kertaa Lovecraftin Siivekäs kuolema, josta Eero luki minulle ääneen samalla kun piirsin. Sain kuulla tarinat Alonzo Typerin päiväkirjasta, Martinin kylpylärannalla, sekä Kaksi mustaa pulloa.

Noidat ja lähestyvä valpurinyö olivat Alonzo Typerin päiväkirjasta-novellin aiheena, ja taisin vähän innostua tarinasta, sillä oma editoitava novellimme pyörii samojen teemojen parissa. Jalavan julkaisema Lovecraft-sarja tuntuu kärsivän kankeasta käännöksestä. Lovecraftin alkuperäinen teksti on toki sekin kankeaa, mutta olisin toivonut käännökseltä kielellistä selkeyttä. Joistakin lauseista ei meinannut saada tolkkua. Luultavasti lukaisen Siivekkään kuoleman loput novellit joskus myöhemmin Hämärän jälkeen-lukuhaastetta varten.

Tekstin korjailu jatkui päikkärin mittaisissa pätkissä kotiin palattua, ja tänään novelli alkoi näyttää jo vähän valmiimmalta. Ehkä se valmistuu joskus. Huhtikuu pitäisi omistaa taas ihan uusille jutuille, sillä toinen novelli Nova-kirjoituskilpailua varten odottaa käsittelyä.

Eero maalasi kirjastohuoneen keväisen keltaiseksi. Siirrän työpöytäni takaisin heti kun mahdollista. Keltainen on inspiroiva väri.