Alavuden Penkkivuori ja sen "pirunpesät"

Alavudella sijaitsevasta Penkkivuoresta löytyi sanomalehdistä muutamia mielenkiintoisa juttuja. Mieheni sukuun penkkivuori liittyy läheisemminkin, hänen  iso-iso-isoisänsä Juho Korpinen on ollut kivenlouhimishommissa Penkkivuorella. Löytöretkiä lähelle-blogi esittelee Penkkivuoren ja sieltä löytyvät myös ohjeet paikan löytämiseksi. Kuvat ovat komeita, käykäähän tutustumassa. Itse en ole Penkkivuorella vielä käynyt, mutta eiköhän tänä kesänä retki sinnekin järjesty.

Kuva: Kalle Carlstedt

Penkkivuori on ollut ilmeisesti täynnä "pirunpesiä" ja luolia, mutta paikalla harrastettu kivenlouhinta on varmasti hävittänyt alkuperäisiä muodostelmia. Tarinoita penkkivuoren piruista on kuitenkin säilynyt kansan parissa, kuten näistä katkelmista käy ilmi. Ensimmäisessä tarinassa Penkkivuori toimii enemmänkin mystisen tapahtuman näyttämönä, pyhänä paikkana jossa on mahdollista nähdä tuonpuoleiseen.

Sanomia Turusta 25.3.1869

Hamaassa muinaisuudessa, kertoo satu, kun vielä avara ympäristö oli synkkänä erämaana, eksyi viisi metsämiestä näillä tienoin ja saapuivat, siihen aikaan vielä tuntemattomalle Penkkivuorelle. Miehet kukkulalle noustuaan tekivät valkean ja rupesivat ruokailemaan, samoilla miettien mitä tehdä, mihin kääntyä. Ollen juuri paraassa toimessaan, kuului äkisti lännestä outo suhina heidän korvissaan ja katsottuaan sinnepäin oli näky kovin kummallinen. Vuorta kohden nevalta lähestyi paksu savupatsas, josta eriskummallisia haamuja silloin tällöin loisti. Näky tuli aina likemmä, nousipa vuorellekin ja laski kohden miehiä, jotka taas pelästyneenä astuivat syrjään. Nyt he myös selvään olennot savupatsaasta havaitsivat. Mustan Manalan väkeä siinä oli; muutamat varustetut kolmehaaraisilla rautahangoilla ratsastivat pukilla; toiset taas muilla kummallisilla sota-aseilla ajoivat yksipyörisissä vaunuissa. Nämä viimeiset, joilla oli ainoiastaan yksi silmä otsassa, saattoivat olla päämiehiä, sillä partanen näkönsä oli järeä ja käskeväinen, sitä vastoin kun taas muut tuskalla ja hiellä näkyivät täyttävän tehtäväänsä; tämä tehtävä oli vaunujen vetämisessä ja eriskummaisten aseiden kantamisessa. Tämmöistä seuruetta oli pitkä rivi, joka, ei edes kiertäen valkiatakaan, laski miesten sivuitse. Rivin päätti eräs pahoin ontuva mies. Tämän näkö ei ollut niin julma ja pelättävä kun edellisten, vaan päinvastoin osotti yksinkertaista tyytyväisyyttä oloonsa. Senpä vuoksi rohkenivatkin metsämiehet tämän sivumennen, nauraen sanoa:

”Minnehän tuokin likkaa?”

”Vääksyyn häihin, Vääksyyn häihin, siellä veli veljensä murhaa”, vastasi ontuva, jatkaen hiki otsassa kulkuansa.

Koko seurue laski yli vuoren, toisella puolen olevalle nevalle ja katosi korpeen. Niin kuin jonkun ajan kuluttua sanoma levisi, oli todellakin Vääksyn häissä velimurha tapahtunut sinä iltana.

Ilkassa julkaistussa jutussa kerrotaan Penkkivuoren "pirujen" olleen muuttavaista sorttia.

Ilkka 18.01.1927

Alavudella Pönkälän (Pänkälän?) ja Tusan metsäsarkain latvamailla, on laajalti kuulu Penkkivuori, joka on kuuluisuutensa saavuttanut monella tavalla. Tuo vuori on ollut yleisenä rakennuskivien ottopaikkana. Tuhnansissa, ehkäpä miljoonissa on laskettava ne kivet, joita valtiolle ja yksityisille eri rakenustarkoituksiin on Penkkivuoresta lohottu.
Luonnontuilassa sanotaan tuon Penkkivuoren olleen moniluolaisen, joita ihailemaan monet retkikunnat ovat rientäneet. Olipa lokeroissa, kuten mainitaan, ollut niinkin syviä, ettei tulikaan niiden perässä palanut.

Näissä Penkkivuoren luolissa sanotaan vanhanajan ”pirujen” hyvin viihtyneen, vieläpä siellä toisinaan pitäneen sellaista meteliäkin, ettei kansa uskaltanut kuin suurissa joukoissa noille ”pirujen” asuinsijoille mennä.

Eivätpä tykänneet myöskään Penkkivuoren ”pirut”, kuten taru kertoo, noista ihmisten heidän olinpaikalleen suuntautuvista retkeilyistä, sillä niihin kyllästyneinä olivat ne kerran jättäneet koko Penkkivuoren ja siirtyneet eri pauhinalla 50km. päässä olevaan Virtain Torisevan vuoreen asumaan. Toriseva ei kuitenkaan ollut noita Penkkivuoren piruja miellyttänyt, minkävuoksi pirut tulivat pian takaisin pitäen tullessaan vielä pahempaa elämää kuin mennessään, mistä syystä sanotaan viljakuhilaidenkin pelloilta nousseen ilmaan, puiden kohonneen juurineen maasta ja rakennustenkin pirujen kulkutiellä turmeltuneen. Eräs isäntä oli ollut tuossa myllerryksessä näkevinään rautakärryjäkin, puhumattakaan vähemmästä.

Tuosta Alavuden Penkkivuoren pirujen paluumatkasta pitäisi oleman 50 vuotta vierähtänyt. Sen ajan kuluessa on kansan sivistys Alavudellakin kohonnut siinä määrin, etteivät Penkkivuoren pirut enää peljätä. Eikä ole tuolla Penkkivuorella enää entisiä ”pirunpesiksi” sanottuja luoliakaan, sillä muualaa kivitöihin perehtyneet Alavutelaiset ovat Penkkivuoren arvokasta kalliota jo ehtineet siinä määrin lohkoa, että arkatuntoisinkin huomaa, että vuorella on jyllännyt luomakunnan kruunut eivätkä mitkään mörköjen penikat.

Virtain, Ähtärin, Alavuden ja Töysän Sanomissa on julkaistu nuoren lukijan fantastinen kertomus, joka osoittaa että Penkkivuoren mystiset maisemat ovat kiehtoneet mieliä senkin jälkeen kuin taikausko on jo kansasta karsittu.

Virtain, Ähtärin, Alavuden ja Töysän Sanomat 30.8.1929

Penkkivuoren luola Alavudella

Kuuluisa Penkkivuori sijaitsee Alavudella. Jos tarkemmin mainitsen on se jonkun matkaa Kirkkojärven itäpuolella. Siitä kerron tässä erään kaskun.

Siihen aikaan kun Alavudella ei ollut kuin yksi talo, ja sekin oli ainoastaan pieni mökki, ei Penkkivuorta vielä tunnettu. Mökissä asui vanha isäntä, vaimonsa ja kahdentoistavuoden ikäisen pojan kanssa. Poika oli uljas ja rohkea. Hän samoili mielellään metsiä. Talvella hiihteli hän isänsä tekemillä suksilla ja kesällä jalkaisin.

Kerran kun hän meni pitkin metsäpolkua vuoren juurella, kuuli hän kummallista ääntä vuoresta. Hetken hän kuunteli, mutta ei tiennyt mikä se oli ja mistä se kuului. Hän hiipi lähemmäksi ääntä kohden, pysähtyi ja kuunteli, mutta ei saanut selville mikä se oli. Oli niin pimeäkin jo, ettei hän kovin kauas eteensä nähnytkään. Hän meni kuitenkin eteenpäin, sillä hän oli rohkea. Samassa näki hän kauhukseen vuoresta avautuvan suuren oven ja sieltä tuli esiin ihmisen näköinen, mutta paljon suurempi olento. Sillä oli pikimusta parta, suuret mustat silmät ja kovin kippura nenä, niin että sieraimet olivat suoraan eteenpäin. Siis kovin ilkeän näköinen. Mutta Mikko, joka oli pojan nimi, ei paljoakaan pelännyt, meni vain suuren kiven taakse, kurkistellen sieltä, mitä noita teki. Noita kulki ohi, eikä huomannut Mikkoa laisinkaan, sillä oli jo pimeä ja noita näkyi olevan huononäköinen. Mikko oli jo iloissaan kun näki noidan menevän ohi ja aikoi lähteä luolan aukolle. Mutta samassa silmän räpäyksessä kun hän liikahti, pysähtyi noita, kuunteli ja lähti suoraan Mikkoa kohti. Silloin Mikko vasta pelästyi ja päästi hirveän huudon. Samassa hän pyörtyi.

Kun Mikko virkosi oli hän puoli pimeässä huoneessa, jossa oli paljon hänen ikäisiään ja suurempiakin ihmisiä. He kertoivat Mikolle siitä kauheasta vuorenhaltiasta, jonka alaisia he nyt olivat. He kertoivat vielä, että haltia ei liiku ulkona koskaan muulloin kuin yöllä. Haltia ei heikkojen silmiensä vuoksi kestä päivän valoa. He miettivät miten vapautuisivat vankeudestaan, mutta eivät keksineet mitään kyllin pätevää pakotietä. Keskustelut  ja ajatukset keskeytyivät vuorenhaltian saavuttua huoneeseen. Kaikki nousivat heti seisomaan ja Mikko seurasi esimerkkiä. Haltia viittasi Mikolle ja Mikko seurasi häntä. Haltia vei Mikon kauniisti koristettuun kammioon jossa häntä kuulusteltiin. Ensinnä haltia kysyi: Miksi piilouduit kiven taakse?” Mikko vastasi: ”Minua pelotti.” Haltia kysyi jälleen: ”Miksi pelkäsit?” Mikko vastasi: ”Olit niin ruma.” Silloin haltia ihmetteli hänen rohkeuttaan ja sanoi: ”Palkitsen rehellisyytesi ja päästän sinut vapaaksi, lisäksi annan sinulle taikakirjan jonka avulla saat mitä haluat.

Seuraavana aamuna oli Mikko kotona, posket ilosta hehkuen. Tämän jälkeen menestyi Mikko kaikissa toimissaan ja hänestä tuli rikas ja toimelias mies. Hän kävi kauppaa ruotsalaisten kanssa hyvällä menestyksellä, niin että kaikki naapurit uskoivat aina asiansa hänelle. Niinpä kertoi eräskin mies kuinka ihmeellisellä tavalla hänen lapsensa oli kadonnut. Mikko osti tällöin saksalaisilta viikinkiretkeilijöiltä ruutia ja meni vuorelle samaan paikkaan jossa oli noidan luolan oven nähnyt. Hän porasi reiän kallioon, laittoi ruudit ja tulilangan sinne, sekä sytytti tulilangan. Tämän jälkeen juoksi hän järven rannalla olevaan veneeseensä ja alkoi soutamaan järven yli, mutta ei ennättänyt ennen kuin kuului suuri pamaus ja valitushuutoja. Suuria kiviä lenteli ilmassa ja koko järvi alkoi aaltoilla niin kovaa, että Mikon vene kaatui ja hän pelastui aivan nääntyneenä uimalla rannalle. Sen jälkeen ei noitaa tavattu. Mutta pelästyneet ihmiset kertovat että kun noita kuuli jyrähdyksen tuli hän kuuroksi ja he pääsivät pakenemaan. Tämän jälkeen kävi Mikko luolalla, mutta noita oli sen jättänyt jo autioksi ja paennut muille maille. Mikostakaan ei enää ole kuulunut mitään, muta kukapa sitä kovin monta sataa vuotta elää.

Ilmo.

(Kirjoittaja on 14v. poikalapsi. Toimit. huomautus.)

Olisipa kiinnostavaa tietää kuka on tämä Ilmo joka sadun Penkkivuoresta on sepittänyt. Mahtoikohan hän jatkaa kirjallisia harrastuksia tämänkin jälkeen?