Hiittenkallio ja Vuohikivi Nakkilassa

Kotiseutu-lehti 15.2.1913

Hiittenkallio ja Vuohikivi Nakkilassa.

Nakkilan pitäjän Lattomeren takamaalla sijaitsee ”Hiittenkallio”. Se on luolamainen kalliomuodostuma, josta nyt ei ole enää muuta merkillistä jälellä kuin tornimainen takahuone, joka on noin 4 tai 5 syltä korkea ja noin syltä leveä, pyöreä kuten kirkon torni. Se on kallion sisässä ja ikään kuin tehty päällekkäin ladotuista isohkoista kivimöhkäleistä.

Ennen, silloin kun luolan etuosakin oli kunnossa, oli luolan perällä ”ovi” joka oli suuri kivimöhkäle. Tämä oli hiukan raollaan, mutta kuitenkin niin vähän ettei ”kammariin” kukaan päässyt. Täällä sitten tarujen mukaan ”hiitteet” aarteitaan säilyttivät.

Kerrotaanpa siellä olleen kultainen pöytä, jonka päällä kultainen kissa istui, mutta lähemmin ei sitä oltu tarkastettu, sillä valkea oli aina heti sammunut kun sinne oli katsottu.

Tässä luolassa varmaankin oli sekin jättiläiseukko asunut, joka ”Vuohikiveä” oli helmassaan kantanut aikoen sen nakata Kokemäen jokeen, siten upottaakseen Nakkilan pitäjän ja kirkon, jota jättiläiset eniten vihasivat. Mutta sattuipa silloin kuulumaan kirkonkellojen ääni ja akka tästä säikähtyneenä pudotti kiven ”Vuohimäen” rinteeseen noin puolentoista kilometrin päähän Nakkilan kirkosta.

Tämä ”Vuohikivi” oli hyvin suuri ja kun se näytti erinomaiselta rakennuskiveltä, niin aikoi Villilän kartanon senaikuinen omistaja rikkoa sen saadakseen siitä uuteen rakennukseensa kivijalan. Mutta koska tiedettiin, että se on ”hiidenkivi”, niin luulojen mukaan sitä ei voinut muut rikkoa kuin joku väkevä noita. Sitten haettiinkin pohjoisista noita. Tämä tuli, höpisi loitsuja, tarkasteli kiveä ja viimein porasi keskelle kiveä pienen ruutireiän, joka sitten ladattiin ja sytytettiin. Kivi ei tästä paljon muuttunut, ainoastaan pieniä laikkoja sen päältä lohkesi. Nyt selvisi, että kivi oli lumottu, eikä sitä mikään maallinen voima saisi hajalle.

Ruvettiinpa nyt rakentamaan Nakkilan kirkkoa, jolloin taas tuli kivestä puute. Taas käytiin käsiksi ”Vuohikivieen”. Tällä kertaa vain tavallinen kuolevainen, mutta uudemmanaikaisilla työkaluilla. Nyt tehtiin paljon syvempi reikä ja niin saatiin kivi vahvalla panoksella hajalle.

Kiven suuruutta voi kuvitella, kun tietää että Nakkilan kirkon kivijalka ja kiviaita ovat tehdyt tuosta yhdestä kivestä. Samasta kivestä saatiin vielä rautatiesiltaankin rakennusainetta. 

Olihan siinä kiveä yhden eukon kannettavaksi.

Unennäkö murhan selvittäjänä

Vanhoja Spiritisti-lehtiä selaillessani silmiini osui kertomus unesta jossa murhattu mies ilmestyy eräälle tuttavalleen. Kiinnostuin jutusta ja ryhdyin etsimään sanomalehtiuutisia tapauksesta. Kyseinen unennäkö on merkitty poliisin pöytäkirjoihin ja julkaistu hyvin monessa sanomalehdessä samanlaisena kuin tämä Perä-Pohjolaisen uutinen.

Perä-Pohjolainen 18.1.1912

Unennäkö murhan selvittäjänä.

Kuten tiedetään ei Tornion rautatien varrella viime marrask. 24 p:n iltana murhattua miestä tunnettu, ennen kuin talokas August Lempeä Alatornion Liakan kylästä, näki merkillisen unensa, ja sen johdosta kävi murhattua katsomassa. Julkaisemme tässä sen kohdan polisiitutkinnon pöytäkirjasta, joka koskee August Lempeän kuulustelua:

Talokas August Lempeä: että hän oli ensi kerran kuullut murhasta puhuttavan seuraavana sunnuntaina (siis marrask. 26 p:nä, sillä murha tapahtui perjantaina marrask. 24 p:n iltana), kun hän kävi eräässä torpassa, jossa oli ollut myöskin mäkitupalainen Anton Ruuti. Seuraavana keskiviikkona hän kävi Torniossa ja siellä nahkuri Nykäsen puodissa oli rouva Nykänen puhunut, kuinka surkeaa on, kun ei kukaan edes tunne murhattua, johon todistaja (Lempeä= oli sanonut, että sietäisi hänenkin käydä ruumista katsomassa, vaikka siitä ei mahtane olla suurta apua, koskei muutkaan häntä tunteneet. Saman päivänä oli hän myöskin Tornion Lehdessä lukenut uutisen tapahtuneesta murhasta. 

Kun hän sitten illalla tuli kotiin ja tavalliseen aikaan pani maata pirttiin, jossa nukkuivat vaimonsa ja työmies Kustaa Henriksson, näki hän yöllä unta, että muuan mies tuli ovest sisälle ja oli Ville Liimatan näköinen (Liimatainen on murhatun oikea sukunimi) sekä mainitsi olevansa Kiirunasta ja että hän on se Liimatan Ville, joka Raumolla tapettiin, johon todistaja sanoi: ”Niinkö”. Liimatta tällöin vastasi: ”Niin ne teki roistot”, jatkaen: ”ei ne roistot muuten olisi saaneet minua matkaansa, mutta kuin toinen niistä oli tuttu, niin lähdin; roistot veivät minulta toista tuhatta markkaa rahaa, jotka sain melkein kaikki vaihdetuksi Suomen rahaksi, mutta toista sataa jäi, joita roistot eivät löytäneet, kuin olivat paidan povilakkarissa. Veivät roistot myöskin multa kuvernöörin passin ja papinkirjan, etteivät ihmiset tuntisi, ja myöskin palttoon”. Ja oli Liimatta vielä sanonut todistajalle: ”Käy sinä Aukusti rukka minua katsomassa, kyllä sinä minut tunnet, vaikka leuka ja kurkun alus on musta, kun minua on muokattu”. Kun todistajaa unessa pelotti, oli Liimatta sanonut: ”Et suinkaan ole niin hourio, että minua pelkäät. Muistathan, että aijoin ensin tulla teidän luokse ja sitten vasta mennä akan luo”. 

Tämän jälkeen heräsi todistaja ja oli valveilla toista tuntia, mutta kun uudestaan nukkui, oli nähnyt samaa unta ja oli Liimatta maininnut, että kahdessa kohdassa oli kova ottelu, ennen kuin saivat häneltä hengen, sekä että hän oli aikonut kesällä kirjoittaa todistajalle, mutta ei tullut tehneeksi sitä, kun aikoi syksyllä tulla todistajan luo ja silloin maksaa takaisin Kirunaan mennessä todistajalta lainaamansa 14 markkaa.

Aamulla herätessään oli todistaja heti kertonut unestaan vaimolleen ja työhenkilölleen Augusti Henrikssonille samalla lausuen unensa johdosta, että jos hän olisi nuorempi mies (jolloin hän varmasti tiesi unensa jotain merkitsevän), ei tuo uni merkitsisi mitään hyvää Liimatalle ja että kaikissa tapauksissa luule tälle jonkun ikävyyden tapahtuneen.

Unensa johdosta oli todistaja sunnuntaina jouluk. 3. p. Alatornion kirkkomaalla olevassa leikkuuhuoneessa käynyt ruumista katsomassa ja tunsi sen Liimataksi samoin kuin myöskin mäkitupalainen Juho Pietilä ja vaimonsa tekivät. Seuraavana tiistaina todistaja kävi toisen kerran lautamies Antti Hyvälän ja Sakari Lassilan kanssa ja tunsivat hekin vainajan Liimataksi. 

Lempeä ei sairautensa takia ollut saapuvilla viime maanantaina välikäräjillä. Mutta tiistaina, t.k. 16 p:nä oli hän oikeudessa kuulusteltavana. Lempeä kertoi, ettei hän unennäkönsä edellisenä päivänä ollut Liimataista ajatellut. Hän myönsi unennäkönsä sellaiseksi kuin poliisitutkintpöytäkirjassa on kerrottu, ainoastaan muuttain osaksi järjestystä, joten esim. Liimataisen kehotus, että Lempeä kävisi hänen ruumistaan katsomassa, siirtyi unen alkupuolelle. Selville kävi, että Lempeä oli ollut murhan aikana kotipaikkakunnallaan, kotona, joskin samana päivänä, jolloin murha tapahtui illalla, hän oli käynyt Rantakataja nimisessä talossa räätäli Jalmari Niskavaaran luona.

Muuan henkilö, joka oli saapuvilla nahkuri Nykäsen puodissa silloin, kun Lempeälle kerrottiin murhatapahtumasta, on sanonut kertomuksen tehneen syvän vaikutuksen Lempeään.

Murhasta pantiin syytteeseen lopulta helsinkiläinen Severin Signal ja tamperelainen Edvard Jokinen. Juttua puidaan sanomalehdissä monta vuotta. Severin Signal mainitaan joissan uutisissa "näyttelijäksi". Jonkinlainen esiintyjä tai voimamies tämä Severin luultavasti on ollut, kuten seuraava Satakunta-lehden mainos vuodelta 1903 todistaa:

Meluava kummitus Leignitz’in linnassa. (Spiritisti 1.8.1909)

Spiritisti-lehti ilmestyi vuosina 1909-1913. Sitä toimitti innokas spiritualismin harrastaja Jaakko Jalmari Sten eli Jalo Kivi. Seuraava juttu räyhähengestä on julkaistu lehden kahdeksannessa numerossa vuonna 1909.

"Meluava kummitus Leignitz’in linnassa.

Monia kertomuksia eräänlaisista kummitusjutuista on kerrottu, vaan harvat ovat todistettu tosiksi niin kuin alla oleva.

Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, asui Ingelfinge nimisessä paikassa Saksassa Augustus Hahn, mies joka oli saanut hyvän kasvatuksen. Johan Gottlieb Fichte oli ollut hänen opettajansa, ja hän oli syventynyt Kantin teoksiin, jotka olivat saaneet hänen taipumaan materialismiin. Hän sai paikan neuvonantajana ruhtinas Hohenlohen luona. Otti osaa vapaaehtoisena sotaan Preussin ja Ranskan välillä, sotaan joka päättyi 1810 Tilsitsin rauhan teolla. Sodan aikana 1806 oli hän pakoitettu oleilemaan jonkun aikaa Leignitz’in linnassa Schlesienissä. Täällä tapasi hän vanhan ystävänsä ja koulutoverinsa Charles Kernin, joka jouduttuaan Ranskalaisille sotavangiksi oli saanut kunniasanaansa vastaan luvan oleskella Leignitz’issä. 

Ystävykset ottivat itselleen huoneen linnan ensikerroksessa. Se oli kulmahuone jossa oli akkunat kahdelle puolelle, pohjoiseen ja itään ja jonka lasiovi oli yhteydessä ainoastaan yhden huoneen kanssa, joka taasen ei ollut yhteydessä minkään muun huoneen kanssa koko linnassa. Näissä kahdessa huoneessa ei löytynyt minkäänlaista käytävää joiden kautta vieraat henkilöt olisivat voineet huomaamatta tulla huoneeseen. Paitsi ystävyksiä asui koko päärakennuksessa ainoastaan ruhtinas Hohenlohen kaksi kuskia ja Hahnin oma palvelia. Hahn ja Kern eivät uskoneet minkäänlaisia kummitusjuttuja, ja vielä vähemmän antoivat itseänsä pelottaa senlaisilla.

Muutamia päiviä oli kulunut rauhassa ja ystävykset kuluttivat iltansa sakkipelillä ja lukemisella, siihen asti kun he eräänä iltana puoli kymmenen aikana, istuivat pöydän ääressä keskellä huonetta, ja linnassa oli täydellisesti hiljaista, yhtäkkiä sinkoili heidän ympärillään iso joukko kipsinkappaleita heitettynä ylhäältä. He tarkastivat katon vaan se oli täydellisesti ehjä, ei pienintäkään halkeamaa missään, he koskettelivat kipsinkappaleita, ne olivat jääkylmiä, ikään kuin ne olisivat heitetty ulkoa, vaan sekin oli mahdotonta sillä akkuna oli suljettu. Se oli omituinen tapaus, vaan kun he eivät löytäneet siihen syytä niin menivät he levolle eivätkä sen enemmän ajatelleet koko asiaa. Kun he aamulla heräsivät oli koko lattia täynnä kalkkia, vaan katossa sen enempää kuin seinissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä, että kalkki olisi niistä varissut.

Seuraavana iltana heitettiin vielä enemmän kalkkia, josta osa putosi Hahnin päähän, samalla kuului omituisia ääniä, ikään kuin rummutusta katosta ja seinistä. Tämä piti heitä valveilla jonkun aikaa sen jälkeen kun he menivät vuoteeseen. Molemmat epäilevät toisensa tekevän pilaa, ja vasta kun kumpainenkin oli noussut vuoteesta toistensa viereen lattialle seisomaan, tulivat he varmuuteen että rummutuksen aiheutti jokin yliaistillinen voima. Lopuksi kuului ikään kuin kaukainen rummutus.

Nämä tapaukset aiheuttivat tarkastuksen kaikissa ympärillä olevissa huoneissa. Hankittiin avaimia ja ystävykset toimittivat tarkastuksen kaikissa tyhjissä lukituissa huoneissa jotka olivat ylhäällä ja molemmilla puolilla heidän huonettansa, tutkimuksessa he eivät voineet havaita mitään joka olisi voinut aiheuttaa kaiken yllämainitun. Keskenänsä pilaa laskien lukitsivat he kaikki ovet ja palasivat omaan huoneeseensa.

Tänä yönä piti heitä pitkän aikaa valveilla eräs ääni ikään kuin joku mies olisi käynyt tohveleissa heidän omassa huoneessansa, lyöden tavan takaa raskaalla kepillä latiaan.

Seuraavana iltana saavutti heidät uusi yllätys. Pari tohveleita oli lähellä tulisijaa, yhtäkkiä heitettiin ne yli pöydän toiselle puolelle huonetta, kun ystävykset ihmettelivät tohvelien heittoa ja puhelivat siitä niin tapahtui toinen ihme. Veitsi ja kynttiläsakset, jotka olivat noin 18 tuuman päässä toisistansa eräällä hyllyllä, siirrettiin yhteen jonkun näkymättömän käden vaikutuksella ja heitettiin kovalla vauhdilla Hahnin päätä kohden, mutta äkkinäisellä liikkellä hän sai heiton väistettyä.

Tuskin se oli ehtinyt tapahtua kuin kaikki huoneessa olevat esineet tulivat kovaan liikkeeseen. Saappaat, harjat, kirjat, kalkinpalaset, tina-astiat ja kynttilänjalat kynttelikköineen lentelivät ilmassa kuin höyhenet. Palveliat, linnan vahti ja kaikki muut linnassa olevat kutsuttiin paikalle todistamaan tuota mylläkkää, jota kesti toista tuntia, ja luonnollisesti ei kukaan voinut selittää syytä siihen.

Tämä mylläkkä oli ainoastaan alku sitä seuraaville tapauksille joita kesti lähemmä kolme kuukautta. Kolmena yönä jatkui tuota esineiden heittelemistä, jonka jälkeen ne loppuivat jättäen ystävyksille kolmen neljän yön levon. Sen jälkeen ne taasen alkoivat ja kestivät keskeytymättä kolme viikkoa. Ystävykset menettivät kaiken leponsa joten katsoivat parhaaksi muuttaa vuoteinensa seuraavaan kerrokseen.

Mutta tässä huoneessa tapahtui vielä ihmeellisempiä asioita. Elämää jatkui, ja he olivat tuskin ehtineet laittaa oloansa mukavaksi, kun raskas etulukko jonka he molemmat muistivat jättäneensä alempaan kerrokseen, tuli lentäen läpi ilman ja putosi Hahnin jalkoihin. Sitten rupesi muita esineitä lentelemään. Vaan väsyneitä kun olivat, päättivät he, etteivät he anna ajaa itseänsä pois tästä huoneesta. ”Nukkua minun täytyy saada”, sanoi Hahn ”tapahtukoon mitä tahansa.”

Kern rupesi riisumaan vaatteitansa kävellen ympäri huonetta. Yhtäkkiä hän seisahtaa kuin kivettyneenä peilin eteen, joka oli huoneen nurkassa. Hän seisoi liikkumattomana noin puolitoista minuuttia, jonka jälkeen hän kääntyi Hahnin puoleen lumivalkeana kasvoiltaan ja väristen koko ruumiiltansa. 

Hahn luuli sen johtuvan ilman vedosta ja riensi heittämään hänen hartijoilleen paksun peitteen. Hetken kuluttua Kern kertoi syyn säikähdykseensä. Kun hän käveli lattialla tuli hän luoneeksi katseensa peiliin, jolloin hän säikähti näkyä, jonka hän näki peilissä edessänsä. Sillä oli naisen vartalo, pää, kasvoja lukuun ottamatta, oli peittetty valkoisilla siteillä. Näky liikahti ja loi katseensa Kerniin. Tästä hän säikähti niin että ei voinut vähään aikaan liikahtaa.

Hahn päätti jos mahdollista saada itse nähdä näyt. Hän asettautui sen vuoksi peilin eteen, seisten siinä noin kaksikymmentä minuuttia, aina kehoittaen ”kummitusta” näyttäytymään. Mutta mitään ei näkynyt. 

Nyt oli jo aikainen aamu, mikään uni ei voinut tulla kysymykseen. Sen vuoksi päättivät he muuttaa takaisin entiseen huoneeseensa. He menivät herättämään palvelijoitaan ja lähettivät heidät noutamaan sängyt. Vaan he tulivat heti takaisin.

”Herra Hahn, te olette lukinneet oven, joten me emme voi päästä huoneeseen.”

”Minä en ole lukinnut ovea” sanoi Hahn. ”Te ette ole vielä kylliksi valveilla… Menkää takaisin ja koettakaa uudelleen.”

He tekivät sen, vaan palasivat takaisin. He olivat yhteisvoimin koettaneet painaa ovea, vaan se ei antanut vähintäkään myöden. Oli ikään kuin olisi työntänyt seinää.

Nyt meni Hahn ylös ja toisten läsnä ollessa aukaisi oven ilman pienintäkään ponnistusta.

Sängyt muutettiin nyt ales; mutta samaa esineiden heittelemistä jatkui yhä.

Huhut näistä omituisista tapauksista levisi Hahnin ja Kernin tuttaville, jotka sille naureskelivat. Heidän tuttavistaan pari, kapteen Cornet, ja luutnantti Morgele, molemmat upseereja Baijerin rakuunarykmentissä, ilmoittivat olevansa halukkaita itse tutustumaan tuon kummituksen kanssa. Heille lähetettiin kutsu saapua linnaan. Luutnantti Morgele meni huoneeseen yksin ja sulki tarkkaan oven. Hän oli tuksin tehnyt sen kun hän sai kourallisen kalkkia vasten silmiänsä, saapaspihti, kynttiläsakset ja kynttilänjalat lensivät halki huoneen häntä kohden. Hän katseli ympärilleen vaan ei keksinyt syytä tuolle tapaukselle. Nyt rupesi kaikenkaltaisia huoneessa olevia esineitä tulemaan läpi ilman häntä kohden, ja Morgele joka oli kiivas mies, suuttui ”tuonlaisesta leikistä”, tempasi miekkansa ja alkoi lyömään ympäri huonetta joten hänen ystävänsä olivat pakoitetut murtautumaan huoneeseen, nähdäksensä mitä siellä oli tapahtunut. 

Cornet ja Morgele jäivät linnaan illaksi, jolla ajalla he tulivat huomaamaan huhun todenperäisyyden. He pitivät tarkkaan silmällä molempia ystäviänsä, jos mahdollista keksiäkseen jotain petosta heidän puoleltansa, vaan tuloksetta. Esineitä heiteltiin lakkaamatta, pöytäliina kohosi kattoon asti josta sen jälkeen laskeutui ales entiselle paikallensa.

Pari päivää sen jälkeen ilmoitti Hahn toverilleen aikovansa ajaa partansa. Yhtäkkiä ilmestyivät kaikki parranajossa tarvittavat esineet – partaveitsi, pulveri, harja ja vaahtoastia – jotka kaikki olivat samalla hyllyllä, läpi ilman ja putosivat hänen jalkoihinsa. Hahn täytti astian lämpöisellä vedellä ja kun alkoi saippuoida leukansa, niin astia oli tyhjä vaikka vielä lämmin.

Eräs Darfel niminen mies, joka oli linnan hoitaja, oli ollut monta kertaa samanlaisten pettymyksien uhrina. Erään kerran oli hänen lakkinsa kadonnut siitä paikasta johon hän oli sen asettanut tullessaan huoneeseen, sillä ajalla kun hän sitä etsi toisaalta, ilmestyi se takaisin samaan paikkaan.

Erään kerran Kernin poissa ollessa päätti Hahn yksin ottaa selville ilmiöiden syyn; vaan ilman tulosta. Sillä ajalla uusiintui ilmiöt usean kerran. Useasti hän heräsi siihen että joku valeli hänen kasvojansa kylmällä vedellä, mutta kun hän kosketti kädellänsä kasvojaan ei hän tuntenut ensinkään märkyyttä. 

Kerran joulun edellä oli Hahn pakotettu matkustamaan Breslauhin muutamiksi päiviksi, sen ajan oli hänen palveliansa Kernin huonetoverina. Nyt tapahtui kaikista ihmeellisin ”ihme”. Eräänä iltana puheli Kern Johnin kanssa, joka seisoi lähellä ovea. Pöydällä keskilattialla oli olutastia ja juomalasi. Olkoon mainittu, että pieneen aikaan ei ollut mitään melua kuulunut; mutta mainittuna iltana nostettiin olutastia ilmaan ja kaadettiin lasi noin puolelleen. Sen jälkeen astia laskettiin pöytään. Nyt nostettiin lasi ylös, kallistettiin ja tyhjennettiin, ikään kuin joku näkymätön olento olisi juonut sen, ja ei pisaraakaan olutta näkynyt lattialla eikä pöydällä.

”Taivaan Jumala” huudahti John, ”katsokaa se nielee olutta”.

Joku aika sen jälkeen tapahtui häiritsevät ilmestykset, ja vasta sen jälkeen kun Hahn oli tullut pahoin haavoitetuksi lentävällä kahvelillä, suostui hän muuttamaan asuntoa. Kern oli sitä monesti tahtonut, vaan Hahn ei siihen suostunut, sillä hän olisi tahtonut päästä salaisuuden perille. Nyt ottivat he itsellensä huoneen toisesta osasta linnaa, tänne kuulivat useasti elämää entisestä asunnostaan, vaan itse saivat he olla aivan rauhassa.

Mitään selvitystä he eivät koskaan saaneet; vasta muutamia vuosia jälkeenpäin, iski salama ales linnan siihen osaan jossa he olivat ensiksi asuneet ja aiheutti perinpohjaisen korjauksen, ja kun revittiin särkyneet muurit siltä kohdalta missä ystävykset olivat asuneet, löydettiin sieltä hautaamaton miehen ruumis jonka pää oli lyöty halki, ruumiilla oli miekka kupeella."

 Tässä tarinassa on vanhan ajan kummitusjutun lumoa. Leignitz on puolalaisen Legnican saksankielinen nimi. Yritin hiukan googletella jotain tietoja tästä linnasta, mutta ainakaan englanninkielellä en löytänyt tarinaa jonka olisin osannut yhdistää tähän tapaukseen.

Onnettomat rakastajat

Maamiehen ystävä 20.1.1849

Onnettomat Rakastajat

Tuuloksen kappelissa liki Toivalan (Toivaala) kylää, on eräs kallio eli vuori jota kutsutaan ”Linnakallioksi”. Sen sivuun on haljennut syvä kolo eli luola, jonka suullen oli pudonnut kalliosta iso kiven möhkäle. Tästä kolosta tietää rahvas täällä paljon haastella, ja pelkäävät sitä ehkä samate kuin tuonelan tupia kirkon ympärillä; sillä he tarinoivat sen olevan täynnään kuolleitten ruumiita. 

Lapsuudesta saakka oli minulla kova halu saada tietoa, mitä siellä luolassa muka kuitenkin löytyisi, jos olis mahdollinen päästä sen perään; mutta pelko esti minun aina yrityksistäni. Nyt kuitenkin kerran karkaisin mieleni, otin kimpun päreitä myötäni ja tulitikkuja taskuuni, sitten läksin astumaan erään kumppanin kanssa tähän vuorihautaan. Vaan olen niin hoikka kuin olenkin, sain minä kuitenkin vahvasti ihteeni venyttää, ennen kuin pääsin tästä ahtaasta kiven kolosta luolaan. Viimein kuitenkin kovin rynkättyäni pääsin sinne, vaan lensin yhtä kyytiä pohjaan asti että nenäni tärähti.

Vähän koperoituani, rikottua nenääni ja ohtaani, johon aika kuppi nousi, otin valkian tikkuun, ja sitten viritin aika leimakan käteeni, nähdäkseni muka mitä tässä kuopassa löytyisi.

Ensin näin edessäni suuren kuolleen käärmeen ja toisen vielä isomman luurankon. Sitten loin silmäni ylöspäin, vaan samassa säikähdin vähän, sillä silmiini sattui mustat ihmisen kasvot. Tästä en kumminkaan niin kovasti peljästynyt, vaan menin liki ja näin – lautaan maalatun ihmisen kuvan, rintaansa myöden kuvailtu, taivaasen käännetyillä silmäillyksillä, ja paljon puukkolatinan kirjoitusta ympärillä. Kuvaus joka varmaan satoja vuosia oli täällä seisonut oli vielä niin elävä luontoinen, että kuumat vedet kastelit poskiani monien ajatusten alla, nähdessäni sen surkiaa katsantoa. Tarkoin kahteltua kaikki paikat, eikä miitän muuta löydettyä, läksin tämän kuvan kanssa kompimaan pois luolasta.

Päästyäni kotiin, aloin lukea tätä puukkolatinata taulusuta, mutta en saanut selkoa. Nyt otin käsiini kaikki sana- ja vanhat suomenkirjat, mutta nämä antoivat minulle yhden verran selkoa tässä asiassa, kuin korpin puheet varikselle. Viimein kuitenkin älysin että tässä oli seassa heprean kirjaimia taulun partaalla.

Koko kirjoitus oli seuraava: ”Minä rauka istun täällä vuoren sisäs pimes kun mato. Voi! voi! kuku sin’ käki, kumi mettä hauskutus. Oi lintu laula! Ei minul oo apua! Auta Ukko yli isä minua.”

Nyt oli haluni tietää mitä tämä mahtoi olla, ja sentähden kyselin kaikilta vanhoilta ihmisiltä näillä seuduilla jos muka tietäsivät kuka tämän taulun oli tänne pannut; yksi haasteli nyt yhtä toinen toista. Eräs vanha eukko, joka puheet ovat ehkä peräkkäät, haasteli ennen muinaan suuren sodan aikana erään sulhon tyttönsä kanssa paennen tähän luolaan vihollisen edestä; mutta sulhon tultua pois, lohkesi kivi luolan suullen ja neito jäi sinne. Täällä elätti armaansa häntä, siksi kuin talven pakkaset sulkivat valittavan suunsa ikuiseen uneen. Ei siis suotta käskenyt neito käkeä kukkumaan ja sen synkän mettän puita lintuisten äänen kanssa humisemaan huviksensa. Mahdollista on, niin kuin eukko sanoi, että joku saattoi auttaa kiven putoomista läpeen, kuitenkin on se aina nytkin kulkenut vähän alaspäin; sillä ennen ei siinä ollut kuin kapea rako, josta ehkä taulu lautakin on sisään annettu neitollen, ynnä ruuan kanssa, vaan arvotaan sen maan järäyksen 1846 sitä liikuttaneen, että kolo suureni. 

Katkerat huolet kalvaavat aina minun nuorta rintaani, tätä lautaa kahtellessa, monet muistot muinaisista ajoista tuovat minullen monet mielialat, jonka tähden kyhäisin huonoon kynääni muillekin tätä ilmoittamaan; toivoen ei parempain minua, siitä pahastuvan! 

H. S.

Etsin karttapaikasta Linnakallio-nimistä paikkaa, ja löysinkin sen. Liitin merkitsemäni kartan mukaan juttuun. Kartan alareunassa näkyvä järvi on Suolijärvi. Olisi hauska tietää tämänkin tarinan tausta ja onko siinä perää, vai onko se vain harrastelijakynäilijän sepitelmää.

Edit: Tiedusteltuani tämän tarinan todenperäisyyttää Facebookin Tuulos ennen vanhaan -ryhmässä,
sain kuulla että nimikirjaimet H. S. kuuluvat kirjailija ja kiertokoulunopettaja Heikki Selinille (1824-1882). Hänen Maamiehen Ystävään lähettämänsä tarina saattaa perustua johonkin vanhaan tarinaan, mutta on melko varmasti saanut lisäväriä nuoren kirjailijan mielikuvituksessa.