Meluava kummitus Leignitz’in linnassa. (Spiritisti 1.8.1909)

Spiritisti-lehti ilmestyi vuosina 1909-1913. Sitä toimitti innokas spiritualismin harrastaja Jaakko Jalmari Sten eli Jalo Kivi. Seuraava juttu räyhähengestä on julkaistu lehden kahdeksannessa numerossa vuonna 1909.

"Meluava kummitus Leignitz’in linnassa.

Monia kertomuksia eräänlaisista kummitusjutuista on kerrottu, vaan harvat ovat todistettu tosiksi niin kuin alla oleva.

Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella, asui Ingelfinge nimisessä paikassa Saksassa Augustus Hahn, mies joka oli saanut hyvän kasvatuksen. Johan Gottlieb Fichte oli ollut hänen opettajansa, ja hän oli syventynyt Kantin teoksiin, jotka olivat saaneet hänen taipumaan materialismiin. Hän sai paikan neuvonantajana ruhtinas Hohenlohen luona. Otti osaa vapaaehtoisena sotaan Preussin ja Ranskan välillä, sotaan joka päättyi 1810 Tilsitsin rauhan teolla. Sodan aikana 1806 oli hän pakoitettu oleilemaan jonkun aikaa Leignitz’in linnassa Schlesienissä. Täällä tapasi hän vanhan ystävänsä ja koulutoverinsa Charles Kernin, joka jouduttuaan Ranskalaisille sotavangiksi oli saanut kunniasanaansa vastaan luvan oleskella Leignitz’issä. 

Ystävykset ottivat itselleen huoneen linnan ensikerroksessa. Se oli kulmahuone jossa oli akkunat kahdelle puolelle, pohjoiseen ja itään ja jonka lasiovi oli yhteydessä ainoastaan yhden huoneen kanssa, joka taasen ei ollut yhteydessä minkään muun huoneen kanssa koko linnassa. Näissä kahdessa huoneessa ei löytynyt minkäänlaista käytävää joiden kautta vieraat henkilöt olisivat voineet huomaamatta tulla huoneeseen. Paitsi ystävyksiä asui koko päärakennuksessa ainoastaan ruhtinas Hohenlohen kaksi kuskia ja Hahnin oma palvelia. Hahn ja Kern eivät uskoneet minkäänlaisia kummitusjuttuja, ja vielä vähemmän antoivat itseänsä pelottaa senlaisilla.

Muutamia päiviä oli kulunut rauhassa ja ystävykset kuluttivat iltansa sakkipelillä ja lukemisella, siihen asti kun he eräänä iltana puoli kymmenen aikana, istuivat pöydän ääressä keskellä huonetta, ja linnassa oli täydellisesti hiljaista, yhtäkkiä sinkoili heidän ympärillään iso joukko kipsinkappaleita heitettynä ylhäältä. He tarkastivat katon vaan se oli täydellisesti ehjä, ei pienintäkään halkeamaa missään, he koskettelivat kipsinkappaleita, ne olivat jääkylmiä, ikään kuin ne olisivat heitetty ulkoa, vaan sekin oli mahdotonta sillä akkuna oli suljettu. Se oli omituinen tapaus, vaan kun he eivät löytäneet siihen syytä niin menivät he levolle eivätkä sen enemmän ajatelleet koko asiaa. Kun he aamulla heräsivät oli koko lattia täynnä kalkkia, vaan katossa sen enempää kuin seinissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä, että kalkki olisi niistä varissut.

Seuraavana iltana heitettiin vielä enemmän kalkkia, josta osa putosi Hahnin päähän, samalla kuului omituisia ääniä, ikään kuin rummutusta katosta ja seinistä. Tämä piti heitä valveilla jonkun aikaa sen jälkeen kun he menivät vuoteeseen. Molemmat epäilevät toisensa tekevän pilaa, ja vasta kun kumpainenkin oli noussut vuoteesta toistensa viereen lattialle seisomaan, tulivat he varmuuteen että rummutuksen aiheutti jokin yliaistillinen voima. Lopuksi kuului ikään kuin kaukainen rummutus.

Nämä tapaukset aiheuttivat tarkastuksen kaikissa ympärillä olevissa huoneissa. Hankittiin avaimia ja ystävykset toimittivat tarkastuksen kaikissa tyhjissä lukituissa huoneissa jotka olivat ylhäällä ja molemmilla puolilla heidän huonettansa, tutkimuksessa he eivät voineet havaita mitään joka olisi voinut aiheuttaa kaiken yllämainitun. Keskenänsä pilaa laskien lukitsivat he kaikki ovet ja palasivat omaan huoneeseensa.

Tänä yönä piti heitä pitkän aikaa valveilla eräs ääni ikään kuin joku mies olisi käynyt tohveleissa heidän omassa huoneessansa, lyöden tavan takaa raskaalla kepillä latiaan.

Seuraavana iltana saavutti heidät uusi yllätys. Pari tohveleita oli lähellä tulisijaa, yhtäkkiä heitettiin ne yli pöydän toiselle puolelle huonetta, kun ystävykset ihmettelivät tohvelien heittoa ja puhelivat siitä niin tapahtui toinen ihme. Veitsi ja kynttiläsakset, jotka olivat noin 18 tuuman päässä toisistansa eräällä hyllyllä, siirrettiin yhteen jonkun näkymättömän käden vaikutuksella ja heitettiin kovalla vauhdilla Hahnin päätä kohden, mutta äkkinäisellä liikkellä hän sai heiton väistettyä.

Tuskin se oli ehtinyt tapahtua kuin kaikki huoneessa olevat esineet tulivat kovaan liikkeeseen. Saappaat, harjat, kirjat, kalkinpalaset, tina-astiat ja kynttilänjalat kynttelikköineen lentelivät ilmassa kuin höyhenet. Palveliat, linnan vahti ja kaikki muut linnassa olevat kutsuttiin paikalle todistamaan tuota mylläkkää, jota kesti toista tuntia, ja luonnollisesti ei kukaan voinut selittää syytä siihen.

Tämä mylläkkä oli ainoastaan alku sitä seuraaville tapauksille joita kesti lähemmä kolme kuukautta. Kolmena yönä jatkui tuota esineiden heittelemistä, jonka jälkeen ne loppuivat jättäen ystävyksille kolmen neljän yön levon. Sen jälkeen ne taasen alkoivat ja kestivät keskeytymättä kolme viikkoa. Ystävykset menettivät kaiken leponsa joten katsoivat parhaaksi muuttaa vuoteinensa seuraavaan kerrokseen.

Mutta tässä huoneessa tapahtui vielä ihmeellisempiä asioita. Elämää jatkui, ja he olivat tuskin ehtineet laittaa oloansa mukavaksi, kun raskas etulukko jonka he molemmat muistivat jättäneensä alempaan kerrokseen, tuli lentäen läpi ilman ja putosi Hahnin jalkoihin. Sitten rupesi muita esineitä lentelemään. Vaan väsyneitä kun olivat, päättivät he, etteivät he anna ajaa itseänsä pois tästä huoneesta. ”Nukkua minun täytyy saada”, sanoi Hahn ”tapahtukoon mitä tahansa.”

Kern rupesi riisumaan vaatteitansa kävellen ympäri huonetta. Yhtäkkiä hän seisahtaa kuin kivettyneenä peilin eteen, joka oli huoneen nurkassa. Hän seisoi liikkumattomana noin puolitoista minuuttia, jonka jälkeen hän kääntyi Hahnin puoleen lumivalkeana kasvoiltaan ja väristen koko ruumiiltansa. 

Hahn luuli sen johtuvan ilman vedosta ja riensi heittämään hänen hartijoilleen paksun peitteen. Hetken kuluttua Kern kertoi syyn säikähdykseensä. Kun hän käveli lattialla tuli hän luoneeksi katseensa peiliin, jolloin hän säikähti näkyä, jonka hän näki peilissä edessänsä. Sillä oli naisen vartalo, pää, kasvoja lukuun ottamatta, oli peittetty valkoisilla siteillä. Näky liikahti ja loi katseensa Kerniin. Tästä hän säikähti niin että ei voinut vähään aikaan liikahtaa.

Hahn päätti jos mahdollista saada itse nähdä näyt. Hän asettautui sen vuoksi peilin eteen, seisten siinä noin kaksikymmentä minuuttia, aina kehoittaen ”kummitusta” näyttäytymään. Mutta mitään ei näkynyt. 

Nyt oli jo aikainen aamu, mikään uni ei voinut tulla kysymykseen. Sen vuoksi päättivät he muuttaa takaisin entiseen huoneeseensa. He menivät herättämään palvelijoitaan ja lähettivät heidät noutamaan sängyt. Vaan he tulivat heti takaisin.

”Herra Hahn, te olette lukinneet oven, joten me emme voi päästä huoneeseen.”

”Minä en ole lukinnut ovea” sanoi Hahn. ”Te ette ole vielä kylliksi valveilla… Menkää takaisin ja koettakaa uudelleen.”

He tekivät sen, vaan palasivat takaisin. He olivat yhteisvoimin koettaneet painaa ovea, vaan se ei antanut vähintäkään myöden. Oli ikään kuin olisi työntänyt seinää.

Nyt meni Hahn ylös ja toisten läsnä ollessa aukaisi oven ilman pienintäkään ponnistusta.

Sängyt muutettiin nyt ales; mutta samaa esineiden heittelemistä jatkui yhä.

Huhut näistä omituisista tapauksista levisi Hahnin ja Kernin tuttaville, jotka sille naureskelivat. Heidän tuttavistaan pari, kapteen Cornet, ja luutnantti Morgele, molemmat upseereja Baijerin rakuunarykmentissä, ilmoittivat olevansa halukkaita itse tutustumaan tuon kummituksen kanssa. Heille lähetettiin kutsu saapua linnaan. Luutnantti Morgele meni huoneeseen yksin ja sulki tarkkaan oven. Hän oli tuksin tehnyt sen kun hän sai kourallisen kalkkia vasten silmiänsä, saapaspihti, kynttiläsakset ja kynttilänjalat lensivät halki huoneen häntä kohden. Hän katseli ympärilleen vaan ei keksinyt syytä tuolle tapaukselle. Nyt rupesi kaikenkaltaisia huoneessa olevia esineitä tulemaan läpi ilman häntä kohden, ja Morgele joka oli kiivas mies, suuttui ”tuonlaisesta leikistä”, tempasi miekkansa ja alkoi lyömään ympäri huonetta joten hänen ystävänsä olivat pakoitetut murtautumaan huoneeseen, nähdäksensä mitä siellä oli tapahtunut. 

Cornet ja Morgele jäivät linnaan illaksi, jolla ajalla he tulivat huomaamaan huhun todenperäisyyden. He pitivät tarkkaan silmällä molempia ystäviänsä, jos mahdollista keksiäkseen jotain petosta heidän puoleltansa, vaan tuloksetta. Esineitä heiteltiin lakkaamatta, pöytäliina kohosi kattoon asti josta sen jälkeen laskeutui ales entiselle paikallensa.

Pari päivää sen jälkeen ilmoitti Hahn toverilleen aikovansa ajaa partansa. Yhtäkkiä ilmestyivät kaikki parranajossa tarvittavat esineet – partaveitsi, pulveri, harja ja vaahtoastia – jotka kaikki olivat samalla hyllyllä, läpi ilman ja putosivat hänen jalkoihinsa. Hahn täytti astian lämpöisellä vedellä ja kun alkoi saippuoida leukansa, niin astia oli tyhjä vaikka vielä lämmin.

Eräs Darfel niminen mies, joka oli linnan hoitaja, oli ollut monta kertaa samanlaisten pettymyksien uhrina. Erään kerran oli hänen lakkinsa kadonnut siitä paikasta johon hän oli sen asettanut tullessaan huoneeseen, sillä ajalla kun hän sitä etsi toisaalta, ilmestyi se takaisin samaan paikkaan.

Erään kerran Kernin poissa ollessa päätti Hahn yksin ottaa selville ilmiöiden syyn; vaan ilman tulosta. Sillä ajalla uusiintui ilmiöt usean kerran. Useasti hän heräsi siihen että joku valeli hänen kasvojansa kylmällä vedellä, mutta kun hän kosketti kädellänsä kasvojaan ei hän tuntenut ensinkään märkyyttä. 

Kerran joulun edellä oli Hahn pakotettu matkustamaan Breslauhin muutamiksi päiviksi, sen ajan oli hänen palveliansa Kernin huonetoverina. Nyt tapahtui kaikista ihmeellisin ”ihme”. Eräänä iltana puheli Kern Johnin kanssa, joka seisoi lähellä ovea. Pöydällä keskilattialla oli olutastia ja juomalasi. Olkoon mainittu, että pieneen aikaan ei ollut mitään melua kuulunut; mutta mainittuna iltana nostettiin olutastia ilmaan ja kaadettiin lasi noin puolelleen. Sen jälkeen astia laskettiin pöytään. Nyt nostettiin lasi ylös, kallistettiin ja tyhjennettiin, ikään kuin joku näkymätön olento olisi juonut sen, ja ei pisaraakaan olutta näkynyt lattialla eikä pöydällä.

”Taivaan Jumala” huudahti John, ”katsokaa se nielee olutta”.

Joku aika sen jälkeen tapahtui häiritsevät ilmestykset, ja vasta sen jälkeen kun Hahn oli tullut pahoin haavoitetuksi lentävällä kahvelillä, suostui hän muuttamaan asuntoa. Kern oli sitä monesti tahtonut, vaan Hahn ei siihen suostunut, sillä hän olisi tahtonut päästä salaisuuden perille. Nyt ottivat he itsellensä huoneen toisesta osasta linnaa, tänne kuulivat useasti elämää entisestä asunnostaan, vaan itse saivat he olla aivan rauhassa.

Mitään selvitystä he eivät koskaan saaneet; vasta muutamia vuosia jälkeenpäin, iski salama ales linnan siihen osaan jossa he olivat ensiksi asuneet ja aiheutti perinpohjaisen korjauksen, ja kun revittiin särkyneet muurit siltä kohdalta missä ystävykset olivat asuneet, löydettiin sieltä hautaamaton miehen ruumis jonka pää oli lyöty halki, ruumiilla oli miekka kupeella."

 Tässä tarinassa on vanhan ajan kummitusjutun lumoa. Leignitz on puolalaisen Legnican saksankielinen nimi. Yritin hiukan googletella jotain tietoja tästä linnasta, mutta ainakaan englanninkielellä en löytänyt tarinaa jonka olisin osannut yhdistää tähän tapaukseen.

Onnettomat rakastajat

Maamiehen ystävä 20.1.1849

Onnettomat Rakastajat

Tuuloksen kappelissa liki Toivalan (Toivaala) kylää, on eräs kallio eli vuori jota kutsutaan ”Linnakallioksi”. Sen sivuun on haljennut syvä kolo eli luola, jonka suullen oli pudonnut kalliosta iso kiven möhkäle. Tästä kolosta tietää rahvas täällä paljon haastella, ja pelkäävät sitä ehkä samate kuin tuonelan tupia kirkon ympärillä; sillä he tarinoivat sen olevan täynnään kuolleitten ruumiita. 

Lapsuudesta saakka oli minulla kova halu saada tietoa, mitä siellä luolassa muka kuitenkin löytyisi, jos olis mahdollinen päästä sen perään; mutta pelko esti minun aina yrityksistäni. Nyt kuitenkin kerran karkaisin mieleni, otin kimpun päreitä myötäni ja tulitikkuja taskuuni, sitten läksin astumaan erään kumppanin kanssa tähän vuorihautaan. Vaan olen niin hoikka kuin olenkin, sain minä kuitenkin vahvasti ihteeni venyttää, ennen kuin pääsin tästä ahtaasta kiven kolosta luolaan. Viimein kuitenkin kovin rynkättyäni pääsin sinne, vaan lensin yhtä kyytiä pohjaan asti että nenäni tärähti.

Vähän koperoituani, rikottua nenääni ja ohtaani, johon aika kuppi nousi, otin valkian tikkuun, ja sitten viritin aika leimakan käteeni, nähdäkseni muka mitä tässä kuopassa löytyisi.

Ensin näin edessäni suuren kuolleen käärmeen ja toisen vielä isomman luurankon. Sitten loin silmäni ylöspäin, vaan samassa säikähdin vähän, sillä silmiini sattui mustat ihmisen kasvot. Tästä en kumminkaan niin kovasti peljästynyt, vaan menin liki ja näin – lautaan maalatun ihmisen kuvan, rintaansa myöden kuvailtu, taivaasen käännetyillä silmäillyksillä, ja paljon puukkolatinan kirjoitusta ympärillä. Kuvaus joka varmaan satoja vuosia oli täällä seisonut oli vielä niin elävä luontoinen, että kuumat vedet kastelit poskiani monien ajatusten alla, nähdessäni sen surkiaa katsantoa. Tarkoin kahteltua kaikki paikat, eikä miitän muuta löydettyä, läksin tämän kuvan kanssa kompimaan pois luolasta.

Päästyäni kotiin, aloin lukea tätä puukkolatinata taulusuta, mutta en saanut selkoa. Nyt otin käsiini kaikki sana- ja vanhat suomenkirjat, mutta nämä antoivat minulle yhden verran selkoa tässä asiassa, kuin korpin puheet varikselle. Viimein kuitenkin älysin että tässä oli seassa heprean kirjaimia taulun partaalla.

Koko kirjoitus oli seuraava: ”Minä rauka istun täällä vuoren sisäs pimes kun mato. Voi! voi! kuku sin’ käki, kumi mettä hauskutus. Oi lintu laula! Ei minul oo apua! Auta Ukko yli isä minua.”

Nyt oli haluni tietää mitä tämä mahtoi olla, ja sentähden kyselin kaikilta vanhoilta ihmisiltä näillä seuduilla jos muka tietäsivät kuka tämän taulun oli tänne pannut; yksi haasteli nyt yhtä toinen toista. Eräs vanha eukko, joka puheet ovat ehkä peräkkäät, haasteli ennen muinaan suuren sodan aikana erään sulhon tyttönsä kanssa paennen tähän luolaan vihollisen edestä; mutta sulhon tultua pois, lohkesi kivi luolan suullen ja neito jäi sinne. Täällä elätti armaansa häntä, siksi kuin talven pakkaset sulkivat valittavan suunsa ikuiseen uneen. Ei siis suotta käskenyt neito käkeä kukkumaan ja sen synkän mettän puita lintuisten äänen kanssa humisemaan huviksensa. Mahdollista on, niin kuin eukko sanoi, että joku saattoi auttaa kiven putoomista läpeen, kuitenkin on se aina nytkin kulkenut vähän alaspäin; sillä ennen ei siinä ollut kuin kapea rako, josta ehkä taulu lautakin on sisään annettu neitollen, ynnä ruuan kanssa, vaan arvotaan sen maan järäyksen 1846 sitä liikuttaneen, että kolo suureni. 

Katkerat huolet kalvaavat aina minun nuorta rintaani, tätä lautaa kahtellessa, monet muistot muinaisista ajoista tuovat minullen monet mielialat, jonka tähden kyhäisin huonoon kynääni muillekin tätä ilmoittamaan; toivoen ei parempain minua, siitä pahastuvan! 

H. S.

Etsin karttapaikasta Linnakallio-nimistä paikkaa, ja löysinkin sen. Liitin merkitsemäni kartan mukaan juttuun. Kartan alareunassa näkyvä järvi on Suolijärvi. Olisi hauska tietää tämänkin tarinan tausta ja onko siinä perää, vai onko se vain harrastelijakynäilijän sepitelmää.

Edit: Tiedusteltuani tämän tarinan todenperäisyyttää Facebookin Tuulos ennen vanhaan -ryhmässä,
sain kuulla että nimikirjaimet H. S. kuuluvat kirjailija ja kiertokoulunopettaja Heikki Selinille (1824-1882). Hänen Maamiehen Ystävään lähettämänsä tarina saattaa perustua johonkin vanhaan tarinaan, mutta on melko varmasti saanut lisäväriä nuoren kirjailijan mielikuvituksessa.

12 vuotias murhaaja

Sanomia Turusta 9.6.1871

12 vuotias murhaaja.

Viime maanantai illalla tapahtui, että 12 vuotias palvelustyttö Mathilda Maria Kristiansson, kotoisin Marian pitäjästä, käydessään kirkkoherra A Wareliuksen huoneessa, siellä eräälle lapselle tunnusti, samaten kuin äskettäin Lovisa Gustava Munter, tehneensä lapsenmurhan. Tästä tiedon saatuansa kehoitti kirkkoherra Warelius, jonka tykönä sama Mathilda Maria Kristiansson ennen jonkun ajan on asunut, häntä asiasta tekemään tarkan selvon ja tunnusti Mathilda Maria Kristiansson nyt, että hän viime syksynä, ollessaan lapsenpiikana salvuoppilas Gustaf Bergmanin tykönä, kuristamalla oli murhannut Bergmanin yhdeksän viikon vanhan pojan August Arvidin. Sitten oli Mathilda Maria Kristiansson päässyt palvelukseen kaupungin kassörin Fredrik Stenbergin luo ja ehkei lasten hoito täällä oikeastaan ollut hänen toimenansa, niin murhasi hän viime tammikuun 17. päivänä kuristamalla kassöri Stenbergin puolen kolmatta kuukauden vanhan pojan Hjalmar Fredrikin, ollen huoneessa kahdenkesken lapsen kanssa. Tämän tunnustuksen johdosta tehdyssä polisitutkinnossa uudisti Mathilda Maria Kristiansson tämän saman tunnustuksen. Mitkä vaikuttava syyt ollenevat näihin ilkitöihin, siitä ei voitu saada varmaa selkoa. Enimmiten sanoo hän, että se tuli hänen päällensä, että hänen niin piti tekemän ja ”koska hän kerran oli niin tehnyt, niin saattoi hän sen tehdä toisenkin kerran”. Ei myöskään ole hän osoittanut katumusta tehdyistä ilkitöistään, vaan on mieleltään sangen vakaa. Vankeudessa on hän parkunut ja valittanut, että hänen on ikävä. Muodoltaan on kaunis, antamat vastauksensa ovat selvät, niin ettei hänessä mielenvirhettä voi havaita. Asia tulee tutkittavaksi kaupungin raastuvanoikeudessa.

Seuraavassa lehdessä 16.6.1871 kerrotaan tapauksesta lisää seuraavasti:

Matilda Maria Kristiansonin asia oli viime lauantaina raastuvanoikeuden tutkittavana. Asianomaiset kertoivat yleisesti mitä jo ennen on mainittu, ja syytteenalaisen isä, torpparia Maariassa, ei tietänyt kertoa mitään, joka olisi asiaa valaissut. Matilda Maria Kristiansonin kertomuksesta tuli ilmi, että hän, joka sanoi näinä päivinä täyttävänsä kolmetoista vuotta, kaksivuotiaana menetti äitinsä ja että äitipuolensa sittemmin väliin kovasti oli kohdellut häntä, jonka vuoksi kirkkoherra Warelius oli ottanut hänen isommaksi ajaksi huoneeseensa.

Sitten tuli Maria Matilda Kristianson kappalaisen lesken Grönholmin luo, jonka jälkeen hän viime syksynä tuli mainitun Gustav Bergmanin luo. Ollessansa kappalaisen lesken Grönholmin luona, oli tämän pieni lapsi kuollut, vaan Mathilda kielsi kiven kovaan siihen olevansa syypää, sillä, sanoi hän ”siihen aikaan minulla ei vielä ollut sellaisia ajatuksia”. Mitä Bergmanin ja Stenbergin lasten lasten murhaamiseen tulee, ei Matilda tiennyt mitään muuta syytä edestuoda kuin ”ettei hän siihen aikaan pitänyt sitä minään”. Tässä ilmautuu hänellä joku päähän pistänyt ajatus; muuten osoitti hänen lausuntonsa sekä pikaista käsitystä että hyvää ymmäryksen lahjaa.

Asia lykättiin heinäkuun 1. päivään; syytten-alaisen papinkirja piti siksi hankittaman, Bergmanin mainittu lapsi, jos suinkin mahdollista, avattavan sekä kappalaisen leski Grönholm kutsuttaman asiasta kuulusteltavaksi. Matilda Maria Kristiansson oli, niin kuin ennen, vankeudessa pidettävä.

Tämä on tekijän iän takia sangen poikkeuksellinen rikostapaus. Pohdin myös olivatko tunnustukset todella aitoja, vai vain tapa herättää huomiota. Jutussa mainittu Lovisa Gustava Munter oli ollut lehtijuttujen kohteena joitakin kuukausia aikaisemmin. Mathilda Maria Kristianssonin nimen kirjotusasu vaihtelee tekstissä melko paljon, välillä on Mathilda, toisinaan taas Matilda. Olen säilyttänyt nimet sellaisina kuin ne olivat alkuperäisessä fraktuuratekstissä.

Elohopean taikavoimasta

Kotiseutulehdessä julkaistiin noin vuosina 1910 -1912 useampikin juttu elohopean käytöstä kansantaikuudessa. Tämä ensimmäinen leikekirjaani merkitty juttu on mielenkiintoinen siksi, että se kertoo kaksikin keinoa painajaisen (eli ajajaisen) karkottamiseen.

Elohopean taikavoima

Tavallisimpia aineita, mitä suomalainen taikuri tarvitsee, on elohopea, jolle onkin omistettu ihmeellinen voima. Toisin paikoin (Tammelassa) sitä käytetään lääkkeenä, annetaan esim. pistosta sairastavan niellä sitä ja samalla käsketään sen poistamaan tauti. Ehkä yleisimmin on sitä kuitenkin sekä länsi- että itä-Suomessa käytetty estämään painajaista navettaan tulemasta.: navetan kynnykseen kaivetaan reikä, sinne pannaan elohopeata ja reikä suljetaan puutapilla. Silloin ei painajainen tule. Antreassa taasen on erään asuinrakennuksen perustuksista löydetty pieni puinen pullo, jossa oli elohopeata; varmaan se sielläkin oli suojelevana voimana. Monen monta muuta tapausta sen käyttämisestä voisi luetella.

Mutta mistähän syystä on elohopealle tällainen voima omistettu? Tosin on useilla metalleilla jonkinlainen taikamerkitys ja elohopealle sitä olisi voinut erikoisesti sen elokkuus lisätä. Niinikään voisi hyvällä syyllä ajatella, kuten toht. V. J. Mansikka on huomauttanut, että elohopean kaikkea pahaa vastustava ja hävittävä voima olisi johtunut sen hävittävästä vaikutuksesta muihin metalleihin, esim. kultaan. Mutta nämä selitykset eivät kuitenkaan mielestäni oikein riitä. On sitä vastoin vielä eräs seikka, minkä luulisi antaneen elohopeale juuri siinä piilevän salaperäisen merkityksen ja voiman, jota sitten on eri tarkoituksiin alettu käyttää.

Jo vanhalla ajalla oli kreikkalainen lääkäri ja filosofi Empedokles (n. 495 – 435 e. Kr. s.) perustanut opin, että kaikki olemassa oleva on kokoonpantu neljästä elementistä: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Ihmisessä, eläimessä, kasvissa, kivissä, metalleissa, maassa ja taivaankappaleissa kaikissa oli palanen näitä alkuaineita. Myöhempi filosofi Platon (427 – 347)  hyväksyi myös tämän opin, mutta lisäsi siihen vielä sen, että neljä elementtiä olivat itse ensin muodostuneet yhdestä ja samasta alkuaineesta. 

Alkemistit, jotka metalleja muuttelivat ja sekoittelivat ja tällä tavalla sittemmin koettivat tehdä kultaa, selittivät edellisen opin mukaan, että jos tahtoo muuttaa metallin toiseksi, niin ei tarvitse muuta kuin ottaa siitä vissi määrä jotakin elementtiä pois ja panna sijaan jotain toista, niin on uusi metalli valmis. Vielä helpommin tämä käy päinsä, jos voi metallin johtaa takaisin sen alkuaineeseen, jossa se siis ei enää ole tulta, ei ilmaa, ei vettä eikä maata. Kun aines oli siinä muodossa, niin oli siitä helppo saada mitä metallia tahansa.

Puuttui siis vain tuon alkuaineen löytäminen. Heti kun elohopea tuli tunnetuksi, niin luultiin että siinä oli löydetty alkuaine. Elohopeahan helposti yhtyy toisiin metalleihin ja tällaisella sekoituksella on suuressa määrin toisenlaiset ominaisuudet kuin alkuperäisellä metallilla. Niinpä esim. kun tinaan sekoitetaan elohopeata, niin se menettää sen narisevan äänen, mikä siitä muuten syntyy, kun sitä käsissään taivuttelee. Sitä paitsi se tulee raskaammaksi ja enemmän hopean näköiseksi niin että pintapuolisesti katsottuna se todella näyttää muuttuneen hopeaksi. Miten suuri merkitys elohopealla oli alkemistien toimissa, näkyy erään 5:nnen vuosisadan alussa j Kr. s. eläneen alkemisti Synesiuksen lausunnosta: elohopa mukautuu kaikkiin muotoihin, niin kuin vaha ottaa vastaan kaikki värit; se tekee kaikki valkeaksi, vetää itseensä sielun kaikista aineista. Se muuttaa kaikki värit ja pysyy itse, kun sitä vastoin toiset eivät pysy; ja vaikka se itse näkyväisesti ei olisi olemassa, niin se kuitenkin sisältyy aineisiin.

Kun huomaa, minkälainen merkitys etenkin keskiajalla on sekä astrologialla että alkemialla, niin on hyvin luultavaa, että se arvo, minkä tutkijat antoivat elohopealle, teki sen kansan kesken salaperäisen voimalliseksi aineeksi. Ja vaikka alkemistit itsekin myöhemmin huomasivat, että elohopea ei ollutkaan kaivattu alkuaine, niin ei se sittenkään voinut kansassa menettää merkitystään. Samoinhan kävi sen kaksihaaraisen oksan, jolla vesi- ja metallisuonia etsittiin: kun tiedemiehet ihastuneina kävivät tutkimaan, mikä voima oksaa taivutti alaspäin vesien ja metallien luona, niin usko kansassa kasvoi tuollaisen oksan taikavoimaan. Ja vaikka sitten huomattiinkin, että tuo oksa vasta ihmisen kädessä joissakin kohdin taipui, niin ei kansa enää menettänyt luottamustaan siihen, vaan uskoo vielä tänä päivänä, että sellaisella oksalla voi löytää vesisuonia (kts. Antero Vipunen v. 1909)

Elohopean taikavoima perustuisi siis tämän mukaan alkujaan tieteelliseen tutkimukseen. Se on hyvin luultavaa, sillä onhan tunnettua, että monet muutkin taikaluulot ovat etenkin keskiajalla kokonaan saaneet alkunsa tieteestä. Siitä on paraana esimerkkinä suomamalaisten tarttumusta vastaan lukemat loitsut: ”jos olet maasta, niin mene maahan; jos olet vedestä niin mene veteen; jos olet ilmasta, niin mene ilmaan; jos olet tulesta, niin mene tuleen”, jotka ovat syntyneet ylläesitetystä tietellisestä opista, että kaikki on kokoonpantu ainoastaan maasta, ilmasta, vedestä ja tulesta. Samalla lailla oli tunnettu viisiloppinen eli viisikanta alkujaan Itämailla tähtitieteellinen kuvio, mutta Euroopassa se vähitellen sai salaperäisen merkityksen ja vihdoin sille Suomessa omistettiin sekä tauteja parantava että erikoisesti painajaista karkottava voima. 

F. A. H

Toinen teksti on poimittu sanomalehdestä. Satakunnan Sanomat vuodelta 1911 kertoo taikauskosta Honkajoella. Näiden kansan taikauskosta kertovien sanomalehtijuttujen tyyli on yleensä aina valistava. Tässä kertomuksessa mainitaan myös elohopean taikuuskäyttö. Jutussa mainittu tietäjä "Tilli" on Nikolai Still niminen mies, jonka elämästä toivon joskus voivani kirjoittaa enemmän.

Taikauskoa Honkajoella

Noin kolme viikkoa sitten laittoi Honkajoella erään talon vaari vaarinkaljaa ja kun on kaljaa, niin on vieraita. Mutta kun vieraat olivat menneet, olivat vaarin rahatkin, 70 markkaa huvenneet vierasten matkassa. Tästä ei vielä pahoin pelästytty, sillä tiedettiinhän Parkanossa olevan poppamiehen, joka voi toimituttaa takaisin mitä tahtoi. Vaari lähtikin poikansa seurassa tietäjältä rahojaan tiedustamaan. Mutta poppamies ei osannut niitä Parkanosta takaisin hankkia, sillä taijan onnistumiseen oli välttämätöntä käväistä sen pitäjän kirkossa, missä rahat olivat kadonneet. Tietäjä tekikin matkan Honkajoelle, kävi kirkon kellotapulissa ja pistin jonkun paperikäärön kelloin soitinhihnan juureen, missä se ensi kerralla kelloja soitettaissa putosi. Kertojamme ei tiedä tulivatko rahat takaisin, sillä sellaisia ei huudella, ne kun kuuluvat ammattisalaisuuksiin.

Mutta taikojalla oli toinenkin tarkoitus, samalla näet parannettiin vaarin pojan käräjäonnea ja vahvisteettiin häntä kateensilmän varalta, niin ettei häntä ja hänen huonettansa mikään vahingoittaa voisi. Kaiverrettiin reikiä veräjän pylväisiin, oven kynnyksiin ja pihtipieliin ja ankarien taikojen ohella valettiin elohopeata reikiin. Tästä sitte pitäisi miehelle onni paisua ennen luulumaton ja tottahan toki kun on sellaisen miehen ”reilaama” kuin Tillin.

Jannu