Pohjolan myyttinen maantiede osa 1. - Karttojen kertomaa

Olen viime aikoina lueskellut paljon kartografiaa käsitteleviä kirjoja sekä artikkeleita ja törmännyt niin moneen mielenkiintoiseen seikkaan että haluan jakaa oppimaani. Myyttisessä maantieteessä olisi ainesta useampaankin postaukseen, joita toivon mukaan tipahtelee blogiin enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Tässä ensimmäisessä osassa tutkin muutamien karttojen kuvia, sekä esittelen lyhyesti niitä outoja juttuja joita maailman ääriin ja erityisesti tänne Suomen tienoille on merkitty.

Herefordin kartta

Aloitan outouksien metsästämisen Herefordin kartasta. Tätä 1200-luvulla piirrettyä karttaa säilytetään Herefordin katedraalissa, ja sen tekijän uskotaan olevan Richard of Haldingham. Kartta tunnetaan myös Haldinghamin karttana. Kartan keskipisteenä on ajan tavan mukaan Jerusalem, ilmansuunnista itä on kartan yläreunassa, länsi alhaalla. Räiskälemäisen kartan reuna-alueilla sijaitsevat myös Skandinavia ja niemeke joka saattaisi olla Suomi. Pohjolaan on merkitty ainoastaan Norja (Norega), sekä tulkitsematta jäänyt paikannimi Ganzmir.

Runsaasti kuvitettu kartta esittelee maailman äärialueiden kummallisuuksia, eikä pohjola ole jäänyt osattomaksi. Norjaa kuvaavalle niemelle on piirretty lappalainen suksineen sekä apina. Apinan läsnäolo Norjassa jää hämärän peittoon, tosin William Bevan tarjoaa muutamankin selityksen. Kartantekijä on saattanut erehtyä kirjallisten lähteitteinsä tulkinnassa, tai kenties apina viittaa maailman reunalla asuviin pygmeihin.

Norjasta itään on toinen niemimaa, joka voisi olla Ruotsi tai Suomi. Niemen ainoat asukkaat näyttävät olevan kaksi kyyristynyttä koirapäistä hahmoa. Nämä ovat koirankuonolaisia (cynocephali), jotka antiikin aikana kansoittivat ainakin Intiaa, sekä useita kaukaisia saaria. Keskiajalla usko koirankuonolaisten olemassaoloon eli vielä vahvana. Myös skandinaviaan on eksynyt jokin koirankuonolaisten heimo.

Herefordin kartan yksi mystisimmistä hahmoista seisoo koirankuonolaisten vieressä. Hän taluttaa hevosta jonka selkään on ripustettu ihmisen nahka. Latinankielinen teksti selittää hänen olevan Griipin kansaa (Gryphorum gens) ja heidät Haldinghamin Richard on karttaansa sijoittanut Aethicus Isterin Cosmographian kuvailun mukaan.

Yritin löytää jotkin konkreettista tietoa näistä ihmisgriipeistä ja heidän elinpaikastaan. Myös nyljetty ihmisnahka hevosen selässä herätti mielenkiintoni. En kuitenkaan onnistunut löytämään netistä mitään, joten laitan Cosmographian englanninnoksen hankintalistalle ja perehdyn asiaan jossakin tulevassa blogipostauksessa.

Adam Bremeniläisen kartta muistuttaa jo ääriviivoiltaan aavistuksen verran enemmän oikeaa karttaa, mutta on edelleen täynnä mielikuvituksellisia nimiä.

Tämäkin kartta on peräisin 1200-luvulta. Kreikkalaisten Hyperborea myytin mukaan karttaan on sijoitettu Rhipei-vuoristo ja sen takana asuva kyklooppien (Arimaspei) kansa. Myös koirankuonolaiset on merkitty karttaan ja jos Bremeniläistä on uskominen, he elävät Kainuun pohjoispuolella. Kainuu (Kvenland) on tässä kartassa Terra Feminarum, eli Naisten maa. Outo nimi selittyy islanninkielisten sanojen kainulainen (kvenir) ja nainen (kvaenir) samankaltaisuudella. Virheellinen Naisten maa on merkitty moniin karttoihin, ja on näin ollen myös synnyttänyt tarinoita Pohjolan amatsoneista. Itään siirryttäessä vastaan tulevat Ymantopodes (Himatopodes), jotka olivat Solinuksen mukaan yksijalkaisia ihmisiä. Heidän naapureinaan taas asuvat ihmissyöjät (Anthropophagi).

Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historia-teokseen liittyvä kartta Carta Marina on kuuluisa runsaasta kuvituksestaan. Olaus Magnus tutustui pohjoismaihin tarkasti ennen kartantekoon ryhtymistään. Hän oli syntyjään tanskalainen pappi, ja Ruotsin viimeinen katolinen arkkipiispa. Hän teki anekauppamatkan Pohjanlahden ympäri vuosina 1518-1519 ja keräsi samalla aineistoa kansojen kulttuureista ja eläimistöstä.

Carta Marina onkin maantieteellisesti tarkempi kuin edeltäjänsä. Kartasta ei löydy koirankuonolaisia, mutta sen sijaan runsaasti kansatieteellistä kuvitusta. Metsästys ja kalastusaiheita, hiihtäviä lappalaisia, kansantapoja, hääseremonioita ym. on ripoteltu joka puolelle karttaa. 

Merialueiden osalta Olaus Magnus joutui kuitenkin turvautumaan merenkulkijoiden kuvauksiin ja Carta Marinan meret ovatkin täynnä hirviömäisiä olentoja. Norjan rannikolle on sijoitettu hirvittävä laivoja nielevä kurimus Charybdis (kinahmi, merennielu), joka löytyy myös lukuisista myöhäisemmistä kartoista. Myös Grönlannin osalta Olaus Magnus joutui turvautumaan muiden tietoihin. Grönlanti näkyy osittain kartan vasemmassa ylänurkassa. Siellä näemme kaksi keskenään taistelevaa hahmoa, joista toinen on huomattavasti pienempi. Kyseessä on grönlantilainen pygmi, lintukotolainen eli taivaanäreläinen, joka urheasti puolustautuu isoa ihmistä vastaan. Pygmit on merkitty vielä myöhempiinkin Carta Marinaan pohjautuviin karttoihin, kuten tähän alapuolella olevaan Johann Ficklerin karttaan. 

Tämä karttojen omituisuuksista tällä erää, paljon jäi vielä kertomatta. Seuraavaksi aion perehtyä tarkemmin Hyperboreaan ja sen asukkaisiin, aarnikotkiin ja jättiläisiin. Saatan sivuta myös natsimytologiaa arjalaisten alkukodista.

Lähteet:
Martti Haavio, Bjarmien vallan kukoistus ja tuho (WSOY, 1965)
Erkki Fredrikson, Suomi 500 vuotta Euroopan kartalla (Gummerus, 1993)

William Bevan, Mediaeval geography; an essay in illustration of the Hereford Mappa Mundi

Kesäkuun kootut

Olen lukenut ison pinon kaikenlaista kirjallisuutta, mutta muiden kiireiden takia en ole ehtinyt niistä bloggaamaan. Tässä kuitenkin lyhyt katsaus kesäkuussa lukemiini kirjoihin.

Juha Vuorela: Sukututkijan aapiskirja ja Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi

Pikaisena välipalana lukaisin Juhan suku-uutiset blogin julkaisemia omakustanteita. Sukututkijan aapiskirja esitteli sukuhistorioiden lisäksi vanhojen asiakirjojen terminologiaa. Tutuiksi tulivat monet vanhahtavat sanat, kuten itsellinen tai hopmanni.

Itzellens hyvin ansaituxi rangaistuxexi: tarinoita rikoksista menneisyyden Suomessa kokoaa Juhan suku-uutisten rikosaiheisia blogitekstejä samoihin kansiin. Historian pikku-uutisista, paikallishistoriasta ja makaabereista murhista kiinnostuneet löytänevät näistä kirjoista kaikenlaisia aarteita. Pikku kirjojen ainoa puute oli selkeä oikoluvun puute, huolimattomuusvirheitä oli paljon.

H. G. Wells: Tohtori Moreaun saari

Tohtori Moreaun saari oli Eeron valinta. Me molemmat olimme lukeneet kirjan jo aikaisemmin, mutta itse en ainakaan muistanut lukemastani yhtikäs mitään. Tohtori Moreaun saari on tieteis- ja kauhukirjallisuuden klassikko, ja aivan ansaitusti. Haaksirikkoinen Edward Prendick pelastetaan laivaan joka on matkalla salaperäiselle saarelle. Siellä hän tapaa tohtori Moreaun, joka on paennut skandaaleja ja perustanut saarelle tukikohdan lääketieteellisille kokeilleen. Kirjan kauhu syntyy pääosiin tohtorin kokeiden epäinhimillisyydestä ja siitä käsinkosketeltavasta kivusta ja tuskasta joka tekstistä välittyy. Tieteellisten kokeiden tulokset liikkuvat vapaasti saarella, peläten ja palvoen kammottavaa luojaansa. Eläin-ihmiset ovat pääosin sympaattisia, jotkut ovat naurettavia, pelottavia, säälittäviä ja iljettäviä. Kirjan loppuyhteenvedossa voimme aavistella näiden kammottavien otusten edustavan ihmiskuntaa yleensä. Ainoa miinus kirjassa on sekava taitto. Usein tekstissä oli sama rivi kahteen kertaan, ja toisaalta sanoja puuttui. Näitä virheitä oli luokattoman paljon, ja ne haittasivat lukuelämystä huomattavasti.

Suvi Niinisalo: Äisin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Taidehistorioitsija Suvi Niinisalo on aikaisemmin julkaissut kirjoja muun muassa vedenneidoista ja keijukaisista. Äidin sylissä esittelee äitiyttä taidehistorian näkökulmasta. Äitimyytti paljastuu kalliopiirrosten ja katolisen Maria-kultin takaa. Kirjassa käsitellään myös äitiyteen liittyviä ennakkokäsityksiä. Millainen on hyvä äiti, ja miten käsitys äitiydestä ja sen ihanteista on muuttunut vuosien varrella. Kirja oli mielenkiintoinen ja antoi uutta ajattelemisen aihetta, vaikka olenkin pohtinut äitiyttä ja naisen roolia paljon viime aikoina. Suosittelen kirjaa kaikille äideille tai äideiksi aikoville, mutta myös niille jotka ovat kiinnostuneita kulttuuri- ja taidehistoriasta, naisen asemasta ja sukupuolirooleista. 

Vesa Sisättö, Jukka Halme, Toni Jerrman: Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 

Kirjassa esitellään 2000-luvulla suomennettuja fantasiakirjailijoita. Mukana on sellaisia nimiä kuin George R. R. Martin ja Jeff VanderMeer. Luin kirjan ihan yleissivistyksen vuoksi, sillä uudempaa fantasiaa on tullut luettua luokattoman vähän. Ulkomaisia fantasiakirjailijoita 2 päivitti tietojani, ja tarjosi lukuvinkkejä. Artikkelit olivat melko vaihtelevia. Toisissa kerrottiin ihan mielenkiintoisia juttuja kirjailijoista ja heidän elämästään, toiset tyytyivät lähinnä puuduttavasti referoimaan tuotantoa. Suuri osa bibliografioista oli vanhentunut, sillä lähes kaikilta kirjailijoilta on ehtinyt tulla uutta tuotantoa ja suomennoksia. Ihan pätevä opus joka tapauksessa. Jatkankin tästä epäkronologisesti lukemalla kirjan Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (osa1).

Batman: Arkham Animated - Pelisarjan kätketyt yhtäläisyydet animaatiosarjaan

Arkham-sarjan ensimmäinen osa Batman: Arkham Asylum julkaistiin vuonna 2009 (Jessus! Onko siitä jo niin kauan?). Arkham Asylum oli menestys, ja niin olivat sitä seuranneet Arkham City (2011), esiosa Arkham Origins (2013), kuten tarinan päättävä Arkham Knightkin (2015), vaikka kahden viimeisen osan ilmestyessä rahvaan seasta alkoikin jo kuulua nurinaa joistain pikkuasioista, kuten lepakkoauton liiallisesta käytöstä. Plebeijit…

Mutta niin tai näin, yksi Asylumin kehutuimmista piirteistä olivat sen vahvat yhteydet 1990-luvulla tehtyyn, Emmy-palkittuun animaatiosarjaan Batman: The Animated Series, jota pidetään edelleen yhtenä parhaista Batman-sovituksista. Asylum hyödynsi sarjan visuaalista ilmettä ja tunnelmaa, hahmojen taustoja sekä ennen kaikkea niitä ainoita oikeita Batmania ja Jokeria, eli Animated Seriesista tuttuja Kevin Conroyta ja Mark Hamillia. Omastakin mielestäni piirrettyyn vedettävissä olevat yhtäläisyysmerkit olivat Asylumin ja jokaisen muunkin pelin parhaita puolia, ja vaikka Arkhamit näennäisesti pyrkivätkin hivuttautumaan peli peliltä kauemmas sarjan varjosta, on näitä yhtäläisyyksiä löydettävissä enemmän kuin satunnainen tarkkailija arvaakaan.

Kuten kaikki tietävät, Animated Seriesia tehtiin kolmen kauden verran. Muutaman vuoden tauon jälkeen sarja jatkui puolittaisella spin-offilla, kahden kauden mittaisella The New Batman Adventuresilla. New Adventures oli hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä muutaman ajassa jonkin verran eteenpäin siirtynyttä maailmaa (Dick Graysonista on tullut Nightwing ja Tim Drakesta uusi Robin) ja hieman uusittua visuaalista ilmettään lukuun ottamatta. Samat käsikirjoittajat ja ääninäyttelijät pitivät huolen siitä, ettei taso päässyt laskomaan. New Adventuresista puhutaankin yleisesti Animated Seriesin neljäntenä kautena itsenäisen sarjan sijaan, ja näin ajattelen itsekin.

Neljän kauden tapaan Arkham-pelejä on myös neljä: Origins, Asylum, City sekä Knight tapahtuma-ajallisesti kronologiseen järjestykseen laitettuna, ja kuten Animated Seriesin alkuperäiset kaudet, Origins, Asylum ja City muodostavat oman, neljännestä pelistä erillisen jatkumonsa.

Origins keskittyy niihin tapahtumiin jotka johtivat Arkhamin mielisairaalan uudelleenavaamiseen. Vaikka sairaala ei esitäkään minkäänlaista osaa pelin juonessa, Jokerin ja muiden Batmanin houkuttamien sekopäiden kiinnijääminen on juuri se seikka mikä suo professori Strangelle tilaisuuden aloittaa erinäiset Blackgatessa aloitetut ihmiskokeet toden teolla. Ilman Originsin tapahtumia Strange olisi tuskin milloinkaan päässyt perehtymään superrikollisten psyykeisiin, saatikka hyödyntämään näiden erityisiä kykyjä ja herättämää kauhua myöhemmissä osissa.

Vaikka Jokeri onkin yksin syypää Asylumin tapahtumiin, saarella kierrellessä nähdään monia esimerkkejä ja vihjeitä kaiken taustalla häärivän Strangen pyrkimyksistä todistaa mielisairaalan ja vankiloiden riittämättömyys pidättelemään Gothamin kaiken aikaa väkivaltaisemmaksi muuttuvaa rikollista ainesta, millä hän pyrkii oikeuttamaan Arkham Cityn vankilaslummin perustamisen. Jokeri pelaa siis tietämättään koko ajan Strangen pussiin. Pelin kehutuin ja vuosikausia piilossa pysynyt salaisuushan oli kartoissa näkymätön piilohuone, josta saattoi löytää Arkham Cityn valmiit piirustukset.

Trilogia saavuttaa huippunsa Arkham Cityssa, kun professori Strangen vuosia valmistelema suunnitelma viimein toteutuu. Professorin tarkoituksenahan on kerätä kaikki Gothamin rikolliset, niin isot kuin pienet, kokonaisen kaupunginosan kokoiseen ulkoilmavankilaansa, toimittaa keskenään tappeleville osapuolille aseita ja ilmoittaa sitten kaupungin johdolle täysin käsistä riistäytyneestä kapinasta, joka voidaan pysäyttää ainoastaan kaikki Cityn "asukkaat" tappavalla puhdistuksella eli Protokolla kymmenellä, jonka on tarkoitus koitua myös Batmanin tuhoksi. Batman tietenkin pysäyttää professorin, Jokeri kuolee, City suljetaan, ja hauras rauha palaa Gothamiin. Tarkkaavaisimpien pelaajien löytämät vihjeet ja purkamat radiokoodit kuitenkin paljastivat, ettei se tulisi kestämään kauan.

Viimeisellä, tai siis viimeisimmällä, osalla, eli Arkham Knightilla, ei puolestaan ole enää mitään tekemistä vankeinhoidon tai Hugo Strangen suunnitelmien kanssa, vaan se kertoo omaa tarinaansa, aivan kuten The New Batman Adventures tekee Animated Serieseen nähden. Aikaa on kulunut ja asiat ovat muuttuneet. Muutokset kulkevat kuitenkin käsi kädessä pelien ja sarjojen välillä, ja selvimmin sen näkee Knightin pääpahiksesta eli Scarecrowsta.

Esiintyessään ensimmäisen ja ainoan kerran ennen Knightia Arkham Asylumissa, Scarecrow oli hyvin samankaltainen hahmo kuin Animated Seriesin vastineensa. Rääsyistä kasaan kursittu (joskin kovin minimaalinen) puku säkkikankaisine naamioineen ja välillä hyvinkin korkeaksi yltyvä ääni lukuisine naurunpyrskähdyksineen olivat selvästi paljon velkaa sarjassa esiintyneelle pelätille. Mutta kuten Animated Seriesin ja Adventuresin tapauksessa, Scarecrow koki myös Asylumin ja Knightin välillä erittäin suuren muutoksen. Sarjassa roisto muuttui variksenpelätistä epäkuollutta rajaseutujen saarnamiestä muistuttavaksi hahmoksi, joka puhui hillityllä ja lähes monotonisella äänellä. Samaa kuvausta voi soveltaa melkein sellaisenaan Knightin versioon, sitä saarnamiestä lukuunottamatta. Knightissa Scarecrow'n puku on kuitenkin muuttunut aivan yhtä paljon siirryttäessä punertavista rääsyistä peittäviin kokomustiin.

Kuten Seriesen ja Adventuresin välillä, myös Asylumista Knightiin siirryttäessä Scarecrow'n äänen muutosta painotettiin vaihtamalla näyttelijää. Piirrettyjen Henry Polic II vaihtui Jeffrey Combsiin, pelien Dino Andrade Denethor- siis John Nobleen.

Entäs sitten Scarecrow'n naamio? Seriesissa ja Asylumissa se on säkkikangasta, ja onhan se sitä Knightissakin. Knightissa ”naamio” ei kuitenkaan ole naamio, vaan Scarecrown'n uudet kasvot, joihin kankaanpalat, langat ja muut on ommeltu kirurgisesti. New Adventuresissa ei sentään mennä näin pitkälle, mutta neljännen kauden Scarecrow ei missään vaiheessa riisu maatuneita, osittain pääkalloksi huvenneita kasvoja muistuttavaa naamiotaan. Näin ollen naamion voi periaatteessa sanoa olevan New Adventuresin Scarecrow'n oikeat kasvot. Yhdennäköisyys on ilmeinen.

Mainittakoon myös, että Adventuresin Scarecrow oli ensimmäinen joka alkoi kantaa kaulassaan katkennutta hirttosilmukkaa, joka kuuluu nykyään jokaisen version, myös Asylumissa ja Knightissa esiintyneiden, vakiovarusteisiin.

Suuria yhtäläisyyksiä löytyy myös New Adventuresin ja Knightin tarinoista. Jaksossa Never Fear Scarecrow on kääntänyt kokonaan kelkkansa ja kehittänyt myrkyn, joka saa uhrin unohtamaan kaikki pelkonsa ja estonsa ja käyttäytymään tämän vuoksi täysin piittaamattomasti, eli olemaan vaaraksi itselleen ja muille. Scarecrow aikoo saastuttaa Gothamin metron ruuhka-aikaan ellei pormestari maksa meheviä lunnaita, mutta Batman ja Robin ehtivät onneksi estää.

Uusi myrkky uhkaa kuitenkin purra Scarecrow'ta pahasti nilkkaan, sillä myrkyn vaikutuksen alaisena oleva Batman on rikkonut moraalisen kompassinsa ja on vähällä kuristaa miespolon ennen kuin Robin ennättää väliin.

Samanlainen tilanne nähdään Knightissa, kun usean pelkokaasuannoksen raiteiltaan suistama Batman pystyy vain vaivoin hillitsemään itseään tappamasta Scarecrow'ta. Tilanne ei ennätä yhtä pitkälle kuin piirretyssä, sillä Batman ei ennätä käydä kunnolla käsiksi viholliseensa, mutta läheltä liippaa.

Lisää huomionarvoisia yhtäläisyyksiä löytyy New Adventuresin jaksosta Over the Edge, jossa pelkokaasun tainnuttama Batgirl uneksuu kuolevansa Scarecrow'n heittäessä hänet alas kaupungintalon katolta. Gordon pistää asian pahakseen, syyttää siitä Batmania, ja aloittaa silmittömän ajojahdin. Knightissa puolestaan Barbaran sieppauksen takia ennestään Gordonin kanssa huonoissa väleissä oleva Batman uskoo todistavansa Barbaran kuoleman, pelkokaasun vaikutuksen alaisena tietenkin. Myöhemmin, kun selviää ettei Barbara tietenkään ole kuollut, Scarecrow miltei tappaa hänet oikeasti, aivan oikein, paiskaamalla hänet alas katolta.

                      Tätä ennen kuitenkin paljastuu, että Gordon on solminut Scarecrow'n kanssa sopimuksen; Batman Barbarasta. Tämä järkyttää Barbaraa aivan erityisesti, samaan tapaan kuin piirretyssä, jossa pelkokaasun vaikutuksen alaisen Barbaran pahin pelko ei ole hänen oma kuolemansa, vaan sen aiheuttama sotatila Gordonin ja Batmanin välillä, sekä kaikki se mihin kostonhimon sokaisema Gordon saattaa olla valmis. Vasta näiden kuolema on tarpeeksi kauhea asia herättämään Barbaran houreestaan.

Barbaran painajaisen viimeisenä yhtäläisyytenä piirrettyyn on täysin Gordonin luonnetta vastaan oleva liitto superrikollisen kanssa. Piirretyssä sopimus tehdään Banen, pelissä Scarecrow'n kanssa. Banelle vapaus, Scarecrow'lle Batman. Knightissa Gordonin tilanne on toki pakon sanelema, mutta kuitenkin. Kummatkin roistot myös pettävät Gordonin, kuinkas muutenkaan. Eiväthän he mitään konnia muuten olisikaan. Scarecrow'n konnamaisuutta lisää se, että sekä New Adventuresissa että Knightissa tämä nauraa vain kerran, ja arvatkaa vain missä tilanteessa. Aivan oikein. Piirretyssä tapettuaan Barbaran, pelissä vähän ennen kuin aikoo tappaa Barbaran. Ei mitään häpyä, eräillä.

Päätän tämän pohdiskelun Arkham Knightin ja koko pelisarjan suorimpaan lainaukseen joka löytyy sopivasti Arkham Knightin viimeisestä yhteenotosta. Täyteen pelkomyrkkyä piikitetty Batman onnistuu nujertamaan mieltään kalvavan Jokerin ja pelkonsa lietsomalla itsensä raivoon sanomalla;

”I am vengeance!

I am the night!

 I am Batman!”

Repliikki on sanasta sanaan sama kuin Animated Seriesin ensimmäisen kauden kolmannessa jaksossa Nothing to Fear, ja sanojen tarkoituskin on sama. Ensimmäistä kertaa Scarecrow'n kaasua maistamaan joutunut Batman näkee koko jakson ajan kauhukuvia isästään. Paholaismainen kuvajainen ilkkuu Batmania ja syyttää tämän olevan pettymys ja tahranneen Waynen perheen nimen. Painajainen saadaan lopulta lannistettua samoilla uhmakkailla sanoilla kuin Jokerikin. Hyvin sanottu siis.

Lopuksi vielä toinen Nothing to Fearin tarjoama yhtäläisyys. Se ei ole aivan yhtä uniikki, mutta kenties kuitenkin maininnan arvoinen. Kun Scarecrow joutuu jakson lopussa maistamaan omaa myrkkyään, Batman muuttuu hänen silmissään jonkinlaiseksi demoniksi, jonka herättämä kauhu saattaa hänet täysin toimintakyvyttömäksi

Samaa kikkaa käytetään myös Knightin lopussa. Immuuniksi myrkylleen julistautunut Screcrow alkaa nähdä lepakoita ja näiden kamalan herran heti saatuaan piikin.

Scarecrow tosin kukistetaan tavan takaa omilla keitoksillaan ja hirviömäisen lepakkopirun toimesta, mutta ”I am vengeace!” puheen kanssa samassa yhteydessä esiintyessään sitä ei parane sivuuttaakaan.

Tässä siis muutamia huomioita joita olen tehnyt viihtyessäni kahden populaarikulttuurin virstanpylvään parissa. Kuka ties niitä löytyy vielä lisääkin, jahka pelaan ja katson kaiken uudelleen. Malttakaa siihen saakka.

Ai niin! Animated Seriesin toisessa kaudessahan on jakso nimeltään Tyger, Tyger. Nimi viittaa William Blaken runoon The Tyger, jota myös varioidaan Hugo Strangen henkilökohtaisen palkkasoturiarmeijan, TYGER Securityn, valassa. Kaikkea ne keksivätkin, aina vaan uudestaan ja uudestaan…

Finncon 2016 - Eli haahuilua Tampereella

Olen käynyt Finnconissa kerran aikaisemmin vuonna 2014, mutta silloin visiitti jäi niin lyhykäiseksi että sitä tuskin kannattaa mainita. Tänä vuonna olimme Eeron kanssa mukana vähän paremmalla ajalla ja antaumuksella. Olen viikon aikana lukenut blogeista moninaisia coniraportteja, joissa on laveasti kertoiltu kirjallisuuspaneeleista ja kunniavieraspuheista, älykkäistä ajatuksista ja lennokkaista ideoista. Jostakin syystä omat kokemukseni Finnconista ovat huomattavasti hämärämmät. Tässä tulee nyt lyhyesti se mitä mieleen jäi.

Cthulhun tuoppi on tyhjä!

Etukäteen stressasin moninaisia asioita, ja epäilin tuleeko reissusta yhtikäs mitään, mutta perjantaina istuimme joka tapauksessa junassa kohti Tamperetta. Yliopistolle emme ehtineet, mutta illan tärkein tapahtuma Eeron osalta olikin Kuoriaiskirjojen ja Osuuskumman yhteinen Julkkarikvartetti, joka järkättiin Vihtorin kirjastossa. Tilaisuudessa julkistettiin yhteensä neljä teosta; Shimo Suntilan Tähtiviima, Tuomas Salorannan Musta tähti, Eero Korpisen Patli Dunin yö, sekä kolmas Stepanin koodeksi-antologia Teräskoura. (Linkit on lisätty sitä varten että käytte ostamassa kaikki kirjat saman tien!) Julkkareissa oli siis paikalla niin paljon kirjailijoita, että päät  vain yhteen kolkkasivat.

Aluksi odoteltiin että porukka valui hiljalleen paikalle. Kun riittävästi väkeä oli saapuvilla, kustannusmoguli Tuomas Saloranta kertoi muutaman sanan uutuuksista ja esitteli paikalla olevat kirjoittajat. Myös Shimo Suntila kertoi novellikokoelmastaan, ja toimittajan ominaisuudessa Teräskoura-antologiasta. Ilta kului rattoisasti, porukkaa tuli ja meni, keskusteluja syntyi. Join juhlakuoharin lisäksi siideriä ja italialaista olutta ja humalluin turhan helposti, olenhan ollut melkein kaksi vuotta lähes jatkuvasti selvin päin.

Lauantaina marssimme pääkallonpaikalle etsimään Osuuskumma pöytää, sillä minulla oli tiedossa ensimmäinen ja ainoa pöytäpäivystysvuoro. Finncon oli vallannut suuren alueen yliopistosta, ja aluksi en meinannut löytää oikeaan osoitteseen. Kirjailija J.S. Meresmaa opasti minua myyntityön saloihin ja vaikka aamu vaikutti hiljaiselta, myin sentään pari kirjaa. En ollut ihan niin krapulassa kuin olin pelännyt, mutta iloitsin suotta. Vasta iltapäivän puolella kohmelo iski täysillä päälle, joten minä ja Eero hipsimme takaisin hotelliin vaatteita vaihtamaan.

Sillä.

Pari viikkoa ennen h-hetkeä Eero tuli heittäneeksi ilmaan ehdotelman Finnconin naamiaisiin osallistumisesta. No vot! Ei kun pukuja suunnittelemaan. Kaikki illat ennen conia kuluivat ompelu- ja maalaushommissa, joten siinä yksi syy blogihiljaisuuteen. Muutamia epäonnistueneita kokeilujakin ehdimme tehdä ja hylätä, mutta lopputulos oli silti ihan mukiinmenevä. Eero oli valinnut hahmokseen Arkham Knight pelin Scarecrown, ja minä halusin olla Harley Quinn samasta pelimaailmasta.

Hotellista palasimme coniin täysin tälläytyneinä Batman-roistoina, sopivasti myöhässä juhlistamaan TSFS:n julkkareita. Tilaisuudessa julkistettiin kolme kirjaa, Mirka Ulannon Hämärä teehetki, Spekulatiivinen Turku-antologia, sekä Nova 2014-antologia. Komean näköisiä kirjoja kaikki!

Naamiaiset olivat lauantain pääasiallinen jännityksen aihe, varsinkin minulle, koska kärsin esiintymiskauhusta. Pakollinen valokuvaus sujui hyvin, vaikka poseeraaminen hermostutti. Naamiaisiin oli ilmoittautunut paljon upeita pukuja, erityisesti ilahduin kauniista sinisävyisestä vesinymfistä, jonka hahmo oli peräisin Nethack-pelistä.

Kun naamiaisten lavashow oli ohi, pakenimme hotelliin hengähtämään ennen iltabileitä. Telakalle pääsi naamiaisasussa ilmaiseksi sisään, joten pynttäydyimme uudestaan. Pääsymaksu oli vain 2 euroa, joten säästö oli marginaalinen. Kolikot katosivat myöhemmin kuin itsestään, kun huomasin tiskillä Kissojen Suojelu Kisu ry:n keräyslippaan. Muistakaa tamperelaistoverit lahjoittaa hilkkunne kodittomille kissoille kun käytte Telakalla kaljalla!

Kello kymmenen aikaan kokoonnuimme seuraamaan naamiaisten palkintojenjakoa. Olin iloisen yllättynyt siitä että kaikki osallistujat saivat hauskan kunniakirjan ja pientä palkintosälää. Itse sain parillisia sukkia ja Lauren Beukesin kirjan Zoo City. Eeron Scarecrow-asu oli menestys ja sijoittui kolmanneksi. Iltabileitä ei kai kannata raportoida sen tarkemmin, en ainakaan enää tästä eteenpäin muista paljoakaan. Liikehdimme hotellille jo kello yhden aikaan, sillä aamulla oli vielä edessä ankara pakkaaminen.

Rahatilanne ei ole niitä parhaita, mutta muutama
kirjakin tarttui mukaan.

Sunnuntaina oli vielä aikaa kuunnella muutama paneeli ja esitelmä. Aivan ensimmäiseksi eksyimme kuuntelemaan pelaajien paneelia Batman: Arkham series discussion. Arkham-pelit ovat enemmän Eeron heiniä, mutta kuuntelin kuitenkin keskustelua mielenkiinnolla. Vaikka en itse ole ehtinyt viime aikoina pelaamaan paljon mitään, olen kuitenkin sivusta seurannut näidenkin pelien tapahtumia.

Seuraavaksi oli vuorossa Sherlock Finland ry:n luento aiheesta Arthur Conan Doylen haudantakainen elämä ja teot. En edes tiennyt että suomessa on tällainen yhdistys. Olen ankara Sherlock-fani, joten tämä ohjelma kiinnosti. Esitelmä oli asiallinen ja mielenkiintoinen, mutta turhan lyhyt. Reilun puolen tunnin aikana käytiin läpi ACD:n elämä lyhyesti, hänen kiinnostuksen spiritualistisen liikkeen toiminnasta. Väitettyjä yhteydenottoja haudan takaa esiteltiin oikeastaan vain muutama kappale. Olisin ollut kiinnostunut kuulemaan vielä tarkemminkin näiden viestien sisällöstä. Tapahtuman lopussa ostin kahdella eurolla yhdistyksen jäsenlehdin Holmesiinin.

Kirjallisuuspaneeleita aikatauluumme mahtui oikeastaan vain yksi. Maineentuhoamisantologia-paneelissa joukko eturivin antologisteja keskusteli totaalisesta antologiasta joka päättää koko antologianjulkaisutoiminnan. Yleisökin oli innolla mukana suunnitelemassa tätä antologioista suurinta ja kauneinta, tosin lopullisia päätöksiä lyöty lukkoon. Jäämme vain jännityksellä odottamaan tuleeko tästä antologiahulluudesta koskaan loppua. Näiden levottomien juttujen jälkeen olinkin jo kypsä kotimatkalle :)

Järjestyksesä vasemmalta oikealle: Stig-Peter Lund, Vanda Kalanainen, Sebastian Kalmari, Annastassia Miró ja  Pj. Melissa WonderHerr. (Kuva: Kyuu Eturautti)

Lopuksi vielä henkilökohtaista jeremiaadia imetyksestä ja tissimaidosta, joten jos sellainen ei kiinnosta, voit lopettaa postauksen lukemisen tähän.

Lyhyesti näin: Kärsin koko Finnconin ajan kiristyksestä ja tukalasta olosta, tosin tämäkin epämukavuus oli täysin ennakoitavissa. Olen imettänyt joka päivä vuoden ja kuusi kuukautta, joten parin päivän reissuun lähteminen tuntui ajatuksena hiukan pelottavalta. Päivittäiset imetyskerrat ovat vähentyneet radikaalisti, ja ajattelin että maidon pakkautumisen vaaraa tuskin riesaksi asti on. Väärin luultu! Jo ensimmäisenä iltana julkkareiden jälkeen sain havaita että tissini olivat muhkuraiset ja sinisenkirjavat, koska tyhjennyksestä ei ollut huolehdittu. Olen myös varma että nauttimani virvoitusjuomat edistivät osaltaan maidontuotantoa.

Heräsin lauantaiaamuna seitsemältä tukalaan olooni. Kävin aamulypsyllä ja palasin sänkyyn.  Päivän mittaan varsinkin Harley Quinnin asu tuotti hankaluuksia, sillä olin koko conin ajan noin kaksi kuppikokoa rintavampi kuin sovitusvaiheessa. Onneksi söin aika paljon buranaa krapulaani, joten luultavasti se turrutti osan tuskistani. Lontoosta ostettu burleskikorsetti jäi käyttämättä, siihen en uskaltanut ahtautua missään vaiheessa.

Helpotuksen sain sunnuntaina kello kuudelta illalla, kun palasimme mummolaan. Poika viipyi muutaman minuutin tissillä, ja sinertävät muhkurat olivat muisto vain. Sekä minä että poika olimme hiukan höpsähtäneitä jälleennäkemisen riemusta (iskä tietysti myös), ja koko ilta meni juoksenteluun, halailuun ja hihkumiseen. Ostin ötököistä tykkäävälle pojalleni tuliaisen steampunk-tuotteiden myyjältä. Jättimäinen kuoriainen on ollut kovassa käytössä.

Kyllä Finnconiin tulee lähdettyä uudestaankin, joten nähdään Turussa 2018! Ehkä koko viikonlopun viettäminen spekulatiivisissa tunnelmissa vaatii muutaman harjoituskierroksen näin tottumattomalta, sillä paljon jäi näkemättä ja kärsin ylettömästä väsymyskohmelosta vielä seuraavana tiistaina.

Markku Sadelehto (toim.) - Outoja tarinoita 4

Viimeisestä kirjabloggauksesta on kulunut jo hetki. Romaanit roikkuvat edelleen lukulistalla tai lojuvat yöpöydällä keskeneräisinä. Novelleja sen sijaan olen kuluttanut edelleen säännöllisesti. Outoja tarinoita 4 tarttui mukaan kirjaston poistomyynnistä, ja se tuli luettua saman tien.

Tämä novelliantologia oli poikkeuksellisen tasainen, eikä kovin puuduttavia lukuelämyksiä mahtunut joukkoon. Useimmat kirjoittajista ovat Lovecraftin aikalaisia ja ystäviä, ja Lovecraft toimi haamukirjoittajana kahdessa tämän kokoelman tarinassa.

Ensimmäinen niistä on C.M Eddyn Rakkaat vainajat, joka aiheutti skandaalin ilmestyessään. Tarinan päähenkilö ajelehtii dekadentissa synkkämielisyydessä ja on kyllästynyt elämäänsä. Uutta eloa häneen tuo vasta perheenjäsenen kuolema. Synkkä tapahtuma paljastaa uuden intohimon, ja nuorukainen hankkiutuukin viipymättä töihin ruumishuoneelle, missä hän pääsee päivittäin vainajien läheisyyteen. Nekrofiiliset tuntemukset on kuvattu varsin hienovaraisesti, mutta uskon kyllä että tarina on ilmestyessään järkyttänyt lukijoita. Weird Tales lehti perui lopetuspäätöksensä tämän tarinan tuoman julkisuuden myötä.

Zealia Bishopin Yigin lapset on toinen Lovecraftin avustama novelli. Ilmeisesti Lovecraft kirjoitti tarinan lähes kokonaan itse, vaikka se ilmestyikin Bishopin nimellä. Tässä tarinassa länteen vaeltaneet uudisraivaajat kohtaavat alkuperäisväestön kummallisen käärmekultin. Tarina aiheuttaa väristyksiä nykylukijassakin.

 Sadelehto tituleeraa Mearle Proutia 'köyhän miehen Lovecraftiksi', mutta minusta hänen novellinsa Madon temppeli oli kuvaukseltaan ja tunnelmaltaan yksi antologian parhaista teksteistä. Kummallinen kirous leviää syrjäisestä metsästä lähiympäristöön. Kuoleva metsä on ahdistava paikka, ja mädän löyhkän suorastaan haistaa. Ehkä pohdinta tapahtumien syistä ja seurauksista ei ole kovin hääppöinen, mutta tykkäsin novellista yhtä kaikki.

Mary Elizabeth Counselmanin Kirottujen riutta kertoo lohduttoman tarinan haaksirikkoisista. Seitsemän miestä pelastautuu pienelle, laskuveden paljastamalle riutalle. Eloonjäämismahdollisuudet ovat olemattomat ilman varjoa ja suojaa. Nousuveden aikaan miehet joutuvat istumaan kylki kyljessä riutan korkeimmalla kohdalla. Epätoivoinen tilanne muuttuu painajaismaiseksi kun yksi miehistä löydetään kuolleena; murhattuna. Loppuratkaisu jää avoimeksi ja se onkin osa tarinan ahdistavuutta.

Yksi kirjan heikoimmista lenkeistä on Lovecraftin oma Kammottu talo, jonka loputtoman tuntuiset sukuselvitykset alkoivat viedä mielenkiintoa jo tarinan alkuvaiheessa. Providenceen sijoitettu tarina pääsee kunnolla käyntiin vasta loppua kohden kun  kamalia asioita alkaa tapahtua.

Muita mieleen jääneitä novelleja ovat Clark Ashton Smithin Genius loci, sekä Edmond Hamiltonin humoristisiakin sävyjä saava Hän palasi kuolleista. Ihan jokaista novellia en ryhdy tässä ruotimaan, sillä lukemisestakin on kulunut jo jonkin aikaa. Outoja tarinoita 4 on hyvä kokoelma kauhua, ja tiedän palaavani näiden novellien pariin uudestaan.

Tämä antologia sopii jatkoksi Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.

Finncon lähestyy, jännitys tiivistyy!

En ole ehtinyt päivittämään blogia noin kuukauteen. Kaikenlaista bloggaamisen arvoista kuitenkin olisi, muutama kirja-arviokin odottaa kirjoittamista. Tällä kertaa kuitenkin kerron vähän minua tällä hetkellä jännittävistä asioista, sekä uusista ja tulevista kirjoista.

Olen viime vuosina istunut lähinnä kotona, joten oudoksun ajatusta tilaisuudesta jossa on paljon ihmisiä. Suurin odotuksin ja jännityksellä lähden siis tuleviin kirjanjulkistuskarkeloihin, jotka järjestetään Finncon-perjantaina Vihtorin Kirjastossa. Kyseisessä tilaisuudessa nimittäin julkistetaan peräti neljä kirjaa, ja tupa tulee olemaan täynnä kirjailijoita. Jännitän uskallanko näin pitkän erakoitumisen jälkeen puhua kenellekään. Tarvitsenko rohkaisuryyppyjä? Punastunko tai änkytänkö? Rohkaisuryyppyjen jälkeen varmasti.

Jännitän vähän myös Eeron puolesta, koska olen hyvä jännittämään. Eero on mukana julkaistavassa antologiassa Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista. Eeron novelli Viimeinen sivu sijoittuu Vaasaan, ja mystisiin Vanhan Vaasan tunneleihin. Tämän novellin lisäksi päivänvalon näkee Eeron Intiaan sijoittuva seikkailukirja Patli Dunin yö.
 
Tein Patli Dunin yön kansikuvan ja kansitaiton itse, joten jännitän miltä lopputulos näyttää sitten kun kirjan saa kouraansa. Entä onnistuivatko sisäsivuille luomani kuvitukset? Ovatko viivat muuttuneet tuhruksi? Onko kannen väri aavistuksen pielessä? Ja kirjoitinko edes otsikon oikein? Tuolla fontilla on vähän paha mennä sanomaan...

Suurin jännityksen aiheeni on kuitenkin se, että joudun eroon lapsesta. Suunnitelmien mukaan tarkoitus olisi viettää kunnon Finncon viikonloppu, ja yöpyä Tampereella kaksi yötä ihan hotellissa. Olen imettänyt jo vuoden ja neljä kuukautta, tavoitteena olisi vähitään kolme perättäistä pitkääperjantaita. Kansanperinteestä kinnostuneet tietävät miksi. Olen ollut tähän mennessä yhden yön poissa lapsen luota. Silloinkin itku ja ikävä tuli jo lähdettäessä. Ja siis minä olin se joka itkin. Jos ihan hirvittävä ikävä iskee, joudunko hyppäämään junaan kesken Finncon rientojen, ja porhaltamaan kohti Etelä-Pohjanmaata? Olisiko se noloa?

Kaiken tämän jännityksen keskellä postista tipahti vielä yksi jännittävä juttu lisää, nimittäin Nova 2014 -antologia. Tähän kirjaan on koottuu vuoden 2014 Nova-kirjoituskilpailun kärkikymmenikkö.
Kun selasin kirjaa, huomasin että olenkin lukenut kaikki kirjan novellit Spinistä ja Kosmoskynästä jo viime vuonna. Muihin lehdissä julkaistuihin novelleihin verrattuina Novassa menestyjät erottuivat kyllä joukosta, joten tunnen olevani hyvässä seurassa. Ainoa joka ei vielä ole aikaisemmin ehtinyt julkaistavaksi, on minun ja Eeron yhteisnovelli, Hämärän tyttö, Suvannon sulho. Se siis saa ensijulkaisunsa tässä antologiassa. Nyt jännään millaisen vastaanoton novellit saavat, sillä muistelen, että inhimillisistä erehdyksistä ja kaikenlaisesta kiirestä johtuen novellieni editoimisessa tuli pienoinen kiire. Kaiken muun lisäksi olin jo autuaasti unohtanut novelleistani aikoinaan saamani palautteen, saati mihin olin nämä lappuset pistänyt.

Tämän antologian novellit ovat suositeltavaa luettavaa kaikille joita kiinnostaa kirjoistuskilpailuun osallistuminen. Esipuheessa Pasi Karppanen kertoo hiukan Nova-kirjoituskilpailun, STK:n sekä Turun Science Fiction Seuran historiasta. Tällainen vastaava kirja olisi ollut mukava lukea silloin kun itse ensimmäsen kerran osallistuin Novaan. Ihan hyvin kumminkin pärjäsin siitä huolimatta, sillä tulokset voi lukea tästä kirjasta.

Antti Salminen - Lomonosovin moottori

Antti Salmisen Lomonosovin moottori voitti viime vuoden Tähtivaeltaja-palkinnon. Poesia-kustantamo keskittyy julkaisemaan runoutta. Onko Lomonosovin moottori siis runokirja? Mielenkiintoinen valinta Tähtivaeltaja-palkinnon saajaksi. Jo pelkästään kirjan nimi kiehtoi sen verran, että laitoin sen luettavien listalle. Kesken minulla on useampikin kirja, ja muutakin luettavaa olisi. Ehkä oli virhe tarttua näin merkilliseen kirjaan muiden kiireiden keskellä, sillä Lomonosovin moottori ei ole mikään helppo kirja. Se on runoutta, science fictionia, fantasiaa.

Kirja on sarja merkintöjä, jotka koostuvat muistiinpanoista, päiväkirjoista, filminauhoista, unista, ja todellisesta sekä kuvitellusta historiasta. Merkinnät ovat Novaja Zemljassa sijaitsevan oudon yhteisön kirjallinen ja kuvallinen jäämistö.

Minua kiehtoi kirjan kokeellinen tyyli. En ollut aivan varma miten olisin lukenut kirjan, sillä jokaisen merkinnän lopussa on ristiviitteitä, joiden opastamana voi lukea siihen liittyvät sivut. Olisin halunnut hypellä näiden viittausten perässä ja harhailla kirjan sivuilla, mutta koska aikaa lukemiseen on melko rajallisesti, päädyin lukemaan kirjan kronologisesti läpi. Lomonosovin mootoria lukee nopeasti, sillä merkinnät ovat lyhyitä, yleensä vain vajaan sivun mittaisia tekstikappaleita. Kirjaa voi lukea nopeasti, mutta tuskin kukaan haluaa niin tehdä.

Alkemistinen, astrologinen ja luonnontieteellinen termistö sekoittuu kiehtovaksi sopaksi, joka kiehuu, käy, mätänee ja höyryää. Viittaukset Hieronymus Boschiin ovat selkeitä. Välillä mieleeni vilahti mielikuvia Peter Greenawayn visuaalisesta tyylistä.

"Etanat kiinnostuvat tarjoamastin lampaanjuustosta. Tämä yksi Opisthobranchioihin kuuluva nilviäinen, Aplysia, on minun sankarini. Sen hermoston koko kytkentäkaavio on nyt ullakon seinällä kolme metriä korkeana ja seitsemän metriä leveänä mallipiiroksena. Olen kaivanut esiin labyrintin nilviäisen imuputkesta. Se on muinasempi kuin mikään helleeninen murju.

[...]

On kolmenlaisia sokkeloita. Ensinnäkin niitä joissa on vain yksi sisään- ja ulospääsy, eikä lainkaan haarautumia. Sellaisen suunnitteli Daidalos. Sitten toisia, jotka haarautuvat loputtomiin reittehin, mutta sisältävät ulospääsyn. Niihin eksyvät barokkiruhtinaiden lapset ennen lounasaikaa ja parfymoituja peruukkimeriä. Kolmannen tyypin labyrinteista ei tunneta ulospääsyä. Niissä voi oppia asumaan."

Luin kirjan loppuun väsyneenä, nautin vain kielestä, mutta Lomonosovin moottorin tarkoitus jäi hämäräksi. Söikö se elämää, vai loiko se sitä? Luultavasti molempia. 

Tämän kirjan lukemiseen pitää varata loputtomasti kesäisiä iltapäiviä, tai syksyisiä öitä.  Kirjalle pitää antaa aikaa, ja sitä pitää lukea hypähdellen sanojen ja viitteiden johdattamana sivulta toiselle. Täytyy palata omia jälkiään ja löytää jotain jonka oli jo kadottanut.

Kyllä tämä kirja on Tähtivaeltaja-palkinnon ansainnut, vaikka ei aivan perinteisintä scifiä edustakaan. Jos kokeellinen kirjallisuus ja nykyrunous eivät sytytä intohimojasi, niin älä tartu Lomonosovin moottoriin. Jos taas olet kiinnostunut kummallisuuksista, labyrinteistä, homunculeista, kalmarin silmistä, ja N. Teslan pyhyydestä, lue Lomonosovin moottori.

Leffailta: Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame

Olen ollut höpsönä kung-fu elokuviin vuodesta 1996 lähtien. Silloin näin R&A festareilla ison läjän Jackie Chanin toimintaelokuvia, aina Drunken Masterista Project A 2:een.

Vaikka leffafestarit ovat jääneet viime vuosina vähemmälle, itämainen elokuva on edelleen lähellä sydäntäni. Kotoisen leffaillan elokuvaksi valikoitui jo pitkään hyllyssä pyörinyt Detective Dee: Mystery of the Phantom Flame. Konkariohjaaja Tsui Hark on vastuussa muun muassa sellaisesta kestosuosikista kuin Peking Opera Blues.

Tuomari Dee on historiallinen hahmo Di Renjie, joka on länsimaiselle dekkarilukijalle tuttu Robert van Gulikin salapoliisiromaaneista. Itsekin olen lukenut melkein kaikki van Gulikin Dee-dekkarit, joten odotin tältä elokuvalta paljon.

En tosin ollut aivan varma mitä odottaa, sillä olin varma ettei elokuvalla tulisi olemaan paljonkaan yhteistä lukemieni dekkarien kanssa. The Mystery of the Phantom Flame heittää tuomari Deen keskelle hovijuonitteluja. Keisarillisen palatsin edustalle rakennetaan juuri jättimäistä Buddhapatsasta, jonka on määrä valmistua ensimmäisen naiskeisarin kruunajaisiin. Työmaalla tapahtuu kuitenkin kammottava kuolemantapaus, kun eräs virkamiehistä näyttää syttyvän spontaanisti tuleen. Toinenkin vastaava kuolema antaa aihetta epäillä että kyseessä on salaliitto, ja merkillisiä murhia selvittämään tarvitaan pystyvä mies.

Tuomari Dee viruu vankilassa, jonne hänet on heitetty maanpetoksesta syytettynä. Hän on vastustanut tulevan keisarinnan, Wu Zetianin, hallitusvaltaa, ja päätynyt turvasäilöön. Nyt Dee kuitenkin armahdetaan, ja hän alkaa tutkia rikoksia Wu Zetianin hovinaisen Jing'erin kanssa. Mukana tutkimuksissa häärii myös albiinovirkamies Pei Donglai.

Pääosassa tuomari Deenä on eräs 90-luvun Hong Kong-elokuvan komistuksista, laulaja, näyttelijä ja tuottaja, Andy Lau. Keisarinnaa esittää kylmän viileä Carina Lau, joka on minulle tuttu myös Jackie Chanin elokuvista. Nuorempi näyttelijäkaarti olikin minulle tuntemattomampaa porukka, mutta erityisesti Pei Donglaita esittäneen Chao Dengin roolisuoritus jäi mieleen.

Elokuva on nautittava sekoitus historiallista spektaakkelia, fantasiaelokuvaa, ja taisteluakrobatiaa. Tietysti mukana on rippunen romantiikkaa, ja suuria tunteita. Sekä Di Renjie että keisarinna Wu Zetian ovat historiallisia henkilöitä, ja ohjaaja perehtyi historiaan tarkoin. Historialliset tosiseikat eivät kuitenkaan nouse hyvän tarinan tielle, sillä Phantom Flame on silkkaa fantasiaa. Merkilliset myrkyt, muodonmuutokset, puhuvat eläimet ja maanalaiset kaupungit ovat osa tätä tarkasti rekonstruoitua Tang-dynastian aikaista pukudraamaa. Tekstitykset kulkivat kiinalaisista elokuvista tuttuun tapaan pikajunan vauhtia, joten välillä dialogi jäi hämäräksi, mutta se ei vauhtia haitannut.
Viimeistään toisella katselukerralla tämänkin junan kyydissä pysyy koko matkan. Viihdyin.

James Reasoner - Paholaisen siivet

James Reasoner on minulle uusi tuttavuus. Kuoriaiskirjojen julkaisema Paholaisen siivet kokoaa yhteen kirjailijan Isku-lehdessä suomennetun tuotannon, sekä tarjoaa yhden aivan uuden tekstin.

Kannen on taituroinut Pertti Jarla

Kirjassa on aluksi useampia lyhyitä jännityskertomuksia. Nämä muutaman sivun mittaiset novellit kertovat rikoksista ja petoksesta, tarinan käänne on säästetty loppumetreille. Reasonerin teksti on tiivistä ja tapahtumat etenevät nopeasti. Silti tyyli ei tuntunut mitenkään hätäiseltä, vaan novelleista näkee, että Reasoner on harjaantunut sanankäyttäjä. Rikoskertomuksia ja lännetarinoita Reasoner on kirjoittanut jo 70-luvulta saakka, ja hän on julkaissut elämänsä aikana yli 150 kirjaa, useilla eri salanimillä.

Toiminnan ja jännityksen lisäksi kokoelmassa on muutama spekulatiivinenkin tarina. Paholaisen siivet Ranskan yllä kertoo ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankarista, joka joutuu kohtaamaan odottamattomia asioita, niin vihollisen, kuin omien ystäviensä taholta. Suosikkini kokoelmassa on Epätoivon kanjoni, jossa on yhdistetty kauhua perinteiseen lännentarinaan.

Tämä kokoelma ihan hyvä kirjallinen välipala. Jännitysnovellit ovat sellainen alue, jolla en usein vieraile. Vaikka tykkään lukea jännityromaaneja ja dekkareita, novellimittaista jännäriä tulee harvemmin edes tarjolle.