Juo kuravettä päälle - The Last Visit

Noh, Scratchesin lisä-osa, The Last Visit tuli sitten pelattua kuten uhosinkin. Kyseessä olikin todellinen pikavisiitti, sillä kotiin pääsi lähtemään alle tunnissa. Onneksi.

The Last Visit tapahtuu ajallisesti noin kaksikymmentä vuotta Scratchesin jälkeen. Blackwoodin kartano ollaan aikeissa purkaa syystä tai toimesta, ja epäonninen reportteri lähetetään paikalle tonkimaan vanhoja huhuja jotka ovat taas nousseet pinnalle. Asioista ilmeisesti hyvinkin perille päässyt Michael Arthate ei kuitenkaan ole suostunut kertomaan kellekään kokemuksistaan, joten lehtimiehen on pakko suunnata kartanoon korkeimman omakätisesti. Blackwood ei kuitenkaan ole entisensä. Yhdeksänkymmentäluku väritelevisioineen ja korvarenkaineen on tehnyt tehtävänsä, ja huligaanit ja lättähatut ovat tyystin turmelleet ennen niin hienon kartanon.

 Ovat perkeleet vieneet sen lampunkin joka oli samanlainen kuin se mikä meillä on, mokomat siat.

Odotin innolla pääseväni näkemään mitä pelintekijät olivat saaneet irti Blackwoodin rappiotilasta. Ikäväkseni jouduin pettymään. Pelaaja ei pääse enää kulkemaan muualla kuin etupihassa ja kartanossa, ja sielläkin vain reiluun puoleen kaikista huoneista, monet ovet kun ovat maagisesti juuttuneet kiinni ikiajoiksi. Ne huoneet joissa päästään käymään ovat autioita ja paljaita ja suoraan sanoen melko tylsiä. Olisin kaivannut kovasti samanlaista yksityiskohtaisuutta jolla Scratchesin ympäristö oli luoto.

Huoneiden paljaus näkyy myös inventaarion laajuudessa. Scratchesissä, jossa mukaan tarttui kottikärryllinen avaimia ja muuta mukavaa, The Last Visitissä ei tarvitse löytää kuin tasan neljä, helvetti NELJÄ, tavaraa. Tämä puolestaan heijastuu älypäkinöiden määrään ja haasteeseen: niitä ei ole.

Kuten sanottu, vihoviimeinen vierailu on juostu läpi alle tunnissa. Pelin lyhyyttä painottaa entisestään se, miten mitään ei tutkita kuin silmämääräisesti. Scratchesin kirjailija käpisteli ja ihmetteli lähestulkoon jokaista talosta löytämäänsä esinettä, mikä toi huiman lisän pelin tunnelmaan, mutta hutkiva reportterimme, jolle maksetaan palkkaa, siis ihan oikeaa rahaa, talon tutkimisesta, kommentoi vain harvoja ja valittuja kohteita. Toisaalta tämä on hyväkin, sillä lehtimiehen jokainen sisäinen ajatus on ääninäytelty. Lausujan, joka kuulosti aivan yhdeltä brittinäyttelijältä, mutten muista keltä, suoritus on aivan kelvollinen, mutta jatkuva kevyt höpinä taittaa olemattomalta jännitykseltä sen vähänkin terän. Peli onnistuu tarjoamaan tasan yhden hyytävän hetken, eikä se kerta kaikkiaan riitä.

 Ei tunnu missään.

En tahtoisi kuulostaa tarpeettoman ilkeältä, mutta en suoraan sanoen oikein ymmärrä miksi The Last Visit on oikein tehty. Peli ei tarjoa tarinaan kerrassaan mitään muuta uutta kuin mahdollisen tieteellisen selityksen kartanon tapahtumille, eikä oikein kunnolla sitäkään, sillä sain itse tutkia netistä mitä löydetty juttu, en paljasta mikä, tarkoitti. Oli miten oli, senkin olisi aivan hyvin voinut sisällyttää edelliseen peliin, jos ei muuten niin päivityksen muodossa. Vihoviimeisenä solvauksena pelaajaa lätkäistään lyhyellä videolla joka on presiis samanlainen kuin Scratchesin lopussa nähty, paikalta ajava auto vain on muuttunut uudempaan.

Kuten tarkkaavainen lukija arvaakin, on The Last Visit erinomaisen Scratchesin jälkeen melkoinen pettymys. Se on turhanaikainen ja lyhyt, mutta onneksi niin lyhyt ettei sen turhanaikaisuus oikein jaksa harmittaa. Sen pelaaminen ei anna, muttei toisaalta myöskään ota mitään, joten kyllä Scratchesin omistajan kannattaa vilkaista sekin lävitse, jos ei muuten niin urheilumielessä.

Kauhujen talo - Scratches Director's Cut

Aamuhämäräisen metsän kuollut rauha rikkoutuu vihreän auton ajaessa sen läpi. Aution tien päässä odottaa suuri rautaportti, jonka takana vanha viktoriaaninen kartano värjöttelee ylhäisessä yksinäisyydessän verisen aamuruskon alla.

Näin käynnistyy jo vuorten taa menneen Nycleosus firman kauhuseikkailu Scratches: Directors Cut.

 

Pelin sankari on Michael Arthate, aloitteleva kauhukirjailija,  jonka menestyksekäs esikoisromaani on nostanut arvoon arvaamattomaan. Oman aikansa H. P. Lovecraftiksi tituleeratulla miehellä on jo seuraava kirja viittä vaille pulkassa, mutta järkevä loppu ei vain ota syntyäkseen. Kustantajan huohottaessa jo niskaan Arthate pistää asunnonvälittäjäystävänsä asialle, ja hankkiutuu englannin maaseudulla sijaitsevaan Blackwoodin kartanoon, josta uskoo jälleen tavoittavansa inspiraation. Kaikki ei kuitenkaan ole aivan kohdallaan Blackwoodissa. Sähköt eivät toimi, vesi on poikki ja yön tullen kellarista alkaa kuulua kummia...

Ei kai?

Kirjallinen työ saa jäädä, kun kartanon vähitellen avautuvat salaisuudet kietovat kirjailijan pauloihinsa. Tästä seuraa kolmen päivän ja yön verran pelkoa ja tuskanhikeä, kun Arthate kulkee ympäri kartanoa ja piharakennuksia yrittäessään selvittää mitä talossa asuneelle Blackwoodin perheelle todella tapahtui, ja mitä talossa tapahtuu edelleen.

Pelin tapahtumat etenevät hauskasti pelin sisäisen kellon mukaan. Aina kun Arthate löytää oleellisen esineen tai saa tietää jotakin talon menneistä tapahtumista, kartanon ainoa toimiva kello nytkähtää tunnilla eteenpäin. Ajan kuluminen avaa uusia toimintamahdollisuuksia, kuten puhelimella soittamisen. Lyhyiden, ihan mukiinmenevästi näyteltyjen keskuteluiden jälkeen on yleensä vähän viisaampi, ja tietää mitä etsiä tai tehdä seuraavaksi. Välillä tämä piirre kuitenkin onnistui työntämään kapuloita rattaisiin, kun laajemman merkityksen kannalta mitätön juttu oli jäänyt tekemättä ja esti kelloa etenemästä vaikka minun olisi pitänyt päästä tekemään jotain vallan muuta, jota arvon kirjailija ei kuitenkaan ollut vielä itse keksinyt.

Kouriintuntuvasti etenevä aika tuo kuitenkin pienen mutta hyvin tuntuvan lisän pelin tunnelmaan, joka olisi jo ilman sitäkin aivan omaa luokkaansa. Yksityiskohtaiset, tavaran täyttämät huoneet tekevät Blackwoodin kartanosta todella asutunoloisen paikan. Se, miten lähes jokaista talosta löytyvää esinettä, taulua ja ikkunasta avautuvaa maisemaa pystyy erikseen käpälöimään ja ihmettelemään, ansaitsee erityismaininnan. Immersiota auttaa kummasti, kun pelatessaan tuntee kulkevansa todellisessa talossa pikaisesti kyhättyjen lavasteiden sijaan.

 

Hei, samanlainen lamppu kuin meillä!

Vahva immersio lisää myös kauhun tunnetta. Kun yö alkaa laskeutua, alkaa tosissaan toivoa että mukaan tarttuneeseen tavaramäärään lukeutuisi edes yksi pyssy. Scratches ei luota säikyttelytemppuihin, vaikka niitäkin nähdään muutama, vaan hetki hetkeltä painostavammaksi käyvään tunnelmaan. Öisillä käytävillä kuuluvat äänet saavat epäröimään jokaista askelta. Okei, tuonkaan kulman takana ei ollut hirviötä, mutta seuraavan takana varmasti on. No sitten sitä seuraavan. Aidonoloisia ympäristöjä vahvistavat vähäeleinen, taustalla pysyvä musiikki sekä hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen tarina joka aukeaa löydetyistä päiväkirjoista ja kirjeistä. Voin myöntää että Scratches tarjosi, vai pitäisikö sanoa aiheutti, syvimmät väristykset mitä olen hetkeen kokenut, mutta minähän nyt olenkin toisaalta jänishousu.

HELVETTI!!!!

Myönnän etten ole ikänäni läpäissyt yhtäkään seikkailupeliä turvautumatta läpipeluuohjeisiin useampaankin kertaa, enkä säästynyt tälläkään kertaa. Tunnustan vajavaisuuteni ja kannan vastuun, mutta syytän kyllä vähän peliäkin. Scratches ei sinällään kertaakaan horjahda logiikan kapealta polulta arvoitustensa suhteen, vaikka muutamat ongelmista tunnutaankin ratkaisevan vaikeimmalla mahdollisella tavalla. Mukaan on kuitenkin eksynyt muutamia kohtia jotka luottavat lähinnä summittaiseen kaiken kokeiluun kaikkeen. Tämä harmittaa entistä enemmän sen takia ettei peli päälle kytketystä vihjeidenannosta huolimatta tarjoa yhtäkään, tai ainakaan käyttökelpoista. Arthaten muistivihkoon ilmestyvät mietelmät ovat yleensä tasoa "Minun on selvitettävä kuka pitää älämölöä kellarissa", sen sijaan että mies ihmettelisi ääneen vaikka sitä että mistä hitosta löytyisi jonkinlainen lamppu että sinne helkutin kellariin näkisi mennä. Blackwoodin kartanoa tutkiessa saa muutenkin olla todella tarkkana, sillä tarpeelliset esineet tahtovat hukkua, niihin aikaisemmin kehumiini yltäkylläisiin taustoihin, vähän turhan helposti. Muutamia esineitä en ollut löytää ohjeista huolimatta, sillä paikka paikoin kursorin pitää olla pikselintarkasti oikealla paikalla ennen kuin kirjailijan koura huomaa sitä, mikä puolestaan aiheuttaa paljon turhaa edestakaisin juoksentelua.

Epämääräiset vihjeet ja itsepintaisesti kadoksissa pysyvät tavarat ovat kuitenkin varsin pieni harmin aihe. En suoraan sanoen odottanut Scratchesiltä paljoakaan, mutta piru vie, Scratchesin tarina on pätevin kauhujuttu mihin olen hetkeen törmännyt. Muutamassa illassa pelattu peli on juuri sopivan mittainen ja eri henkilöiden jälkeensä jättämät runsaat kirjeet ja päiväkirjat sekä lehtileikkeet luovat hyvin ehyen ja vaikuttavan tarinan, jonka lukee välillä varsin pitkiksi venyvistä merkinnöistä huolimatta mielellään. Tekisikin mieli sanoa, etten niinkään pelannut peliä, vaan luin interaktiivisen kirjan.

  

Kartanon tarina ei kuitenkaan pääty aivan vielä, sillä jäljellä olisi vielä jatko-osa, The Last Visit.

Sikäli mikäli rupesi kiinnostamaan, molemmat pelit käsittävän paketin voi ostaa naurettavan halvalla vaikkapa täältä http://www.gog.com/gamecard/scratches_directors_cut

Alberich

Sininen hetki lipui huomaamatta esiin lumen painon alla taipuneiden kuusten varjoista kun ratsastin halki talvisen maiseman kohti edessä häämöttävää kylää. Musta ratsuni korskui ja sen laajenneista sieraimista nousi huurupilviä kun sen valtavat kaviot takoivat paksua hankea.

Ulkona seisoskelleet ihmiset pakenivat huutaen hevoseni tieltä kun karautin pienen keskusaukion yli kohti sen toisella laidalla seisovaa vanhusta.

Hyppäsin alas satulasta ja kaadoin hänet alleni. Hevonen kavahti takajaloilleen ja hirnui korviasärkevästi. Tarrasin hänen kuluneen takkinsa kauluksiin ja kiskaisin hänet istuvaan asentoon. Hänen hailakat silmänsä laajentuivat kauhusta kun vedin hänen kasvonsa lähelle omiani, ja sanoin hiljaa raskaan huppuni alta;

“Gibt Mir der Ring des Nibelungen…”

 

Arthur Rackham - "In dragon's form Fafner now watches the hoard."

Murha

”Taas yksi ruumis löydetty”, ystäväni sanoo. Hän lukee lehdestä nuorten naisten murhista jotka pitävät kaupunkia pelon vallassa.

”Minä en halua kuulla”, sanon. ”Lähdetään pois”.

Ystäväni taittaa lehden ja seuraa minua puistotietä sumuiseen hämärään. Kävelemme vaitonaisina ja kylmyys pakottaa käärimään takkia tiukemmin ympärille. Näen miten polkua lähestyy muutama puolituttu nainen. Kohdalla valmistaudun tervehtimään mutta toinen naisista melkein hyökkää kimppuuni. Hän huutaa vastaani ryöpyn syytöksiä ja kutsuu minua murhaajaksi.

Hämmennyn ja kiiruhdan pois. Nyyhkyttävä nainen jää seuralaisensa lohdutettavaksi.

”Pelko saa kaikki sekaisin päästään”, ystäväni sanoo, ennen kuin hyvästelee minut.

Näen parkkipaikalla auton jonka tiedän kuuluvan naiselle. Kirjoitan kosteaan tuulilasiin: SINÄ OLET SEURAAVA!

                                                                                     John Tenniel - The Nemesis of Neglect

                                                                                                             **********

Tämän raapaleen aihe tulee myös näkemästäni unesta. Muistelen että siihen aikaan luin Alan Mooren ja Eddie Campbellin Helvetistä-sarjakuvaa, sekä Stephen Knightin salaliittoteoriakirjaa Jack The Ripper : The final solution, johon kyseinen sarjis siis pitkälti pohjaa tarinansa.

Raapaleeseen olen sisällyttänyt uneni juonipitoisimman osion. Samassa unessa näin kuitenkin paljon muutakin, kuten vangitsemiseni päivällispöydässä ystävien ilmiantamana. Uneni olennainen teema oli epätietoisuus siitä olinko todella syyllistynyt johonkin, vai syytettiinkö minua aiheetta jonkun toisen rikoksista. 

Helvetistä-sarjakuvaa suosittelen kaikille jännityksestä nauttiville. Sen juonta ei voisi kuvailla murhamysteeriksi, sillä tekijä ja motiivi ovat selvillä alusta alkaen. Enemmänkin se on katsaus viktoriaaniseen luokkayhteiskuntaan ja sen realiteetteihin, mutta myös sukellus mystiikkaan, okkultismiin, historiaan ja Lontoon kaupungin psykogeografiaan (uusi sana jonka opin Wikipediasta). Jokaisen kirjan liitteenä on monta sivua lähdemateriaalia, kirjallisuusviittauksia ja historiallista nippelitietoa joka varmasti tyydyttää jokaisen ripperologin tarpeet. Niitä lukiessa ei pääse unohtumaan että sarjakuvan tapahtumat ovat sentään ”vain fiktiota” ja todellinen mysteeri on edelleen ratkaisematta. Minulle Helvetistä-sarjassa nämä kirjojen lopun tiheätekstiset liitteet olivat se kiehtovin juttu, ja sen jälkeen kiinnostukseni on vain kasvanut. Kirjahyllystä löytyy tällä hetkellä useampikin Viiltäjän arvoitusta ruotiva kirja. 

Helvetistä sai myös elokuvaversionsa vuonna 2001, pääosassa Johnny Deppin hämmentynyt ilme. Petyin elokuvaan.Se ei pystynyt tavoittamaan sarjakuvan tunnelmaa ja juonikin oli typistetty lähes tunnistamattomaksi.