Eurooppa-lukuhaaste osa 2. Albania, Ismail Kadare, The Ghost Rider

Albanialaiselta Ismail Kadarelta on suomennettu monta  kirjaa. Kuolleen armeijan kenraali (Gummerus, 1972), Kivisen kaupungin kronikka (Gummerus, 1976), Särkynyt huhtikuu (Gummerus, 2006), Kolme surulaulua Kosovolle (Faros, 2009) ja Seuraaja (Into Kustannus, 2012).  Harkitsin ensin lukevani Seuraajan joka sijoittuu albanian diktatuurin hajoamisen vuosiin, mutta mieltäni kiehtoi yliluonnollisia elementtejä sisältävä The Ghost Rider, joka perustuu Albanialaiseen kansanballadiin. 

Esipuheen kirjoittaja kertoo ylpeänä Konstantinen ja Doruntinen balladista, ja hänen mukaansa itse August Bürger on saanut siitä innoituksensa Lenoreen.  Samassa hän menee hämilleen ja tunnustaa huomaavansa itsessään mahtipontisen kansallismielisyyden joka niin usein vaivaa euroopan pikkuvaltioiden kansalaisia. Saman voisin suomalaisena tunnistaa itsessäni.

Konstantinen ja Doruntinen tarina on tuttu kaikkialla missä albaniaa puhutaan. se on eri versioissaan tunnettu ympäri eurooppaa, kotosuomalainen kummitustarinamme kertoo sulhasesta joka talviyönä tulee noutamaan morsiantaan. Matka päättyy kirkon portaille ja neito ymmärtää vasta sulhasen ja hevosen kadotessa istuneensa kuolleen kyydittävänä. Albanialaisessa versiossa ei kuitenkaan kerrota rakastavaisten tarinaa, vaan kyseessä ovat veli ja sisar. 

The Ghost Rider on käännetty englanniksi ranskasta, eikä alkukielestä albaniasta, tosin Kadare on itse tarkistanut ja täydentänyt käännöstä. Alkuperäinen kirja on kirjoitettu vuonna 1979 ja julkaistu 1980, Albanian diktaattorin, Enver Hoxhan hallituskaudella. Uuteen laitokseen on esipuheen mukaan lisätty elementtejä joita ei diktatuurissa olisi hyväksytty. Ehkä kirja on menettänyt jotain matkallaan ranskan kautta englanninkieliseksi, sillä teksti oli paikoin hyvin jankkaavaa, tosin hyvin selkeää ja helppolukuista. Turhaa runollisuutta ei kielestä välittynyt. 

Kirja keskittyy erääseen hyvin tärkeään Albanialaisen kulttuurin erikoisuuteen. Kyseessä on Besa. Besa-sanaa on vaikea kääntää, mutta se voisi tarkoittaa lupausta tai kunniasanaa, ja se juontaa juurensa vanhaan albanialaiseen lakijärjestelmään Kanuniin.  Besa-kunnian takia Albanian muslimit pelastivat juutalaisia toisessa maailmansodassa, sillä Besa tarkoittaa myös heikommassa asemassa olevien auttamista. Besa on myös vahvempi kuin verikosto, joka on Albaniassa yhä voimissaan. Tappouhkauksen saanut ihminen voi liikkua turvallisesti muun muassa juhlapyhinä, sillä besa turvaa hänenkin juhlintansa. Hiukan nettiä selaillessani sain sellaisen käsityksen että besa on albanialaisille kuin se kuuluisa sisu suomalaisille. Se määrittelee albanialaista identiteettiä ja on heille yhteisönä ylpeyden aihe. 

Tarina alkaa kaupungin virkamiehen, Stresin näkökulmasta. Hän joutuu todistamaan kahden naisen, Doruntinen ja tämän äidin äkillistä sairastumista ja kuolemaa.  Alkaa käydä selväksi että molemmat naiset ovat kuolleet järkytyksestä. Kaikki myös tietävät että Doruntine on ollut kauan poissa mentyään naimisiin toiselle puolelle eurooppaa. Hän ei pystynyt edes tulemaan veljiensä hautajaisiin. Doruntinen yhdeksän veljeä kaatuivat sodassa pian tämän lähdön jälkeen, ja sen jälkeen surun murtamaa äitiä on kutsuttu Rouva Äidiksi (Lady Mother). Miniät lähtivät lapsineen ”kuoleman merkitsemästä talosta”, ja kolmen vuoden kuluttua Rouva Äiti asui täysin yksin rappeutuvassa talossa.  

Kukaan ei tiedä miten Doruntine on päässyt takaisin ja kuka hänet on tuonut. Ilmeisen selvää on että nainen ei ole voinut tehdä yksin vaarallista matkaa kotikyläänsä.

Stresin ja tämän apulaisen kesken tätä asiaa pohditaan ja ruoditaan ehkä liiaksikin, mutta selville saadaan että Doruntine on väittänyt nuorimman veljensä Kostandinin käyneen hänet hakemassa. Drountine osaa kertoa pitkästä, kahden viikon matkasta vain sen, että se tehtiin kokonaan yöllä, tähtien valossa, eikä hän muista pysähtyikö häntä hakenut ratsastaja kertaakaan pimeän matkan aikana. Doruntine ei  myöskään uskaltanut suudella veljeään, vaikka olisi halunnut, eikä koko matkan aikana nähnyt tämän kasvoja. Matkan lopuksi ratsastaja on jättänyt Doruntinen kotiovelleen ja lähtenyt itse kohti kylän hautausmaata.

Stres ei suostu millään uskomaan haamuihin edes silloin kun paljastuu että Kostandinin hautakiviä on siirrelty, ja hautausmaan vahti tunnustaa kuulleensa miten Rouva Äiti on kironnut poikansa Kostandinin koska tämä on jotunut rikkomaan besan, lupauksen tuoda Doruntine kotiin aina kun perhettä kohtaisi jokin surun tai ilon aihe. 

Doruntinen äkillinen paluu ja kuolema saavat paikkakunnan sekaisin. Huhut alkavat liikkua ja vaikka Stres yrittää vakuutella kaikille että tapaukseen ei liity mitään yliluonnollista, hän joutuu itse todistamaan legendan syntyä doruntinen hautajaisissa, jossa itkijänaiset laulavat koko doruntinen ja kostandinen tarinan balladiksi. Esivalta ei ole mielissään äkillisestä ylösnousemuksesta. Jopa arkkipiispa kutsuu kapteeni Stresin puhutteluun ja määrää että sellaisista jumalattomista tarinoista on tultava loppu. Haudasta on noussut ainoastaan Jeesus Kristus, eikä sen pitäisi olla kenellekään muulle mahdollista. 

Perheen merkitys korostuu koko kirjan ajan. Doruntinen avioliitto vie hänet kauas kotoa, ja etäisyys estää häntä olemassa mukana perheensä elämässä. Aviomies ei kirjassa esiinny, eikä koskaan kerrota ovatko he mahdollisesti saaneet lapsia kolmen avioliittovuotensa aikana. Kun aave ilmestyy noutamaan Doruntinea kotiin, tämä lähtee kyselemättä. Myös aave joka hänet käy hakemassa on veli, ei rakastettu, kuten monissa muissa tarinan versioissa. Insestisuhteeseen viitataankin paikoitellen. Stres seisoo kirjan neljännessä luvussa perheen hautojen ääressä, ja pohtii sitä miten he kaikki ovat nyt lopulta yhdessä, oli Doruntinen hakenut henkilö tämän velivainaja tai ei. Noutajan henkilöllisyydellä ei tunnu olevan lopputuloksen kannalta mitään merkitystä. 

Kirja on lyhyt, vain noin 160 sivua pitkä, mutta välillä tuntuu että loputon sisäinen monologi ja asioiden ruotiminen olisi voitu jättää vähemmälle. Joka kerta kun Doruntinen mysteeri saa uusia todistajia, heidän kanssaan käydään läpi samat asiat kuin aikaisemmin, toisto alkaa käydä puuduttavaksi. Ehkä koko tarina olisi toiminut loppukoukkuineen paremmin novellina. Itse en erityisemmin pitänyt kirjasta, tarinan on tarkoitus lopulta vedota tunteisiin besa-käsitteen kautta, joka ei välttämättä täysin avaudu ulkomaalaiselle lukijalle.

Panu Rajala - Veikko Huovinen, Hirmuinen humoristi

Veikko Huovista kuulee melko usein sanottavan realistiksi. Mielestäni kuvaus menee pahasti metsään, sillä Huovisen tuotannosta suuri osa on absurdia ja fantastista. Varsinkin novellistiikasta on löydettävissä paljon elementtejä joita nykyään voitaisiin jopa nimittää spekulatiivisiksi. Ensimmäisessä novellikokoelmassa Hirrissä, on novelli Nälkävuosina, jonka tunnelmat koin pelottavina ja jonka luokittelisin kauhukirjallisuudeksi. Viime vuosina olen lukenut enemmän Huovista, johtuen siitä että Eero on armoton Huovis-fani. Panu Rajalan Huovisesta kirjoittaman elämäkerran hankinkin alun perin Eeron luettavaksi, mutta päädyimme lukemaan sen yhdessä ääneen. 

Kirjassa käsitellään Huovisen tuotantoa aihealueittain, Konsta Pylkkerö, pasifistiset kirjoitukset ja satiirit käsitellään luku kerrallaan, riipumatta niiden kirjoitus- ja ilmestymisvuosista. Välillä tämä sotki hiukan minun mielessäni Huovisen elämän kronologiaa, mutta lähestymistapa toimi kuitenkin hyvin. Huovisen kirjoitusten erilaiset tyylit, kokeilut, lempeän huumorin ja pisteliään satiirin vaihtelut toivat esiin monipuolisen ja lukeneen kirjailijan. Kirjassa verrataan Huovista historian kuuluisiin satiirikkoihin ja esikuvia arvaillaan. Melko vähän varmaa tietoa kirjailijan omista esikuvista kuitenkaan nousee esiin. 

Kirjan keskiössä on Huovisen elämänmittainen konflikti pääkaupunkiseudun kirjailijaeliitin kanssa. Modernistit eivät nielleet aivan purematta tätä pystymetsästä reväistyä jössikkää, joka ensimmäisellä novellikokoelmallaan valloitti kansakunnan sydämiä. Kirjan mielenkiintoisinta antia onkin kirjailijaelämän kuvaus, suhde kollegoihin ja kustannustoimittajiin. En ole ihan täysin selvillä millaista ammatikseen kirjoittavan työ nykypäivänä on, mutta uskoisin että moni asia on muuttunut. Veikko Huovisen kirjailijaelämästä lukiessa tulee jotenkin nostalginen olo.

Panu Rajala on varmasti tutkinut aiheensa hyvin, mutta Eero pääsi kuitenkin huomauttamaan minulle hämmentävän monista pienistä asiavirheistä, jotka koskivat kirjojen tapahtumia tai filmatisointeja. Nämä pikku virheet jäivät kaihertamaan, vaikka muuten kirja oli hurjan mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Suosittelen kaikille Huovista lukeville, ja ylipäätään kotimaisen kirjallisuuden ystäville. Tästä kirjasta tuli poimittua muutama mieleen jäänyt lukuvinkki vastaisuuden varalle. Ainakin Finladia-ehdokas Puukansan tarina tulee jossain vaiheessa luettua.

...ei se ollutkaan ihan tarkkaan kuollut...

Katvealue vaikutti jo kovin kuolleelta, mutta yritän puhallella siihen vähän eloa. Syy piiiitkään blogitaukoon on perheenlisäys. Kirja- ja pelipostaukset ovat jääneet vähemmälle nyt kun ei ole enää aikaa lukea, pelata, saati kirjoittaa kokemuksistaan. Olen näköjään lopettanut bloggaamisen melko pian raskaaksi tulemisen jälkeen. Lapsi valtaa ajatukset siinä määrin että ehkä blogitauko olikin tässä vaiheessa vain hyvä juttu, muuten Katvealue olisi hyvin pian muuttunut taas yhdeksi vauvablogiksi, mitä se missään nimessä ei saisi olla.

Vuoden aikana on tapahtunut hurjasti kaikenlaista jännää, ja omaakin tekstiä on välillä syntynyt. Nova kirjoituskilpailussa sain tänä vuonna kuudennen sijan. Olen tyytyväinen sijoituksesta, sillä en alunperinkään uskonut pärjääväni tänä vuonna yhtä hyvin kuin viime vuoden kilvassa. Kolmesta lähettämästäni novellista yksi ylsi kymmenen kärkeen. Isompi yllätys oli sijoitus Atorox-kärkikymmenikössä. Murhamystiikassa ilmestynyt Rieseholtin valot tuli kolmanneksi, ja sijoitus melkein tiputti minut tuolilta. Novasijoituksesta olen kuitenkin jollain tapaa enemmän kiitollinen. Rieseholtin valojen kirjoittamisesta tuntuu olevan jo ikuisuus, ja sen jälkeen tekstiä on syntynyt helkkarin vähän. Noidan perinnön saama kuudes sija sai minut uskomaan että kirjoittamiseni ei ole aivan tyystin jäissä. Rieseholtin valojen hyvä menestys Atorox-äänestyksessä oli tietysti mahtava kannustin, olen nimittäin suunnitellut tarinalle jatkoa jo parin novellin verran, ja ehkä ne siirtyvät paperillekin kohtapuoliin.

Lukukokemuksiini äitiytyminen on vakuttanut myös. Olen lukenut enemmän sarjakuvia, sillä niiden kompakti kerronta sopii tämänhetkisen elämäni aikatauluihin paremmin. Bill Willinghamin Fables-sarjaan tutustuin The Wolf among us -pelin myötä, ja kyllä se vaan on aika koukuttava kuvasarja. Olen lukenut jo kuudenteen Homelands- osaan saakka, ja tarinassa päästiin vihdoin kurkistamaan satuhahmojen kotimaailmoihin.

Sain vihdoin luettua myös Alan Mooren Watchmen-sarjakuvan. Ymmärrän kyllä miksi tämä on monelle jonkinlainen sarjakuvakerronnan raamattu, sen verran monitasoinen kuvakudos on kyseessä. Itse en kuitenkaan pitänyt tästä yhtä paljon kuin esimerkiksi From Hell-sarjasta. Mielestäni koko paketti oli paikoitellen jopa vähän sekava, ja loppuratkaisu hivenen höpsö.

Kauhua ja supersankareita.

Kauhua olen annostellut itselleni muun muassa Joe (Stephen Kingin poika) Hillin Locke & Key-sarjakuvien muodossa. Ensimmäinen osa vaikutti ihan mukiinmenevältä, joten eiköhän niitä tule jatkossakin hankittua käsiinsä. Näistä ja muista sarjakuvista kunnon postaukset myöhemmin. 

Oikeastaan olen ehtinyt tässä reilun vuoden aikana tehdä enemmän kuin ikinä olisin uskonut. Olen kirjoittanut novelleja, raapaleita, vauvablogia... Kesän aikana runnoimme yhdessä Eeron kanssa päätökseen hankalan käännösprojektin. Perheytyminen on ollut hieno juttu, ja lapsellistuminen antoisaa. Olen tänä vuonna nauranut enemmän pelkästä nauramisen ilosta. Olen leikkinyt ja halaillut ja suukotellut. Olen ottanut ilon irti nukkumisesta, silloin kun siihen on tilaisuus. Minulla tuntuu olevan enemmän sanottavaa, mutta vähemmän aikaa sanoa se, joten yritän valita sanani tarkemmin. 

 

Toivottavasti seuraava päivitys ei jää ihan ensi vuoteen, sillä kaikenlaista kivaa kerrottavaa olisi tiedossa.

Eurooppa lukuhaaste osa 1. Alankomaat - Robert van Gulik ja Kummitusluostari

Kun aloin suunnitella Eurooppa-lukuhaastetta, halusin löytää joka maasta kirjailijan ja kirjan joka antaisi minulle tuulahduksen juuri tuosta osasta Eurooppaa, ehkä hivenen kansanperinnettä ja ympäristön kuvausta. Matkakertomuksia niihin kaupunkeihin ja siihen historiaan joka tekee Euroopasta eurooppalaisen. Ajatuksena on siis lukea yksi kirja jokaisesta euroopan valtiosta Alankomaista Yhdistyneisiin Kuningaskuntiin. Tosin tarkemmin tutkittuani saatavilla olevaa kirjallisuutta, jouduin karsimaan listasta Andorran ja Vatikaanivaltion. Maantieto alkaa olla vaikeaa, sillä kartta näyttää nykyään kovin erilaiselta kuin lapsuudessani. Kirjojen avulla voisin perehdyttää itseäni kaikkiin niihin kulttuureihin joita maanosastamme löytyy. Miten hieno retki! Ja koko matkan tekisin kotoa käsin, ja tietenkin aakkosjärjestyksessä!

Ei vaikuta lainkaan tutulta...

Alankomaat on listan ensimmäinen maa. Riemastuin kun muistin että Robert van Gulik, eräs suosikkidekkaristini on hollantilaista syntyperää. Poimin tätä lukuhaastetta varten summan mutikassa hyllystä yhden Gulikin. On kulunut kymmenisen vuotta kun viimeksi luin tätä sarjaa läpi, joten valikoin vain nimen perusteella jännältä kuulostavan Kummitusluostarin.

Robert van Gulik ja pikku gibboni

Mutta sitten välittömästi seurasi epäilevä ajatus. Robert van Gulik tuskin edustaa tyypillistä hollantilaista kirjallisuutta? Hän oli kuuluisa orieantalisti, eli suurimman osan elämästään jossain muualla kuin Hollannissa, ja hän kirjoitti tarinoita salaperäisestä idästä, ja sen historiasta. Hän meni naimisiin kiinalaisen naisen kanssa, ja hänen kuuluisin kirjallinen hahmonsa on kiinalainen. Missä ovat tuulimyllyt ja tulppaanit?    

Koska olin jo ehtinyt lukemaan Kummitusluostarin, päätin hyväksyä Gulikin ensimmäiseksi eurooppalaiseksi kirjailijakseni. Kummitusluostarista kerron myöhemmin lisää, ensin paneudumme kirjailijaan ja hänen (itämaiseen) kulttuuriinsa.

Alankomaat on ollut aikoinaan tärkeä siirtomaavalta, ja ilman idän siirtomaita, Robert van Gulikista ei olisi koskaan tullut sitä kirjailijaa joka hänestä tuli. Vaikka hän syntyi Alankomaissa, hänen isänsä oli upseerina Alankomaiden-itä-intiassa, eli Indonesiassa, ja hyvin pian myös Robert muutti Jakartaan jossa hän oppi muun muassa mandariinikiinaa. 12 vuotiaana Robert muutti takaisin alankomaihin käymään kouluja, mutta palasi myöhemmin lapsuutensa maisemiin. Hän palveli diplomaattina esimerkiksi japanissa, sekä Hollannin entisissä idän siirtomaissa, kuten Malesiassa. Ennen dekkareitaan Van Gulik kirjoitti lähinnä akateemisia tekstejä, eikä pelännyt tarttua niissäkään poikkeuksellisiin aiheisiin. Hän kirjoitti tutkielmia kiinalaisesta eroottisesta taiteesta, sekä erotiikan  historiasta.

Robert van Gulikin matka tuomari Deen kanssa alkoi sattumalta, kun hän löysi Tokiolaisesta divarista 1700-luvulla kirjoitetun salapoliisitarinan nimeltä Di Gong an. Hän  käänsi kirjan englanniksi, ja se oli menestys. Van Gulik yritti myös houkutella länsimaisia kirjailijoita innostumaan tuomari Deestä ja luomaan uusia seikkailuja, mutta tuloksetta. Lopulta Robert van Gulik tarttui toimeen itse, ja vuonna 1950 ilmestyi hänen ensimmäinen itse kirjoittamansa dekkari, Kiinalaiset sokkelomurhat

Van Gulikin kirjoissa rikoksia ratkova tuomari ei siis ole hänen omaa keksintöään. Tuomari Dee on seikkaillut kiinalaisissa salapoliisitarinoissa jo vuosisatoja, ja hänen esikuvansa on todellinen historiallinen henkilö Di Renjie. Hän eli 600-luvulla, ja oli korkea valtion virkamies ja tuomari. Kiinalaiset ovat harrastaneet salapoliisiromaaneita jo kauan ennen kuin niistä tuli suosittuja länsimaissa. Yleensä kiinalaisessa dekkarissa rikosten selvittäjänä toimii maakunnan virkamies, tuomari, ja yhden kirjan aikana selvitettävänä on useita, yleensä kolme, rikosta. samanlaisella kiinalaisella kaavalla myös Robert van Gulikin itse luomat Dee kirjat toimivat.  Usein alkuperäisissä tarinoissa rikosten ratkaisemiseen saadaan apua myös yliluonnollisilta voimilta, esimerkiksi aaveilta. Joitakin aavemaisuuksia on säilynyt myös Robert van Gulikin tarinoissa. Kummitusluostarissakin leikitellään menneisyyden näyillä ja aaveiden läsnäololla, vaikka yliluonnollisuudet saavatkin myöhemmin arkipäiväisemmän selityksensä.

Di Renjien hauta Valkoisen Hevosen temppelissä, Luoyjangissa

Kirjan tarina alkaa kun tuomari Dee on kolmen vaimonsa kanssa matkalla vuoristossa, ja vaunujen rikkoutuessa joutuu asettumaan yöksi taolaiseen luostariin. Luostari on tuomarille tuttu, koska hän on kuullut siellä sattuneista oudoista katoamistapauksista jo etukäteen. Luostariin on kokoontunut kovin sekalainen seurue. Vanha uskonnollinen leskirouva suojattinsa kanssa, liukaskielinen runoilija sekä hämärperäinen teatteriryhmä  mukanaan kesy karhu. Tuomari Dee sotkeutuu arvoitusten vyyhtiin, vaikka nukkuakin pitäisi, ja kirjan tapahtumia vyörytetään yhden vaarallisen yön ajan. Näyttää nimittäin siltä että edellinen apotti ei ole siirtynyt ylemmälle olemassaolon tasolle täysin omin avuin, ja ennen pitkää tuomari Deenkin henkeä uhataan. Onneksi tuomarilla on kolme vaimoa hoivaamassa, sillä sen verran vaarallista tuomarointi muinaisessa kiinassa tuntuu olevan.

Kummitusluostarissa ovat hyvin vahvasti vastakkain kungfutselainen tuomari Dee, sekä taolaista uskontoa ja ajatusmaailmaa edustavan luostarin munkit. Erilaisten uskontojen rinnaikkaiselo ja niiden väliset konfliktit on kuvattu eloisasti ja länsimaiselle lukijalle ne antavat idän uskonnoista hyvin inhimillisen vaikutelman. Monivaimoisen tuomarin perhe-elämä kolmen vaimonsa kanssa vaikuttaa seesteiseltä, ja sitä kuvataan myös aika ajoin vastapainona rikosten ratkomiselle. Historiallisen Kiinan elämää ohjaa tarkka tapakulttuuri, ja se välittyy henkilöiden tavassaan puhutella toisiaan.   

Van Gulik halusi jatkaa tuomari Dee kirjojensa kirjoittamista, osoittaakseen kiinalaisille ja japanilaisille että heidän omissa historiallisissa kertomuksissaan oli paljon ainesta myös nykypäivän kirjailijoiden käyttöön. Van Gulik otti tämän valkoisen miehen taakan kannettavakseen mallikkaasti, ja hänen ansiostaan yksi kiinalaisen kirjallisuuden mielenkiintoisin hahmo on nykyään osa myös eurooppalaista kirjallisuushistoriaa. Yhteensä hän ehti kirjoittaa kuusitoista tuomari Dee kirjaa, jotka kaikki on suomennettu Sapo-sarjassa. Ympyrä on sulkeutunut kun viime vuosina Robert van Gulikin länsimaiselle lukijakunnalle suuntamat Tuomari Dee-kirjat ovat saaneet myös kiinalaiset käännöksensä.

Kiinassa Di Renjie on kuitenkin aina ollut suosittu sankari, ilman Van Gulikin apuakin. Tuomarista on tehty useita tv-sarjoja ja hänet on myös siirretty valkokankaalle.   Lähes supersankarimaista toiminta-akrobatiaa tarjoilee Detective Dee and the Mystery of the Phantom Flame.

Tämän kiinalaisen jutun päätteksi joudun toteamaan että Alankomaat ei tullut sen tutummaksi. Ehkä palaan sinne uudestaan Cees Nooteboomin seurassa, seuraavalla kierroksella. Mutta sitä ennen jatkan Albaniaan. Ensi kuun puolella luen Ismael Kadaren historiallista jännäriä The Ghost Rider, joka perustuu Albanialaiseen kansantarinaan. Uskon sen luettuani olevani paljon viisampi eurooppalainen.