Kimmo Saneri - Valon takana

Kimmo Saneri on Atorox-voittaja vuodelta 1987, ja hänen novellikokoelmansa Avaruussirkus (1988) valittiin Tähtivaeltajan äänestyksessä 80-luvun parhaaksi kotimaiseksi science fiction kirjaksi. Avaruussirkusta en ole lukenut, mutta silkasta mielenkiinnosta kotimaisen scifin historiaa kohtaan, hommasin Sanerin toisen novellikokoelman Valon takana.

Tämäkin kirja on julkaistu Kariston Scifin Parhaita-sarjassa, joita on hyllyssäni aimo liuta. Kansi on aika ruma, vaikka idea metron seinällä komeilevista kalliomaalauksista on hauska. Tällä kirjalla voisin siis merkata Helmet-lukuhaasteen kohdan 15. Kansi on mielestäsi ruma.

Ensimmäinen novelli Laite, oli idealtaan ihan kiva, pulpahtava agenttiseikkailu. Aloitus ei suorastaan hurmannut minua tyylillisesti. Teksti oli liian lyhyt että tarinalle olisi tullut tarpeeksi tilaa. Pitemmälle ehtiessäni huomasin että sama päti kaikkiin novelleihin. Suuri osa kirjan tunnelmoivista katkelmista ei edes mielestäni täytä novellin määritelmää. Kokeellinen kerronta, lyhyys, sekä selkeän juonen puute tuovat mieleen enemmän proosarunouden. Monet teksteistä pyrkivät selvästi enemmän luomaan lukijalle voimakkaan tunnetilan, kuin kertomaan selkeän tarinan. Siinäkin mielessä monet kirjan tekstit muistuttavat runoutta, ja monissa teksteissä on runonkatkelmia mukana.

"kaupunki on yksinäinen kuin kivinen perhonen

minä laskeudun lumisen kummun laelle lepäämään"

Toisissa teksteissä kerronta oli suorasanaisempaa, ja löysin jopa jonkinlaisen juonenpoikasen. Näistä mieleeni jäi tarina Kun Odrek ottaa esiin piippunsa, jossa joukko merimiehiä etsii salaperäistä velhoa tuntemattomalta saarelta. Nämä kertovammat novellit kärsivät mielestäni selkeästi juonen puuttesta, ne ovat katkelmia fantasiamaailmoista tai futuristisia välähdyksiä, mutta eivät oikeastaan kerro tarinoita. Puolessa välissä kokoelmaan koin jonkinlaista kyllästymistä, kun aloitin uuden jutun lukemisen. Parin ensimmäisen lauseen jälkeen ajattelin että tämähän vaikuttaa ihan hyvältä, mutta hetken päästä totesin itselleni että koko juttu kaatui hätiköivään kerrontaan.

Ajattelin että juttujen täytyy olla joko täysin nerokkaita, tai sitten paskaa, sen verran hämmentynyt olo joistakin jutuista jäi. Uskoisin että kokoelmaan mahtuu molempia. Joissakin Sanerin epänovelleissa on kaunista kieltä ja hienoja visioita, toisissa tahattoman töksähtelevää tekstiä, ja täyteen toimintaa ahdettua sekoilua. Henkilöhahmot huudahtelevat melodramaattisesti ja dialogista puuttuu kaikki luontevuus.

"Ällöttävän punaisen keskeltä Anu juoksenteli orientaalisen, kasvitieteellisenomaisen metsän uumeniin ja alkoi huutaa löydettyään kirnun. Hän hyppäsi sinne ja ryömi käytävää, kunnes saapui nojatuolihuoneeseen, jossa oli suuri puhuva taulu. Minä sukelsin myös massaan, ja ryömin ja menin istumaan Anun syliin nojatuoliin. Taulussa oli käärme, joka oli ahdistettu muurahaispesään, ja muurahaisissa oli numeroita ja punerva aurinko paistoi, sillä tauluun sen eteen oli ympätty ihan tavallinen punainen hehkulamppu. Ja silloin liukuovet liukuivat syrjään ja paljastivat valtavan naaman joka alkoi karjua olevansa Pluton perhosen toukka."

Nopeastihan tämä oli luettu, sillä novellien keskimääräinen pituus oli vain kymmenisen sivua. En tiedä uskallanko tarttua Avaruussirkukseen ihan heti, mutta toivon että sen sisältö on vähän laadukkaampaa. Tässä kirjassa tekstit tuntuivat huonosti kustannustoimitetuilta, kokoelmaan oli mahdutettu niin erilaisia laatikon pohjalta kaavittuja tekstejä että niistä on vaikea löytää mitään yhteistä teemaa. Kimmo Saneri on ennen novellikokoelmiaan julkaissut muutaman kirjallisen verran runoja. Runoilija näkyy kyllä novellien tyylissä, mutta mielestäni Saneri kaatuu näissä tarinoissaan silkkaan erikoisuudentavoitteluun.