Alahärmän Kirkkopakan jättiläiset

Neuvottelusali
Kuva: Samuli Paulaharju - Museovirasto

Alahärmässä on Kirkkopakka niminen kallioinen muodostelma, johon myös liittyy tarinoita peikoista tai jättiläisistä.

Pohjalainen 23.7.1898

Tarina ”Kirkkopakasta”

Pohjalaiselle kertoi K.K.

Alahärmän seurakunnan Heikkilän kylässä noin puolentoista kilometriä Ekolan talosta länteenpäin synkän kuusikkometsän keskellä on monessakin suhteessa kummallinen vuori. Mistä on tämä vuori saanut nimen Kirkkopakka ei kansa tiedä. Luultava on, että paikkaa, siitä johtuvan tarunsa vuoksi on alettu pitää jonkinlaisena pyhimyspaikkana, ja että nimi on siitä johtunut. Voipi olla mahdollista, että se korkeudellaan on myöskin hankkinut isellensä nimen. Ja siitäkin syystä on vuori merkillinen, että se juuresta huippuunsa sakka on kokoonpantu enemmän irtonaisista hirmuisen suurista kivistä kuin kiintonaisesta kalliosta. Itse vuori, joka muuten on jotenkin kivettömällä seudulla, on leveyteensä nähden luonnottoman korkea. Se käsittää tuskin puolta tynnyrin alaa maata, ja kumminkin piisaa se korkeudessa tavalliselle kirkolle torneineen.

Heti ensi silmäyksellä tekee se katsojaan kummallisen melkeinpä pelottavan vaikutuksen. Itäpuolelta on vuori niin jyrkkää, että päälle kiipeeminen tältä sivulta ei tule kysymykseenkään. Se on ladottu satojen hevoskuoramin painavista kivistä, jotka ovat enimmän ulospistävässä kuin pystysuorassa asennossa. Joten siinä juurella seisoessa tuntee ikään kuin halua poistua takaisin. Vaikkapa tietääkin kivien siinä asennossa jo vuosisatoja olleen, melkeinpä tekee mieli uskoa, että ne juuri sillä hetkellä tulevat alas ja hautaavat raunioihinsa ihmisen, joka kaiken tämän suuruuden keskellä tuntee itsensä jotenkin pieneksi ja vähäpätöiseksi.

Länsipuolelta on vuori siksi rappuista ja pitkävierteistä, että sieltä ilman suurempaa ponnistusta voi päästä päälle. Kivien hakeamissa ja onteloissa kasvaa muutamia mäntynäreitä, jotka mullan ja riittävän kosteuden puuttessa viettävät jotenkin kituvaa elämää.

Kummallisia komeroita ja luolia on vuoressa useoita, joista varsinkin yksi luola on merkillinen siitä, että tarun mukaan menee siitä voi vuoren haltijain asunnoille.

Luolan suu on siksi avara, että ihminen voi kontata muutaman metrin päähän jotenkin vaakasuorassa olevaa reikää myöden, kunnes se tekee suorakulman käänteen vuoren sisustaa kohdin, ja itse reikä muuttuu niin kapeaksi, että eteenpäin ryömiminen käy mahdottomaksi. Mutta jos heittää kiven luolaan kuuluu sen liikettä ison aikaa, josta voi päättää, että kyllä siinä on jommonenkin syvyys.

Ennen vanhaan, niin kulkee tarut kansans seassa, pitäisi luolan reikä olleen isompi ja oli sinne erään kerran joku ”hengestänsä huolimaton” antanut itseänsä köydellä laskea. Kun käyttä oli luolaan uponnut jo useoita syliä, oli tämä uhkarohkean teon päähenkilön täytynyt antaa merkin, joten ne, jotka häntä laskivat tiesivät että on aika vetää hänet ylös. Mies luolasta tultuaan oli kertonut miten siellä alkoi kuulua omituista kalinaa, ikään kuin hopeakaluja olisi kiireimmän kaupassa suojaan korjattu. Vieläpä oli ääni luolan periltä huutanut: Jos vielä mittasikin lasket niin palaat päätäsi lyhyempänä.”

Usein kuuluu nähtyjen näitä vuorelaisia liikkuvan maan päälläkin, milloin missäkin toimissa.

Niinpä eräänkin kerran oli vuorenpeikon vaimo tullut Ekolan talosta pyytämään lainalle ”Viipon vaavottimia”. Pyytäjälle oli annettu vyyhdin puut ja niihin hän olikin ollut tyytyväinen. Sama muija oli joskus nähty Ekolan luomassa Sahan torpan läheisyydessä pesemässä lapsen vaatteita y. m.

Että vuoren asujaimilla oli ollut karjan hoitoakin, tiedetään siitä, että joskus iltasilla oli kuultu kun ne huhuilivat lehmiänsä kotiin. Tapa millä he niitä kutsuivat on myöskin kansa suussa säilynyt. Se kuuluu näin: ”Sipu treppua, sipu trellua, sipu haikiaa haluna lemmeä.”

Olipa erään kerran Heikkilän ja Ekolan kyläin välillä seisonut vuoren peikko tiellä siten, että toinen jalka oli toisella ja toinen toisella puolen tietä. Tervan kuljettajat, jotka juuri sattuivat siitä kuormineen kulkemaan ajoivat hänen koipiensa välistä kuni portista ainakin. Sivuun päästyään olivat tervamiehet kummeksuneet peikon suuruutta. Mutta silloin oli metsästä kuulunut ääni, ”Sehän on vaan kolmevuotias lapsi.”

Varsinaista pahaa ei vuorelaisten kerrota tehneen. Ainoastaan väärin saatuja hopeoita ja muita arvotavaroita olivat he ihmisiltä anastaneet ja luolaansa kätkeneet, missä ne vielä tänäkin päivänä ovat yhtä hyvässä kuin tarpeellisessakin kätkössä.

Muuten on luonto tehnyt vuoreen niin kummallisia onteloita ja solia että paikkaa paremman puutteessa kannatta kyllä käydä katsomassa. Niinpä eräskin kiven tai kallion halkeama, joka on päältä noin kolmen meetrin levyinen. Pohja, eli lattia, joka on vähän soukempi, on pienillä kivillä täytetty umpeen. Kattona solalla on hirmuisen suuri, mutta enemmän laakamoinen kivi. noin 10 meetrin pituudelta on sola avaraa aukkoa, kunnes se suippenee ja viimein päättyy kahteen reikään jotka solan perästä johtavat eri suunnille, ties kuinka kauvas vuoren sisälle.

-----------------------

Toisessa lehtijutussa mainitaan samat jättiläisen lehmät, tosin hiukan eri nimisinä. Erikoisena pisti silmääni näissä tarinoissa mainittu Kirkkopakan jättiläisten naapuritalo, Skotlanti. Seuraavat jutut on Alahärmässä muistiin merkinnyt nimimerkki "Ilkka".

Raahe 8.12.1916

Tarinoita Alahärmän Kirkkopakasta

Alahärmässä talokas Nikolai Ekolan maalla on merkillinen, ajojäiden kulettama rotkoinen vuori, keskellä laajaa alankoa. Juhlallisine piirteineen, suurine ammottavine kitoineen, jylhän kuusimetsän ympäröimänä, on se antanut kansan mielikuvitukselle paljo sommittelun aihetta.

Kerron tässä joitakuita tarinoita joita kuulin eräältä vanhukselta.

Vuoressa asui rikas, mahtava, sangen väkevä jättiläinen Kirkkopakan isäntä emäntineen. Heillä oli myös lapsia. Talo oli kuuluisa rikkauksistaan. Kultaa ja hopeaa oli pöydät, kalliilla jalokivillä koristettuja juoma-astiat. Suuret kristallilamput riippuivat katossa, lattiat olivat silkillä verhotut, seinät kalleilla matoilla ja ryijyillä.

Heillä oli täällä oma kirkkonsakin, he olivat ainakin näennäisesti kristittyjä, sillä paikan nimi oli Kirkkopakka.

Naapurina heillä oli noin 200m. päässä Skotlanti, myös jättiläisen talo, mutta ei niin rikas eikä mahtava kuin Kirkkopakka.

Kirkkopakan poika nai Skotlannin tyttären, mutta häät piti vietettämän kylässä Ekolan talossa. Kirkkopakan isäntä saikin suurilla vuokrarahoilla vuokratuksi häätalon. Ehdoksi sovittiin, ettei kukaan talon väestä ole häissä läsnä, eikä yritäkään katsomaan talon sisään häiden aikana. Jättiläisiä vaan oli kutsuttava häihin. Tavallisia ihmisiä ei päästetty sisään. Mutta kuinka olikaan. Sisältä alkoi kuulua kauhea jyry ja melu sekä tavattoman kaunis, oikein korvia hivelevä soitto. Isäntä ei malttanutkaan pitää lupaustaan. Meni hiipien ovelle ja raotti hiukan sitä. Mutta voi kauhistus. Lattialla ja seinillä mateli suuria käärmeitä, ihana soitto taukosi. Ja siihen ne häät loppuivat. Jättiläiset läksivät kotiinsa.

Kirkkopakan talossa oli vaan kolme lehmää, mutta ne olivatkin tavattoman suuria ja korkealypsyisiä. Kerran eräänä iltana lehmät eksyivät kylän lehmiin ja tulivat Ekolaan. Kun lehmien utaret olivat maitoa kovin täynnä ja ne ynisivät lypsäjää, meni Ekolan emäntä lypsämään niitä. Mutta hän lypsi tavalliseen lypsinkiuluun ja ne lypsivät niin paljo, millainen oli astia. Ennen niitä oli lypsetty suureen saaviin. Ja nyt lehmät pilaantuivat iäksi. Tästä jättiläisen emäntä kantoi kaunaa Ekolan emänälle, mutta ei rikkonut julkisesti hyviä naapuriväliä, sillä Kirkkopakan väki oli yleensä ystävällisissä väleissä kyläläisten kanssa.

Lehmäin nimet olivat Krellu, Hallu ja Haikehaluna. Jättiläistytöt huutelivat iltaisin iitä kotia nimiltään. Ääni oli mahtava, se kuuli yli kylän: trui Hallu, trui Krellu, trui Haikehaluna!

Kirkkopakan jättiläinen oli viinaan menevä mies. Isossa talossa keitettiin viinaa myytäväksikin. Hän kävi sieltä noutamassa viinaa monta hehtolitraa vetävällä nassakalla. Hän maksoi viinasta hyvät hinnat. Mahtavasti hän heitti hintaa kysymättä rahat pöydälle. Kun Isontalon isäntä meni rahoja ottamaan, muttuivat ne haavanlehdiksi. Mutta kun ne vei siunattuun maahan muuttuivat ne jälleen rahoiksi.

Kerran hän matkusti kievarikyydillä ja antoi kyytipojalle suuron tukon puhdasta paperia. Poika oli vähällä heittää paperit ukon silmille, mutta ei tohtinut. Pisti kuitenkin paperitukon taskuunsa. Kun kotona otti sen taskustansa, olivat paperit muuttuneet rahoiksi.

Tein vuoresta havainnoita opastajani johdolla. Laskeuduimme eräässä kohdassa useampia metrejä maan sisään. Se oli valtakäytävä valtaistuinsaliin. Sinne ei kuitenkaan pääse, sillä aukko kapenee ja menee aivan pystysuoraan maan sisään. Köydellä voi sen pituuden mitata useammaksi metriksi. Siellä asuu jättiläinen tänäkin päivänä, siellä hän säilyttää arteensa. Sinne ei ole kukaan kuolevainen uskaltanut mennä. Valtaväylän suun likellä on neuvottelusali, suurien kallioiden ympäröimä aukeama; keskellä salia on valtaistuin jossa jättiläinen istui puhetta johtamassa. Kerran hän oli vihassa ja löi nyrkillään valtaistuimen sivussa olevaan suureen paateen; vieläkin siinä näkyy jättiläisen selvä nyrkin kuva.

Suuri ja mahtava on heidän kärryliiterinsä. Kolmelta puolen ympäröi sitä suuret kalliot ja päällä on irtonaisten kivien päällä jättiläismäinen laakakivi kattona, noin 150m. suuruinen.

Skotlannin väki ei asu enää kotonaan. Se on jätetty autioksi. Naimiskaupan vuoksi heidän välinsä huonontuivat ja skotlantilaiset muuttivat keski-suomeen erääseen suureen vuoreen asumaan. Kun asutus tiheni kylässä, hermostui siitä Kirkkopakan väki ja painuivat vuoren sisuksiin, aarrekamareihin. Joskus lapsille paimenessa näyttäytyy jättiläinen valkohapsiukkona, käyskennellen entisen mahtavan kotinsa hävitetyillä raunioilla.

"Ilkka"