Kiminkijärven hirviö

Tässä yksi mielenkiintoisimmista järvihirviötarinoista, joita olen lehdistä löytänyt. Tarinan on kirjoittanut Heikki Halmesmäki, joka toimi pappina Viitasaarella sekä Pelkosenniemellä. Hän oli myös sangen tuottelias lehtimies, joka kirjoitti ainakin Sisä-Suomeen ja Viitasaaren Seutuun. Halmesmäen kirjoitustyyli on hyvin elävä ja tunnelmallinen, juttu Kiminkijärven hirviöstä on julkaistu Metsästys ja Kalastus lehdessä 1.7.1929.

Kuva: Wikimedia Commons

KIMINGIN HIRVIÖ

Kiminginjärvi sijaitsee ikään kuin korkeitten vaarojen keskelle rakennetussa kattilassa. Varsinkin järven eteläpuolella kohoaa ranta jyrkkänä mäkenä. Länsipuolella pistää järveen korkea niemi, jonka harjulle rakennetut talot hallitsevat näköalaa yli koko  järven. Silläkin puolella on ranta paikoitellen äkkijyrkkää, kohoten suorana kallioseinänä kymmenisen metrin korkeudelle. Järvestä ei ole muuta ulospääsyä kuin pienoinen jokipahanen, jota juuri ja juuri veneellä pääsee kulkemaan ja joka katkaisee järven ja Kiminginlahden välisen kannaksen johtaen järven veden lahteen ja siitä edelleen Keiteleeseen. 

Korkeista rannoista voi jo päätellä, että järvi on yleensä sangen syvä. Vanhat miehet kertovat, että sen syvyyttä on aikoinaan koetettu mittailla, mutta mittauksen on käynyt samalla tavalla kuin Inarinjärvessäkin, niin että: ”Köys katkes, laulu kuultihin: niin syvä oon kuin pitkäkin. Sen syvyyttä ei ole mitattu sittemmin.”

Mutta Kimingissä elää hirmuinen peto. Se asustaa Etelävuoren kohdalla olevan mittaamattoman syvänteen pohjamujuissa. Monen miespolven aikana se on nähty – silloin tällöin. Milloin on joku yksinäinen onkimies joutunut sen näkemään hyvin läheltä, milloin on koko kyläkunta katsellut sitä läntiseltä harjulta, kun se hiljalleen oli viskennellyt keskellä selkää länsituulen loikutellessa. Se oli tuntunut nauttivan auringonpaisteesta ja antanut aaltojen ajella itseänsä Herran rantaa kohti, kunnes rannan lähestyessä oli nostanut päätään ja hiljaa painunut syvyyteen. Niin paljon oli nähty, että pää muistutti suuresti hevosenpäätä ja oli siinä ollut suuret silmät, melkein kahvilautasen kokoiset.

Vuorelan Isto, vanha Kimingin rannan asukas ja kalamies, jonka mökki sijaitsee Etelävuoren läntisellä rinteellä, oli pitkän ikänsä aikana useimmin joutunut näkemään Kimingin hirviön. Kerrankin Isto oli ollut nostamassa mertojansa ahvenenkudun aikana Etelävuoren alta auringonnousun aikaan. Oli kuulunut veden läiskäys ja kun Isto nosti päätään, oli noin kymmenen sylen päässä häntä katsellut Kimingin hirviö. Yläruumis vaan oli ollut näkyvissä, mutta selvästi oli Isto nähnyt hirviön pään, suuren kuin hevosella, sen muljottavat silmät, joita se ei ollenkaan räpytellyt, pienet korvat ja eturaajat, jotka olivat muistuttaneet jonkinlaisia räpylöitä. Hirviö oli vain lempeästi katsellut kauhusta jähmettynyttä istoa – ei sen tiedetä koskaan yrittäneenkään ahdistaa ihmisiä. Hetken kuluttua oli Isto viskannut mertansa järveen ja kiireesti soutanut rannalle. Vielä ukon lähtiessä rannasta hakemaan pyssyänsä oli otus häntä katsellut, mutta hänen palattuaan kymmenisen minuutin kuluttua ei siitä enää näkynyt jälkeäkään.

Kerran oli Isto maannut pihanurmikolla päivällislevolla ja katsellut Kimingin peilikirkasta pintaa heinäkuun helteisenä päivänä. Hänen huomionsa kiintyi tukinpäätä muistuttavaan esineeseen, joka hiljakseen liikkui keskellä salmea. Siinä se taas oli, Kimingin hirviö. Samassa saapui pihaan ukon poika, joka sieppasi tuvan naulasta japanilaisen kiväärinsä ja ampui muutamia laukauksia petoon. Vasta neljännen laukauksen pamahdettua otus taas hiljaa painui näkymättömiin. Se olikin viimeisin kerta, mitä Kimingin hirviötä on nähty. Eikä siitä ole montaa vuotta. Paikkakunnalla ollaan sitä mieltä, että kyllä otus vieläkin on hengissä, vaikka sitä ei viime aikoina ole satuttu huomaamaan.

Mitään suurempia pahoja tekoja ei otuksen laskuun ole voitu panna. Tosin takavuosina, iston nuoruuden aikana, jolloin Kimingissä vielä oli lahnoja kudetettavana, oli toisinaan sattunut, että vähän syvemmälle laskettu riimuverkko oli sotkettu ja pahasti revitty. Olipa kerran Raatikkalan nuottakin nostettu veneeseen perät revenneinä. Vedettäessä oli tuntunut kummaa jumputusta niihin aikoihin, jolloin siulaverkot jo olivat nuottamiesten käsissä. Oli arveltu suuren hauen olevan nuotassa ja puskevan apajan sisällä puolelta toiselle. Äkkiä oli kaikki ollut hiljaista ja kun perät oli saatu veneeseen, oli niissä ollut runsaasti miehen mentävä reikä. 

Silloin tällöin on rannoilta löydetty kuolleina suuria kaloja, joista osa ruumiista on purtu pois. Kerrankin oli Herran rantaan ajelehtinut suuren hauen raato, jolta oli puraistu pois suurin osa pääpuolta. Kalan raato oli niin suuri, että arvioitiin sen painaneen elävänä toista leiviskää. Päättömiä lahnoja ja säynäitä on harva kesä nähty rannoilla mätänemässä.

Senverran tiedetään Kimingin hirviöstä. Vanha sen täytyy olla, sillä tarina siitä on kulkenut jo kauan kyläläisten keskuudessa. Kerran oli paikkakunnalla oleskellut muuan helsinkiläinen professorikin, joka oli haavilla siivilöinyt järvestä kaikenlaisia nilviäisiä. Hän oli koettanut pyydystää pitkällä siimalla petoa. Syötiksi oli pantu lahnanparkkeja ja isoja ahvenia. Ei ollut kuitenkaan Kimingin hirviö ottanut koukkuun. Suuri hauki oli kyllä saatu.

Paikkakunnalla arvellaan, että otus on menneitten aikojen jäännös, joka on erakkona asettunut Kimingin syvyyksiin ja sitten on Keiteleen vesi laskeutunut ja sulkenut hirviöltä pääsyn laajemmille vesille.

Kukapa hänen tietää.