Pielaveden suuri hauki

Joskus hirviöitä metsästäessä törmää myös varsinaisiin kalajuttuihin. Suomenmaassa tarinat jättimäisitä kaloista saavat välillä suorastaan kalevalaiset mittasuhteet. Seuraavaksi esittelenkin tarinan Pielaveden suuresta hauesta, joka julkaistiin Savotar-lehdessä vuonna 1912.

Kuva ei liity tarinaan, onpahan muuten vaan hauska. (Metsästys ja kalastus-lehti, 1.9.1920)

 Kirjoittajana tarinassa on nimimerkki T. L. jonka tarkempaa henkilöllisyyttä en ole vielä saanut selville. Jos joku tietää kirjoittajan, olisin kiitollinen tiedosta. Artikkeli Pielaveden suuri hauki esittelee aluksi hiukan alueen vesistöjen historiaa ja kalarikkautta. Sitten kirjoittaja siirtyy kuvailemaan muistoja tästä merkillisestä kalajutusta:

"Varsinkin muikkuja on vesistössä runsaasti, mutta myöskin muita ja jalompiakin kaloja. Mainittavimmiksi kuitenkin ovat nuo Suuren Pielaveden valtavat, hartevat hauit tulleet. Joku vuosikymmen takaperin olivat koukkumiehille nuo kymmenen, jopa siitä ylikin painavat hauit vallan tavallisia ja jokapäiväisiä saaliita, nyttemmin vain ani harvoin sellaisten petojen kanssa pääsee tekemisiin. 

Tarkoitukseni olikin nyt kertoa eräästä tällaisesta pedosta, siitä Pielaveden usein kerrotusta hirviöstä, joka noin 30 vuotta sitten Pielaveteen laskevassa Petäjäjärvessä tavattiin.

Kun ne henkilöt, jotka pedon silloin olivat nähneet ja sen kanssa kalastumatkoillaan tulleet tekemisiin, olivat vallan luotettaviksi ja vilpittömiksi miehiksi tunnettuja henkilöitä, pidettiin silloin kuten vielä nytkin heidän tarinoitaan vallan uskottavina.

Värjärimestari Olli Virnes, mies kalastajista intohimoisin ja taitavin Pielavedellä (kuoli joku vuosi sitten) sen ensi kerran näki ollessaan onkiretkellään mainitulla järvellä. Kohtauksensa pedon kanssa tapahtui kertomuksensa mukaan seuraavasti: Oli aika noin puolen päivän seudussa kun hän venheensä perässä istuen siinä kaislikon rinnassa ongiskeli. Päivä paistoi heleästi ja niin raukaisevasti. Pieni poikansa, joka myös onkimista kokkatuhdolla oli mallaillut, oli päivän helteestä rauennut ja tuhdolle nukahtanut. Näytti kuin olisi ilma kaloihinkin laiskottavasti vaikuttanut, sillä toiset vain kuin sivumennen hiukan täkyä töppäsivät, kun toiset taas sitä tuskin haistoivatkaan. ”Toiset söivät, toiset ei”, kuten Ollin lakooninen vastaus tavallisesti kuului, jos ken, hänen ongella istuessaan, kalojen ruokahalua häneltä tiedustella halusi. 

Onget saivatkin näin ollen olla kuin omia olojaan, varsinkin suureen täkyonkeen ei Olli paljon huomiotaan kiinnittää viitsinyt. Mutta annapahan ollakaan. Suuren täkyongen mahtava vapa hetkahti, oli vähänllä luiskahtaa pois Ollin vantterasta näpistä. Mutta pian kohosi vapa vedestä, samoin siimakin, ojentuen suoraksi pitkin veden pintaa veneen keulapuolelle. Veden pinnalle, veneen vierelle oli ilmaantunut pitkä tumma olento. ”Oliko tuo nyt tukki tai muu puutos, mikä siihen niin omituisen kevyesti oli kohonnut, sillä kalahan tuommoinen ei kuitenkaan voinut olla?” arveli Olli ihmeissään. Annettuaan nyt vavan löysätä käsistään, huomasi hän, ettei tukki uponnutkaan, vain jäikin siihen veneen vierelle liikkumattonna makaamaan. Kauhukseen havaitsi hän samalla, että otus, mikä ongessaan oli kohonnut, olikin kala, kauhean suuri hauki. Sen pää lepäsi keulatullojen kohdalla ja pyrstö kaukana perän takana. Selän ympärys oli kuin vankan miehen vartalo ja pitkin selkä piirsi sillä syvä ojanne, joka vettä täynnä. Ihmetyksestä ja pelosta hämmentyneenä ei Olli uskaltanut liikahtaakaan pienessä venheessään; pelkäsi näet nukkuvan poikansa vuoksi pedon pian venheen kaatavan, jos sen kanssa kamppailemaankin olisi uskalnut. Minuutti tai pari kului näin äänettömässä jännityksessä, kunnes peto, tyynesti pyrstöllään melastaen katosi syvyyteen. Voimakas, kurimoiva pyörre siinä vain pyöriskeli, osottaen pyrstönsä valtavaa voimaa. Ongen oli se luiskauttanut pois suustaan. Mutta iloisena, Luojaansa kiitellen nyt Olli kaikki onkivehkeensä venheeseen, tempoi ylös kiviriipansa ja lähti voimainsa takaa melomaan kohti kotoista rantaansa.

Kun Olli tästä sitten kotoisilleen ja ystävilleen kertoili, ei kukaan ottanut häntä oikein uskoakseen. Ja valehtelijaksi olisi hän varmaan kyläläisten silmissä jäänytkin, ellei sattumalta erään toisen Ollin, Väisänen sukuaan, välityksellä olisi pälkähästä pois tullut päästetyksi. Olli Väisänen, joka vieläkin elää ja näkemänsä todeksi vakuuttaa, näki näet kohta sen jälkeen tuon saman hirviön. Se oli tarttunut samoilta seuduilta hänen uistimeensa ja kohonnut yhtä tyynenä kuin edelliselläkin kerralla veden pintaan. Seisten venheessään, oli hän onnistunut kohottamaan sen pään ylös veden pinnasta ja, niin kertoi Olli, oli osa kitasia silloin vielä järvessä. Ja kun se avasi sitten suunsa, oli sen punainen kita vallan peloittavan suuri, jonne aivan helposti mies hänenkin moisensa olisi mahtunut. Uistin luiskahti tällöin pois ja peto painui jälleen tyynenä, rauhallisena syvyyteen. 

Nytpä ruvettiin jo Ollien kertomuksille panemaan enemmän huomiota. Eräs nuottue läksi heti paikan päälle ja potki syvänteeseen apajansa. Nuottaa vedettiin ja selvästi huomattiin että apajassa oli kaloja runsaasti. Mutta kun perät tulivat käsiin, niin ei niin veripäätääkään niissä näkynyt, ainoastaan vain miehen mentävä reikä osoittamassa, mistä kalat olivat opis paenneet. Perät korjattiin, apaja uudelleen potkittiin. Mutta samalla seurauksella. Kuin torpedo suhahti se vain läpi perien vieden muutkin kalat aina perässään. 

Sen jälkeen oli herrasmies kokeillut dynamiittipatrunoilla saadakseen pedon surmatuksi, mutta ainoastaan seurauksella, että pienempää kalaa aivan valtoimenaan kohoutui veden pinnalle. Liekkö sitten haukimmekin surmansa saanut, ei tiedetä, mutta sen koommin sitä kukaan vain ei ole enää niissä vesissä tavannut.

T. L."

Olihan tuo hauki jo sen kokoinen että siitä olisi kanteleen rakentanut.