Tämä novelliantologia oli poikkeuksellisen tasainen, eikä kovin puuduttavia lukuelämyksiä mahtunut joukkoon. Useimmat kirjoittajista ovat Lovecraftin aikalaisia ja ystäviä, ja Lovecraft toimi haamukirjoittajana kahdessa tämän kokoelman tarinassa.
Ensimmäinen niistä on C.M Eddyn Rakkaat vainajat, joka aiheutti skandaalin ilmestyessään. Tarinan päähenkilö ajelehtii dekadentissa synkkämielisyydessä ja on kyllästynyt elämäänsä. Uutta eloa häneen tuo vasta perheenjäsenen kuolema. Synkkä tapahtuma paljastaa uuden intohimon, ja nuorukainen hankkiutuukin viipymättä töihin ruumishuoneelle, missä hän pääsee päivittäin vainajien läheisyyteen. Nekrofiiliset tuntemukset on kuvattu varsin hienovaraisesti, mutta uskon kyllä että tarina on ilmestyessään järkyttänyt lukijoita. Weird Tales lehti perui lopetuspäätöksensä tämän tarinan tuoman julkisuuden myötä.Zealia Bishopin Yigin lapset on toinen Lovecraftin avustama novelli. Ilmeisesti Lovecraft kirjoitti tarinan lähes kokonaan itse, vaikka se ilmestyikin Bishopin nimellä. Tässä tarinassa länteen vaeltaneet uudisraivaajat kohtaavat alkuperäisväestön kummallisen käärmekultin. Tarina aiheuttaa väristyksiä nykylukijassakin.
Sadelehto tituleeraa Mearle Proutia 'köyhän miehen Lovecraftiksi', mutta minusta hänen novellinsa Madon temppeli oli kuvaukseltaan ja tunnelmaltaan yksi antologian parhaista teksteistä. Kummallinen kirous leviää syrjäisestä metsästä lähiympäristöön. Kuoleva metsä on ahdistava paikka, ja mädän löyhkän suorastaan haistaa. Ehkä pohdinta tapahtumien syistä ja seurauksista ei ole kovin hääppöinen, mutta tykkäsin novellista yhtä kaikki.
Mary Elizabeth Counselmanin Kirottujen riutta kertoo lohduttoman tarinan haaksirikkoisista. Seitsemän miestä pelastautuu pienelle, laskuveden paljastamalle riutalle. Eloonjäämismahdollisuudet ovat olemattomat ilman varjoa ja suojaa. Nousuveden aikaan miehet joutuvat istumaan kylki kyljessä riutan korkeimmalla kohdalla. Epätoivoinen tilanne muuttuu painajaismaiseksi kun yksi miehistä löydetään kuolleena; murhattuna. Loppuratkaisu jää avoimeksi ja se onkin osa tarinan ahdistavuutta.
Yksi kirjan heikoimmista lenkeistä on Lovecraftin oma Kammottu talo, jonka loputtoman tuntuiset sukuselvitykset alkoivat viedä mielenkiintoa jo tarinan alkuvaiheessa. Providenceen sijoitettu tarina pääsee kunnolla käyntiin vasta loppua kohden kun kamalia asioita alkaa tapahtua.
Muita mieleen jääneitä novelleja ovat Clark Ashton Smithin Genius loci, sekä Edmond Hamiltonin humoristisiakin sävyjä saava Hän palasi kuolleista. Ihan jokaista novellia en ryhdy tässä ruotimaan, sillä lukemisestakin on kulunut jo jonkin aikaa. Outoja tarinoita 4 on hyvä kokoelma kauhua, ja tiedän palaavani näiden novellien pariin uudestaan.
Tämä antologia sopii jatkoksi Hämärän jälkeen-lukuhaasteeseen.
Tavattiin pikaisesti. Minäkin käyn harvakseltaan Finnconissa, mutta nyt tuoreena oskilaisena oli taas uutta näkökulmaa. Ja tietysti upeita ohjelmanumeroita on kiva seurata.
VastaaPoistaJuu, muistan sinut kyllä :) Tuolla conissa oli se huono puoli, että en oikein ehtinyt kenenkään kanssa kunnolla jutella. Suurinta osaa Oskilaisista en kovin hyvin tunne, ja sanoin vain pikaisesti käsipäivää useimmille. Joten se siitä tutustumisesta :D Enkä ehtinyt edes kummaleirille jälkeenpäin, koska perhe.
Poista